Näin talvipäivänseisauksen iltana on hyvä kokoontua kuusen ympärille laulamaan "Exit light! Enter night!" Metallican nimikkoalbumi (tai nimetön albumi) on muodostunut vaikutukseltaan luultavasti merkittävimmäksi 90-luvun rocklevyksi. Nirvanan, Pearl Jamin, Red Hot Chili Peppersin, Oasiksen ja Rage Against The Machinen perilliset katosivat kuvioista melko nopeasti, mutta Metallican tyyliä matkitaan edelleen ahkerasti. Lehtimäen yläasteella vuonna 1991 Metallica-fanit olivat kuitenkin pettyneitä. Uusi levy olikin "ihan poppia" eikä sellaista nopeaa riffitykitystä johon oli totuttu.
Levyn kolme ensimmäistä biisiä esittelevät uuden Metallica-formaatin. Siihen kuuluu vain yksi riffi per biisi, ja se riffi möyrii matalalla. Laulu on aikaisempaa melodisempaa, mutta kuitenkin edelleen pääasiassa rytminen elementti. Merkittävä oivallus on, että keskitempo kuulostaa raskaammalta kuin nopea. Kappaleiden koukut perustuvat yleensä painokkaaseen poikkeamiseen muuten melko tasaisesta rytmistä. Biisien rakenteet ja pituudet sopivat likimain normaalin rockbiisin muottiin. Tuo formaatti toimiikin, mutta kävisi tietysti koko albumin mitassa puuduttavaksi.
Formaatista poiketaan kahdella melodisemmalla kappaleella: Unforgiven ja Nothing Else Matters. Niissä toistetaan edellisen albumin One-hitissä hyväksi havaittua särötöntä kitarannäppäilyä. Unforgiven on näistä onnistuneempi lähinnä siksi, että James Hetfieldin lauluääni ei taivu ilmaisemaan Nothing Else Mattersin sanoituksen kuvaamaa tunnetilaa. Hetfield osaa kuulostaa katkeralta ja vihaiselta, mutta kun hänen pitäisi kuulostaa herkältä, hän vaikuttaa lähinnä uhkaavalta. Lisäksi Nothing Else Matters kompastelee heviballadikliseisiin siinä missä Unforgiven onnistuu olemaan omaperäisellä tavalla dramaattinen. Kumpikin olisi tehokkaampi minuutin-pari tiiviimpänä.
Albumin pohjanoteeraus on Don't Tread On Me, joka nostattaa karvat pystyyn alun mauttomalla West Side Story -lainalla ja on muuten mitäänsanomaton. Nothing Else Mattersin jälkeen seuraa vielä kolme formaattibiisiä, jotka ovat vähintään kelvollisia, mutta hyvät ideat alkavat olla harvemmassa kuin albumin alussa. The God That Failed erottuu tässä seurassa edukseen. Levyn päättävä The Struggle Within muistuttaa kiivaalla tempollaan ja vauhkona poukkoilevalla kitarasoolollaan vanhasta Metallicasta.
Yleisvaikutelma on positiivinen, jos niin voi sanoa näin läpeensä synkästä levystä. Hyviä biisejä on monta ja suurin osa muistakin onnistuu jotenkin perustelemaan mukanaolonsa. Ideoita ei heitellä kuulijan korville mitenkään kasapäin, mutta se yksi suuri idea bändin suunnanmuutoksesta on oikein toimiva, ainakin tämän albumin verran. Metallicahan ei ole päässyt tämän jälkeen lähellekään samaa tasoa laulunkirjoituspuolella, eivätkä myöhemmät kokeilut muuttaa bändin yleissoundia ole oikein toimineet, mutta tämän albumin hyvä maine jaksaa näköjään kantaa bändiä vuosikymmeniä.
Parhaat biisit: Enter Sandman, Wherever I May Roam, The God That Failed
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana:
