Talviunia

Tällä hetkellä ei paljonkaan kiinnosta kuunnella kaupallisesti menestyneintä musiikkia, joten en myöskään aio kirjoittaa siitä pariin kuukauteen. Blogi hiljenee siis tuonne helmikuuhun saakka. Jos joku haluaa tällä välin käydä arvostelemassa täällä jo olevia levyjä, niin siitä vain. Saan kommentit sähköpostiini ja käyn päivittämässä lukijoiden arvosanaa.

Nyt kotonani soi Jah Wobble's Invaders Of The Heartin täyden kympin levy Take Me To God vuodelta 1994. Suosittelen mitä lämpimimmin!

Original Soundtrack From The Vestron Motion Picture Dirty Dancing (1987)

Likaista? Ei missään tapauksessa. Tanssittavaa? Enemmän tai vähemmän. Kyllähän kaikkea popmusiikkia voi tanssia. Dirty Dancingin soundtrack koostuu puoliksi vanhoista 50- ja 60-luvun hiteistä, ja puoliksi elokuvaa varten äänitetyistä lauluista, joista monessa on haettu tavalla tai toisella vanhahtavan romanttista tunnelmaa.

Uudemmat laulut jäävät vertailussa keskimäärin hieman alakynteen, mikä on ihan ymmärrettävää, koska vanhat biisit olivat kestäneet jo ennen soundtrackin julkaisua ajan hammasta kolmisenkymmentä vuotta. Parikymmentä vuotta lisää siihen ei tunnu missään. Vanhat laulut ovat kyllä varsin yksipuolinen otos aikakautensa musiikista. Ne ovat kaikki varsin sokerisia, ja baby-sanaa hoetaan kuin muita hellittelynimiä ei olisi vielä keksittykään. Tiedän, että leffan naispäähenkilön kutsumanimi on Baby, mutta vitsiä ei jätetä musiikkivalinnoissa pikkunokkelaksi viittaukseksi, vaan sitä toistetaan parin minuutin välein dementikon lailla. The Ronettesilta kuullaan Be My Baby, Bruce Channelilta Hey! Baby, ja Mickey & Sylvian Love Is Strangen kertosäe menee "baby, oh baby, my sweet baby, you're the one". Beibittely ei jää vain oldies-osastolle. Tom Johnston beibittelee antaumuksella. Bill Medley tyytyy pariin "hey baby" -huudahdukseen.
Listatrivian ystäville mainittakoon, että soundtrackillä oleva Maurice Williams & The Zodiacsin Stay on kaikkien aikojen lyhyin Billboard Hot 100:n ykkönen.

Uudemmista esityksistä The Blow Monkeysin versio Lesley Goren You Don't Own Me'stä on ylivoimaisesti miellyttävintä kuultavaa. Valkoinen soul toimii harvoin näin hyvin. Blow Monkeys ilmaisee kaikessa hillittyydessään hienosti pidäteltyä kiihkoa, ja pysyy viisaasti erossa ylitulkinnasta. Myös Patrick Swayze laulaa oman biisinsä ihan kelvollisesti.

Kokonaisuutena albumi jää aika laimeaksi kokemukseksi. Romanttisuuden ei pitäisi olla näin tylsää.

Parhaat biisit: Be My Baby, Stay, You Don't Own Me
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana:

Celine Dion: Let's Talk About Love (1997)

Aikaisemmin käsittelemäni Falling Into You kuulosti vielä oikealta albumilta, mutta Let's Talk About Love on enemmänkin viihdemusiikin kymmenottelu. Dion laulaa yhdessä niinkin erilaisten artistien kanssa kuin Bee Gees, Diana King, Barbra Streisand ja Luciano Pavarotti. Tarkoituksena on tietysti tavoittaa mahdollisimman suuri yleisö. Monipuolisuudessahan ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun Dion ei kuitenkaan ole itse maailman monipuolisin laulaja, suuri osa esityksistä jää kovin teennäisen kuuloisiksi, ja kokonaisuus hajanaiseksi.

Lauluntekijäkrediiteistä löytyy 35 eri nimeä. Ainoa, joka on saanut levylle kaksi biisiään, on riemastuttavasti Corey Hart. Kyllä, sama mies jolla oli tapana pitää aurinkolaseja yöllä. Tuottajiakin on kymmenen. Falling Into Youlla oli vahvoja sävellyksiä, mutta tuotanto oli joissain biiseissä mauton. Nyt levylle ei ole jäänyt tuotannollisia pohjanoteerauksia, mutta sävellysten keskinkertainen taso tekee kuuntelukokemuksesta pitkästyttävän.

Kai tämä on kuitenkin jonkin verran miellyttänyt kohdeyleisöään. Eivät kai näin suuret myyntiluvut voi selittyä vain sillä, että ihmiset pitivät edellisestä levystä ja tällä on mukana Titanicin tunnari? Dionin ääni ainakin on hyvässä kunnossa, ja jos sen kuuleminen riittää, niin sittenhän tämä on passeli.

Parhaat biisit: Immortality, Love Is On The Way, Miles To Go (Before I Sleep)
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987)

Appetite For Destructionilla soittaa innokas nuori tuntematon losangelesilainen tukkarockbändi. Musiikki kuulostaa miellyttävän rennolta ja huolettomalta, vaikka sanoituksissa onkin usein aika synkkä ja kyyninen sävy. Levy osoittautui jättihitiksi vasta yli vuosi julkaisemisen jälkeen. Menestyttyään bändi ei kyennytkään tekemään enää yhtään ns. normaalia albumia.

Eihän tässä mitään mullistavan uutta ollut ilmestymisaikanaankaan, mutta biisit ovat suurimmaksi osaksi reippaasti eteenpäin kulkevia ja sisältävät riittävästi ideoita pitääkseen meiningin viihdyttävänä. Ummehtunutkin genre voi tuottaa loistavuutta, kun tekijöillä on tarpeeksi intoa ja luovuutta. Axl Rosen persoonallinen naukuva ääni tekee bändistä helpon erottaa kaltaistensa sankasta joukosta. Kitaristit Slash ja Izzy Stradlin toimivat hyvin yhdessä. Biisejä elävöittävistä nokkelista välilurituksista taitaa vastata lähinnä Slash, joka soitti tosiaan myös viimeksi arvostelemallani levyllä. Bändi ei ole perinteisestä tyylistään huolimatta kopio mistään, ei edes Hanoi Rocksista, vaikka jotkut suomalaiset mielellään väittävätkin niin.

Kiihkeä ja kiusoitteleva Welcome To The Jungle nousee ainoana nappiosumana muiden biisien yläpuolelle. Niissä muissakaan ei ole varsinaisia pohjanoteerauksia, vaan albumi on varsin tasalaatuinen. Tämä taitaa olla paras kuulemani tukkarocklevy.

Parhaat biisit: Welcome To The Jungle, It's So Easy, Mr. Brownstone
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 9

Michael Jackson: Dangerous (1991)

Syksyllä 1991 julkaistiin lyhyessä ajassa paljon menestyslevyjä, jotka tekivät pesäeroa 80-lukuun. Nirvana, U2 ja Metallica määrittelivät omilla tavoillaan miltä 90-luku kuulostaa. Jacksonin Dangerous oli kuitenkin yksi vuoden häkellyttävimmistä ja onnistuneimmista musiikillisista uudistumisista - ja menestynein. Hapuilevan Bad-albumin ja hölmön Moonwalker-elokuvan jälkeen Dangerous oli huima taiteellinen ryhdistäytyminen.

Quincy Jones oli ansaitusti viimein vapautettu tuottajan tehtävistä, ja Jackson otti itse ohjat. Rockbiiseissä häntä avusti Bill Bottrell, pehmeissä balladeissa Bruce Swedien, ja apureista ansiokkain oli tanssibiittiä luomassa ollut Teddy Riley. Uuden soundin löytymistä alleviivataan uhmakkaasti heittämällä heti alkuun peräti kuusi tanssibiisiä, joista suurinta osaa hallitsee kuivakka, nykivä biitti. Jacksonin ääni ei ole yhtä etualalla kuin aikaisemmin, ja melodisia instrumentteja käytetään säästeliäästi. Alkupuolen kappaleiden lievä samankaltaisuus ei puuduta, koska biiseillä on kuitenkin selkeästi omat luonteensa, ja ne ovat järjestään erinomaisia. Uusi rytminen sähäkkyys saa tukea aikaisempaa rohkeammista sanoituksista. Rap-osuudet eivät sinänsä loista, mutta ne toimivat lisäämällä kiihkeyden tuntua. Rytmibiiseistä kohokohdiksi nousevat aggressiivisesti eteenpäin potkiva Jam, haikeansuloinen Remember The Time ja Billie Jeania lainaava vainoharhainen Who Is It.

Loppupuolelle jää joukko hitaampia kappaleita. Balladipuolella tuo uudistuminen ei kuitenkaan kuulu yhtälailla, mutta toki hitureissakin on paljon miellyttävää. Esimerkiksi Give In To Messä Slashin kitara möyrii tyylikkäästi Jacksonin toistaman kertosäkeen alla, eikä sooloilu jää irralleen muusta biisistä niin kuin Beat Itissä. Heal The World on valju variaatio We Are The Worldistä. Mahtipontisen Will You Be Theren ja Keep The Faithin gospelsävyt viehättävät, varsinkin kun laulujen merkityksen voi helposti ymmärtää maalliseksi. Pienimuotoinen Gone Too Soon olisi passeli päätösbiisi, mutta kun CD:lle kerran mahtuu, lopussa tulee levyn toinen turhake Dangerous. Levyllä on ihan riittämiin korkeatasoista ja kiinnostavaa musiikkia. Ilman nimibiisiä ja Heal The Worldiä tämä olisi täyden kympin albumi.

Parhaat biisit: Jam, Remember The Time, Who Is It
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

Céline Dion: Falling Into You (1996)

Yhteen aikaan en voinut sietää Céline Dionia, mutta nythän tämä levy kuulosti aika kivalta. Ehkä en ole enää nuori vihainen mies, vaan leppoisa varhaiskeski-ikäinen. Dionin musiikin ytimenä on hänen vahva, puhdas ja taipuisa äänensä, joka on sillä tavalla ajaton, että tuolla äänellä olisi ollut suuri tähti yhtä hyvin vaikka 1940-luvulla. Kovin monesta nykytähdestä ei voi sanoa samaa.

Falling Into You kuulostaa kyllä hyvinkin 90-lukulaiselta. Soundipolitiikka tökkii pahiten rytmikkäämmissä yritelmissä. Popreggae Make You Happy on vielä nipinnapin siedettävä, mutta River Deep, Mountain High on sössitty totaalisesti. Declaration Of Love on taas suhteellisen onnistunutta retrosoulia. Voimaballadeissa Dion on vahvimmillaan. Juustoiset sovitukset ja Dionin itsetietoinen, hieman yliyrittävä äänenkäyttö tuntuvat jotenkin kuuluvan niissä asiaan. Levyn avausbiisi on Jim Steinmanin massiivinen teos It's All Coming Back To Me Now, jossa riittää nyansseja ja tunteen paloa melkein kahdeksaksi minuutiksi. All By Myself ei ole sävellyksenä aivan yhtä upea, mutta Dionin laulusuoritus on siinä poikkeuksellisen heittäytyvä. Joissain kappaleissa vaivaava kalseus ja inhimillisyyden puute jää siinä taakse.

Sovituksissa on läpi koko levyn paljon yksityiskohtia, jotka eivät kuitenkaan nouse etualalle kilpailemaan huomiosta laulusolistin kanssa. Suurimman osan aikaa tuo runsaus toimii kiinnostavuuden lisääjänä, mutta välillä säestys on ylituottamisen takia isoa mössöä.

Harvoin sovitukset ovat armeliaasti vähäeleisempiä. Seduces Me on tällaisista esityksistä mieleenjäävin omituisen synkeän eroottisen virityksensä ansiosta. Levyn loppupuolella on enemmän tusinaviihteeksi jäävää täytettä, eikä 76 minuutin kesto tunnu perustellulta.

Parhaat biisit: It's All Coming Back To Me Now, Seduces Me, All By Myself
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 6

Pink Floyd: The Wall (1979)

Tällaisia teoksia on tapana kutsua hölmösti rockoopperoiksi, vaikka kyse on vain siitä, että levyllä olevat laulut muodostavat jotenkuten yhtenäisen tarinan. Minä en kyllä keksi sopivampaakaan nimitystä. Keksiikö joku muu? Tarinahan menee niin, että rocktähti Pinkillä on ollut traumaattinen lapsuus ja hajonnut avioliitto, joiden seurauksena hän eristäytyy maailmasta päänsä sisälle "muurin taakse". Hän hallusinoi olevansa natsijohtaja, joka joutuu sitten oikeudenkäyntiin, jossa hänen muurinsa määrätään revittäväksi alas. Teoksen kirjoittaja Roger Waters teki Pinkistä oman alter egonsa, ja käsiteltävät teemat ovat melko lailla samoja kuin The Whon Tommyssa.

Avausbiisi In The Flesh? lähtee liikkeelle hitaana mahtipontisena hardrockina. Alkupuolta hallitsee kuitenkin eniten monena variaationa toistuva Another Brick In The Wall. Ykkösosan pahaenteinen rytmikäs kitaran nakutus on hyvin tehokas. Sama jatkuu myös The Happiest Days Of Our Livesin alussa, ja pian siirrytäänkin ABITW:n kakkososaan, siihen diskohtavaan lapsikuorolliseen hittiversioon. Tarvitsee sitä koulutusta tai ei, kappaleessa on yhdistetty näennäisesti täysin yhteensopimattomia elementtejä varsin toimivasti. Upea balladi Mother heti sen perään tuntuu jo ässäbiisien tuhlaukselta.

The Wall eteneekin sen jälkeen vaihtelevamman tasoisella biisimateriaalilla. Onneksi nämä laulut ovat aika lyhkäisiä ja vaihtuvat sen verran usein, ettei pääse kyllästymään. Joitain erikseen nimettyjä väliosia ei voi edes biiseiksi kutsua. Waters laulaa känisevällä äänellään suurimman osan kappaleista, mikä toimii välillä ihan hyvin, mutta esimerkiksi Don't Leave Me Now'ssa tuo ääni kuulostaa tuskastuttavan epävireiseltä.

Seuraava huippukohta on kaunis Comfortably Numb, jonka sanoitus on hieno dialogi, jonka osapuolet eivät tavoita toisiaan. Sitä seuraa vielä In The Fleshin toisesta versiosta, Run Like Hellistä ja Waiting For The Wormsista koostuva hardrockrypistys, ja vaikka tämän perään odottaisi hienoa loppuosuutta, sitä ei saada. The Trial on pelkästään omituinen. Hyvät musiikilliset ideat loppuivat kesken.

Aikaisemmin arvostelemani Dark Side Of The Moon on hallitumpi ja kauniimpi kokonaisuus, mutta tylsempi. The Wallin musiikki poukkoilee eri genrejen välillä, isojen ja pienten sovitusten välillä, ja kauniin ja ruman välillä. Sanoitukset ovat kaikessa outoudessaan ja epäkorrektiudessaan lähes kaiken aikaa kiinnostavia, ja niin halutessaan niistä löytää jopa mustaa huumoria. Hyviä pop- ja rockbiisejä on riittävästi pitämään kokonaisuuden helposti nautittavana.

Parhaat biisit: Another Brick In The Wall (part 1), Mother, Comfortably Numb
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

The Beatles: 1 (2000)

Myydyin 2000-luvulla julkaistu levy sisältää 60-luvun musiikkia. Tämän vuoden myydyimmät artistit ovat Michael Jackson ja The Beatles. Voidaan päätellä, että uusi musiikki on huonompaa.

Tämä oli ensimmäinen kunnollinen yhden cd:n Beatles-kokoelma, joten tälle oli ymmärrettävästi kysyntää. Levylle kelpasivat vain USA:n ja/tai Britannian singlelistan ykköset, ja niillä 27 biisillä cd täyttyikin mukavasti. Myöhemmin on julkaistu ainakin Elviksen, Michael Jacksonin ja Mariah Careyn (oikaisu: #1's julkaistiin 1998) ykköshittikokoelmat. Kappaleet on järjestetty alkuperäisen julkaisupäivän mukaan, mikä ei ole kaikissa tapauksissa sama kuin missä järjestyksessä niistä tuli ykkösiä, tai missä järjestyksessä ne äänitettiin.

Kronologinen järjestys tekee kokoelmasta kertomuksen The Beatlesin, popmusiikin ja koko kulttuurin valtavasta muutoksesta muutaman vuoden aikana. Ensimmäiset biisit, Love Me Do ja From Me To You, ovat vielä selkeästi oman aikansakin parhaimmistoon verrattuna aika köykäisiä esityksiä, mutta She Loves Youn pökerryttävistä lauluharmonioista lähtien kokoelman alkupuoli pursuaa edelleen varsin tuoreen kuuloisia, kirkassilmäisiä ja innostuneita kahden minuutin pophelmiä.

Vuoden 1965 murrosvaiheessa kahden minuutin pop on viety huippuunsa (Help!) ja on tullut aika etsiä erilaisia tyylejä (Yesterday, We Can Work It Out). Paperback Writer ja Eleanor Rigby menettävät hieman hienoudestaan siinä, että niiden välissä on kokoelman ärsyttävin renkutus Yellow Submarine. Kun oltaisiin pääsemässä Beatlesin mielenkiintoisimpaan kauteen, biisit ovatkin aika tylsiä verrattuna siihen, mitä kaikkea hienoa yhtye silloin teki. Vuoden 1967 musiikkia edustavat Penny Lane, All You Need Is Love ja Hello, Goodbye. Vuodelta 1968 mukana ovat Lady Madonna ja pitkästyttävä Hey Jude. Eiväthän nuokaan nyt huonoa musiikkia ole, mutta ei niistä myöskään ole kertomuksen huipentumaksi.

Finaaliksi kuullaan kuusi kappaletta, jotka on äänitetty Beatlesin viimeisenä toimintavuotena 1969. Niistä erityisesti ainoa mukaan päässyt Harrison-biisi Something ja Lennonin hieno funkrockblues Come Together kohentavat kokoelman ilmettä. Loppuun vielä kaksi siirappista McCartneyn balladia ja se on ohi.

Tätä kokoelmaa kuunnellessani en saanut yhtään löytämisen iloa, mutta iloisia jälleennäkemisiä kyllä tuli. Osaa biiseistä taas ei tarvitsisi kuulla enää koskaan. Nyt kun kaikki albumit ovat helposti saatavilla, miten olisi sellainen kokoelma, jolla olisi kaikki albumeilta puuttuvat biisit? Sitä minä jaksaisin kuunnella. Beatlesin yksinkertaiset luontevat melodiat häilyvät aika usein nerokkuuden ja typeryyden rajapinnalla, ja liika tuttuus painaa jotkut niistä pinnan alle.

Parhaat biisit: Help!, Paperback Writer, Come Together
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6

Bob Marley And The Wailers: Legend (1984)

Kokoelma kattaa Bob Marleyn uran viimeiset vuodet 1973-80, eli sen ajan kun hän teki kansainvälisiä hittejä. Biisijärjestys on valittu niin, että alussa kuullaan monta harmitonta laulua, joissa ei käsitellä uskontoa, politiikkaa, rikollisuutta tai ganjaa. Tarkoituksena on tietysti antaa Marleysta helposti lähestyttävä kuva. Marley oli kuitenkin rastafari, eli todella suvaitsemattoman ja naurettavan tiukkasääntöisen uskonnon harjoittaja. Tämä antaa oman säväyksensä varsinkin kokoelman loppupuolella kuultaviin saarnaaviin sanoituksiin. "Emancipate yourselves from mental slavery", Marley kehottaa, mutta hän itse kuoli 36-vuotiaana, koska kieltäytyi syöpäleikkauksesta uskonnollisista syistä. Sanoitukset nostattavat välillä muutenkin kulmakarvoja. I Shot The Sheriff säästyi Cop Killerin aikaansaamalta kohulta luultavasti siksi, koska turvallinen Eric Clapton versioi sen tuoreeltaan.

Bob Marleyn kyky säveltää tarttuvia lauluja ja The Wailersin pehmeä groove tekevät musiikista kuitenkin miellyttävää kuultavaa. Musiikillinen paletti yltää Could You Be Lovedin vauhdikkaasta diskoskasta Redemption Songin nuotiokitarafiilistelyyn. Marleyn käheä ääni ei veny kovin laajalle alalle, mutta hänen karismaattinen tulkintansa pitää otteessaan. Bändi on tehokkaimmillaan luodessaan Exodukseen hypnoottisia rytmejä.

Parhaat biisit: Could You Be Loved, Satisfy My Soul, Exodus
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 7,5

Shania Twain: Come On Over (1998)

Jätin Come On Overin muutaman viikon ajaksi odottamaan vuoroaan. En oikein osannut päättää mitä tehdä sen kanssa. Samalla nimellä on julkaistu kaksi eri levyä, tai toisin sanoen levystä on julkaistu eri maissa erilaiset versiot. Alkuperäinen kantrilevy ilmestyi Pohjois-Amerikassa vuonna 1997, mutta Suomessa suunnattomasti tutumpi ja helpommin saatavilla oleva on seuraavana vuonna julkaistu kansainvälinen popimpi versio, jonka minäkin otin arvosteltavaksi juuri siksi. Alkuperäistä on kyllä myyty maailmalla enemmän. Siltä on muuten lohkottu 12 singleä, lieneekö ennätys?

Shania Twain on kirjoittanut levyn kappaleet yhteistyössä silloisen miehensä Mutt Langen kanssa. Lange on levyn tuottaja, niin kuin myös aikaisemmin lyttäämäni Back In Blackin. Hänen tuottamiaan levyjä tai vähintään biisejä täytyy kuunnella tämän projektin parissa vielä ainakin sellaisilta artisteilta kuin Celine Dion, Bryan Adams, Def Leppard ja Britney Spears. Puistatus.

Twain laulaa periaatteessa ihan oikein, ja sovitukset menevät enimmäkseen oppikirjan mukaan kohdalleen, mutta kaikki on kovin kovin ennalta arvattavaa. Ammattitaitoa kyllä löytyy, mutta taiteellisista ansioista ei voi oikeastaan puhua. Come On Over on yksi mitäänsanomattomimmista levyistä mitä olen eläissäni kuullut. Balladit soljuvat läpi yhtä vahvalla tunteella kuin papilla hautajaisissa, ja vauhdikkaampien biisien reippaus on puhelinmyyjän reippautta. Linjasta poikkeavat eniten "eurooppalaisittain" sovitetut hitit Man! I Feel Like A Woman ja That Don't Impress Me Much. Edellinen erottuu lähinnä hölmöjen soundiensa takia, jälkimmäinen siksi, että kappaleessa lausutaan (tietenkin halveksivasti) sana "scientist". Korviinpistävä poikkeus levyllä, jonka sanoitukset on muuten koottu yhden ja kahden tavun sanoista, jotka opetetaan apukoulun englannin kurssin ensimmäisen lukukauden aikana.

Parhaat biisit: When, Come On Over
Oma arvosana: 1
Lukijoiden arvosana: 3

Alanis Morissette: Jagged Little Pill (1995)

90-luvun puolessavälissä tämä albumi ei meinannut lähteä listoilta ja radiosta kulumallakaan. Yliannostus oli väistämätön. On miellyttävä yllätys, että pitkästä aikaa uudelleen kuunneltuna tämä kuulostaa tuoreelta ja sympaattiselta. Se tuoreus välittyy nimenomaan Morissetten rennosti heittäytyvästä tulkinnasta. Soittopuoli on suurimman osan ajasta tasaisen turvallista poprockia ja jää ehkä viisaasti taka-alalle. You Oughta Know'hun tuovat terävyyttä siinä vierailevat Flea ja Dave Navarro, puolet silloisesta Red Hot Chili Peppersistä, mutta muuten muusikot eivät pahemmin revittele. Komppi tulee vuoroin koneen kuuloisista rummuista ja vuoroin rumpujen kuuloisesta koneesta, enkä ihan totta osaa aina sanoa kumpi on kysymyksessä.

Levylle on jätetty Morissetten demolaulut sellaisinaan, epäpuhtaine sävelineen, hengitysäänineen ja ulvahduksineen. Mitenkähän paljon huonompi levystä olisikaan tullut, jos Morissette olisi käsketty laulamaan mahdollisimman puhtaasti, tai jos lauluista olisi hiottu autotunella henki pois? Lauluäänen persoonallisuus tässä on se, joka erotti tämän tusinatavarasta. Jotkut maneerit kyllä välillä ärsyttävät, varsinkin se usein lauseen lopussa toistuva vingahdus, jossa ääni nousee hetkeksi oktaavia korkeammalle ja sitä seuraa äänekäs uloshengitys. Kuunnelkaa vaikka Hand in My Pocket. Myös Morissetten taitamaton huuliharpunsoitto toistuu aivan liian monessa kappaleessa. Nämäkin kauneuspilkut kuitenkin lisäävät henkilökohtaisuuden tuntua, joka on sanoitusten päiväkirjamaisuuden takia oleellista. Tässä henkilökohtaisuudessa on ehkä albumin suorin yhteys 90-luvun vaihtoehtorockiin.

Kaikki biisit on merkitty Morissetten ja Glen Ballardin yhdessä kirjoittamiksi. En tiedä, mikä oli työnjako, mutta olisi helppo uskoa, että Morissette on ollut luova osapuoli ja Ballard kokeneena kehäkettuna olisi viimeistellyt biisit popmuottiin sopiviksi. Kappaleista hieman yli puolet on sellaisia, että niitä huomaa hyräilevänsä mielessään päiväkausia. Loput ovat mukiinmenevää täytettä.

Parhaat biisit: All I Really Want, You Oughta Know, Forgiven
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 5,5

Dire Straits: Brothers In Arms (1985)

Vuosina 1983-86 ns. vakavia rockmuusikkoja siirtyi yksi toisensa jälkeen popimpaan suuntaan - Bowie, Springsteen, Collins jne. Oli ajan hengen mukaista tehdä musiikkivideokelpoisia hittejä. Dire Straits liittyi joukon jatkoksi Brothers in Armsilla, kun Mark Knopfler oli ensin saanut rohkaisua pophitin tekoon Private Dancerin menestyksen myötä. Edelliselle albumille oli mahtunut vain viisi biisiä, tälle sopi sentään jo yhdeksän. Hittihakuisin biisi Money For Nothing yritti sekä syödä kakun että olla nyrpistelevinään sille ylimielisesti matkan päästä, kun biisissä vieraileva Sting lauloi falsetissa "I want my MTV". Money For Nothingin pitkä dramaattisesti tihentyvä intro on levyn kohokohta. Kuulija huijataan uskomaan että tulossa on juuri ihan kohta pian jotain ylimaallista. Mitä sieltä tuleekaan? Historian banaalein kitarariffi. Tämä kappale kiteyttää levyllä vallitsevan jaon kunnianhimoiseen ja matalaotsaiseen.

Levyn alkupuolella painottuu matalaotsaisuus. Knopfler kyllä tietää, että hän ei voi kirjoittaa lauluja itselleen samaan tapaan kuin Tina Turnerille. Koukku on oltava jossain muualla kuin laulusuorituksessa. So Far Awayn koukku soitetaan kitaralla, Walk Of Lifen uruilla, Your Latest Trickin saksofonilla, mutta jokainen biisi kärsii siitä, ettei niissä ole tuon koukun lisäksi muuta kiinnostavaa, ja se ainoa idea muuttuu toiston jatkuessa yhdentekeväksi muzakiksi. Why Worryssä ei ole koukkua lainkaan, ja se jatkuu CD:llä kahdeksan ja puoli minuuttia. Hyih. Kuuntelen levyä CD:ltä, mutta olisin varmasti pitänyt enemmän LP-versiosta, jolla levyn alkupuolen neljä pahimmin junnaavaa tylsistelyä on pätkitty minuuttikaupalla lyhyemmiksi. Kehuja on kuitenkin annettava siitä, etteivät biisit muistuta toisiaan, vaikka itseään toistavatkin.

Neljä viimeistä kappaletta ovat levyn parhaat. Soundit, jotka edustivat omana aikanaan omassa tyylissään studiotaiteen uusinta huippua, kuulostavat nykyään kovin vanhentuneilta, ja tuovat hetkittäin mieleen jopa ruotsinlaivan orkesterin, mutta sävellyksissä on pontta. Synkät mietteliäät sodanvastaiset teokset on sovitettu huolella, ja niissä on riittävästi ideoita perustelemaan kestonsa.

Minullahan ei ole tunnetusti mitään popmusiikkia vastaan, mutta se ei vain tunnu olevan Dire Straitsin laji. Pop ei missään tapauksessa tarkoita kuulijan tylsistyttämistä yhden typerän riffin loputtomalla toistamisella. Loppupuolen taiteellisemmat kappaleet ovat helpommin kuunneltavia, koska niissä tarjotaan koko ajan uutta kuunneltavaa.

Parhaat biisit: Ride Across The River, The Man's Too Strong, Brothers In Arms
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 7

AC/DC: Back In Black (1980)

Olin luullut, että AC/DC:n tekstit ovat yksinkertaisia, eikä niiden merkitystä tarvitse kummemmin analysoida. Olin väärässä. Parin kuuntelukerran ja tekstien lukemisen jälkeen huomasin ällistyksekseni, että Back In Blackin kappaleissa Shoot To Thrill ja Let Me Put My Love Into You hekumoidaan raiskaamisella. Aluksi vain ihmettelin, miksi irtoseksistä puhuttaessa täytyy käyttää koko ajan väkivaltaisia metaforia, mutta kohdat "women with too many pills" ja varsinkin "don't struggle, don't fight" selvensivät, että kysymys on nimenomaan raiskaamisesta. Jos joku muu ymmärtää nuo sanoitukset toisin, kertokoon perustelunsa minulle.

Kyllähän joidenkin minunkin suosikkibändieni, esimerkiksi Radiopuhelimien, teksteissä on aika julmia asioita, mutta niitä käsitellään eri sävyyn. AC/DC:n sävy tuntuu olevan "olen kova jätkä ja mulla on hyvä meininki". Minulle ei tule tästä hyvä meininki, enkä pysty oikein iloitsemaan tämän levyn harmittomammistakaan rivouksista. No, eivät ne kaikki muutkaan ihan harmittomia ole.

Back In Black -biisistä olen pitänyt, koska siinä on aika funky riffi, jossa kitara jää odottamaan rummuniskua vähän samaan tapaan kuin The Metersin Cissy Strutissa. Riffi on otollista sämpläysmateriaalia, ja sitä onkin lainattu ainakin biiseihin Rock Hard ja Rocked By Rape (niinpä!). Kun Back In Blackin kuulee Let Me Put My Love Into Youn jälkeen, sen viehätys pyyhkiytyy täysin.

En kannata taiteen sensuuria, enkä vastusta sitäkään että monet pitävät tästä levystä, mutta minulle tämä ei anna kuin pahan mielen. Minun ei onneksi tarvitse tätä enää kuunnellakaan. Haistakaa paska, AC/DC.

Parhaat biisit: ihan sama
Oma arvosana: 0
Lukijoiden arvosana: 9

Fleetwood Mac: Rumours (1977)

Samoin kuin aikaisemmin puheenaiheena ollut Bee Gees, myös Fleetwood Mac oli aallonpohjassa 70-luvun alkupuolella. Bee Geesin nosti sieltä disko, Fleetwood Macin nostivat uudet jäsenet Lindsey Buckingham ja Stevie Nicks. Kun näiden lisäksi myös bändissä pitempään ollut Christine McVie oli hyvä laulaja ja lauluntekijä, ja rytmiryhmänä olivat bändin nimessä mainitut Mick Fleetwood ja John McVie, kokoonpano loksahti kohdalleen. Tuleeko mieleen monta bändiä, joissa on ollut yhtä aikaa kolme erinomaista laulusolistia ja lauluntekijää? Minä keksin kaksi: The Beatles ja Fleetwood Mac.

Rumours oli tämän kokoonpanon toinen albumi. Sen särkynytsydäminen, hetkittäin folk- ja kantrivaikutteinen poprock piti levyn 31 viikkoa USA:n listaykkösenä. Jokainen kolmesta lauluntekijästä kirjoitti levylle vähintään yhden mestariteoksen. Stevie Nicksin Dreams on niin pehmeä kuin softrock vain voi, mutta samalla kirpeä ja haikea. Nicksin eläytyvä ääni saa tukea kauniista taustalauluista ja säästeliäästi käytetystä kitarasta. Fleetwood rummuissa pitää kokonaisuuden ryhdikkäänä. Buckinghamin Go Your Own Way on erikoisempi tapaus. Säkeistöt laulaa Buckingham itse anelevaan sävyyn ja rummuilla paino osuu poikkeuksellisesti neljännelle tahdinosalle. Kertosäkeessä Nicks vastaa tylysti suorastaan hilpeän kuuloisena ja rytmi on vaihtunut suoraviivaiseksi. Christine McVien laulut ovat levyn optimistisimpia, ja niistä tehoaa parhaiten kaunis riisuttu pianoballadi Songbird.

Levyn useimmat muutkin laulut ovat erittäin onnistuneita. Muusikkous näyttäytyy nyt hyvässä mielessä kekseliäinä koristeina palvelemassa lauluntekotaidetta, eikä virtuositeetti nouse hetkeksikään itsetarkoitukselliseksi. Helppo kuunneltavuus ei tarkoita tyhjänpäiväisyyttä kuin aivan hetkittäin.

Parhaat biisit: Dreams, Go Your Own Way, The Chain
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

Michael Jackson: Bad (1987)

Michael Jackson kirjoitti, esitti ja osaksi myös tuotti Badin lauluja musiikkihistorian suurimpien odotusten paineessa. Siitä tulikin Thrilleriä suurempi menestys esimerkiksi Isossa-Britanniassa. Levyn kannessa näkyvä rockimpi imago myös osittain kuuluu musiikissa, mutta Thrillerin mallin mukaan tässäkin pyritään tarjoamaan jokaiselle jotakin.

Nimibiisin tiukka säksätys ja mehukkaat kitara- ja kosketinmausteet ansaitsisivat seurakseen paremman kertosäkeen. Speed Demoninkaan kertosäe ei ole niin ihmeellinen, mutta siinä säksätyksellä rakennettu jännite ei sentään raukea tyhjiin. The Way You Make Me Feel ja Man In The Mirror ovat levyn vapautuneimmin iloiset hetket, eikä niitä pääse juurikaan pilaamaan sekään, että olen joistain soundi- ja sovitusratkaisuista hieman eri mieltä. Peräkkäin kuultava kolmikko Liberian Girl, Just Good Friends ja Another Part Of Me sen sijaan kuulostavat olevan suorastaan ajastaan jäljessä, tai ainakaan vuodet eivät ole kohdelleet niitä hyvin. Liberian Girlin suloinen melodia kärsii vielä moneen kertaan toistuvista riimeistä girl-world ja jopa girl-girl. Olisihan niitä muitakin rimmaavia sanoja olemassa, niin kuin vaikka pearl ja curl. Sinänsä loistava artisti Stevie Wonder vieraili 80-luvulla niin monen muunkin levyillä, ettei Just Good Friendsissä kuultava lauluosuus onnistu sykähdyttämään. Onneksi ei ollut huuliharppua.

Bad kuitenkin paranee loppua kohti. Viimeinen balladi I Can't Stop Loving You tulee poikkeuksellisesti jo neljänneksi viimeisenä biisinä, ja siinä Jackson duetoi Siedah Garrettin kanssa. Albumin avaussingleksi valittu laulu on levyn melodisesti hienoin. Loppuun jää särmikäs kolmikko. Dirty Diana on Jacksonin uran paras rockbiisi. Vimmaisen "come on" -huudahduksen (ei siis shamon) jälkeen saapuva hyytävä suvanto tehoaa yllätyksellisyydellään. Smooth Criminalissa nerokas bassokuvio luo pohjan, jonka päälle kaikki muut instrumentit laulua myöten vahvistavat sen rytmiä. Leave Me Alonen melodinen harmonialaulu on jyrkässä ristiriidassa armottomasti hakkaavan rytmin kanssa, mikä on varsin viehättävää.

Edellisten ja seuraavien levyjen mahtavuuteen tässä ei ylletä kuin hetkittäin, mutta myöskään ei ole sorruttu jäljittelemään itseä eikä muita. Joka ainoa kappale on omalla tavallaan ansiokas teos, mutta joidenkin potentiaali jää täydellisesti hyödyntämättä.

Parhaat biisit: I Just Can't Stop Loving You, Dirty Diana, Smooth Criminal
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6,7

Led Zeppelin: IV (1971)

Levyn avaava Black Dog koostuu laulun ja soiton vuorottelusta. Kun Robert Plantin ääntä päästään kuulemaan sellaisenaan, aluksi huomio kiinnittyy erityisesti siihen. Plant kuulostaa aina vähänkin korkeissa sävelissä siltä kuin hän ponnistelisi kykyjensä äärirajoilla, vaikka puristaa kurkustaan hetkeä myöhemmin aina vain korkeampaa ääntä. Tuo joka kappaleessa toistuva maneeri luo musiikkiin jännitettä, kun taas Jimmy Pagen vaivattomasti luritteleva kitara sekä Jonesin ja Bonhamin jykevä rytmiryhmä luovat vakautta. Black Dogin lisäksi Misty Mountain Hop ja Four Sticks leikittelevät mielenkiintoisilla rytmiratkaisuilla, mutta tälle bändille ne eivät aiheuta mitään vaikeuksia. Suurimmassa osassa kappaleista kuullaan vain näitä neljää muusikkoa. Vain kahdessa biisissä on mukana vierailija.

The Battle Of Evermoressa Plant saa duettoparikseen Fairport Conventionin Sandy Dennyn. Aavemainen folk-kappale kulkee Pagen muka ensimmäistä kertaa soittaman mandoliinin varassa. Sanoitus on kummaa fantasiasoopaa. Stairway To Heaven on äänestetty monta kertaa maailman parhaaksi biisiksi, mutta minuun se ei ole koskaan tehnyt suurta vaikutusta. Ei teininäkään, kun kuuntelin Led Zeppeliniä innoissani. Kaikki levyn sanoitukset ovat varsin naiiveja (paitsi Memphis Minnien vuonna 1929 kirjoittama When The Levee Breaks), mutta Stairway To Heavenin ympäripyöreä mystisyys menee taas vaivaannuttavan puolelle. Sävellyksenähän se on ihan hyvä. When The Levee Breaks on hidas, raskaasti tömähtelevä ja majesteettisesti vyöryvä blues, joka muodostaa komean finaalin tälle albumille.

Suurin osa levyn sävellyksistä on yksinkertaisia aihioita, joita toistetaan ja toistetaan. Erinomainen bändi saa lähes kaikki kappaleet silti elämään säkenöivästi soittamalla, ja parhaat biisit ovat erittäin mukaansatempaavia, mutta välillä on myös tyhjän pullistelun tuntua. Vaikka tätä heavy metaliksi kutsutaankin, tämä on varsin kaukaista sukua nykymetallille. Enemmänkin tämä kuulostaa nykynäkökulmasta perinnetietoiselta blues- ja folkrockilta. Aikalaisbändi Black Sabbathiin verrattuna tämä ei ole kovinkaan raskasta. Led Zeppelin oli kuitenkin suurimmassa osassa rockia kuuntelevaa maailmaa 70-luvun alun suosituin hevibändi, paitsi Suomessa. Täällä se oli Uriah Heep.

Parhaat biisit: Black Dog, Misty Mountain Hop, When The Levee Breaks
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8,5

Eagles: Their Greatest Hits (1971-1975) (1976)

Tämä Eaglesin uran alkupään summaava kokoelma on RIAA:n mukaan USA:n eniten myyty levy, mutta perin hämärää on, miksi sen myyntilukuihin ruvettiin lisäämään miljoonia ja taas miljoonia vasta 90-luvulla, ja milloin ja miten nuo miljoonamyynnit olisivat tapahtuneet. Tätä on ihmetelty ainakin Billboardissa, Wikipediassa ja Listablogissa.

Kokoelma julkaistiin pian Eaglesin siihen asti menestyksekkäimmän albumin One Of These Nights (1975) jälkeen. Yhtye aloitti levytysuransa vuonna 1972, vaikka kokoelman nimestä voisi päätellä toisin. Heitä innoitti The Byrdsin kantrirock, ja bändin nimikin on viittaus siihen suuntaan. Musiikki kuulosti ensisinglestä Take It Easy asti kovin professionaalilta ja sliipatulta, mikä ei ole aina huono asia. Hiotun pinnan alla toivoisi kuitenkin olevan sisältöäkin. Suurin osa kokoelman biiseistä soljuu vaivattomasti korvista sisään ja ulos, eivätkä ne tunnu oikein miltään, eivät hyvältä eivätkä huonolta.

Pari kappaletta ilahduttaa. One Of These Nights on Eaglesille harvinainen yritys groovata, ja se on melko onnistunut. Ovela intro kuulostaa hieman Come Togetheriltä, mutta saa joka tapauksessa mielenkiinnon heräämään. Säkeistön aikana ehtii jo melkein kyllästyä, mutta falsetissa laulettu kertosäe loksauttaa taas kaiken kohdalleen. Villi länsi -aiheisen teemalevyn Desperadon nimikappale hyödyntää taas Eaglesin ominta osaamista hienosti. Pätevät sovitukset ja stemmalaulut kuullaan kaikissa muissakin biiseissä, mutta tässä ne päästään ymppäämään kunnon sävellykseen. Lisäksi bluesvaikutteinen Witchy Woman ja verraten reippaasti rokkaava Already Gone poikkeavat kokoelman yleisestä tasapaksusta hissuttelusta, mutta eivät ole kummoisia biisejä.

Jälkikäteen voi viisastella, että tästä puuttuu bändin suurin hitti (Hotel California) ja paras biisi (I Can't Tell You Why), mutta nehän julkaistiin vasta tämän kokoelman jälkeen. Don Henley ja Glenn Frey eivät sitäpaitsi kirjoittaneetkaan parhaita laulujaan Eaglesille. Jostain syystä he kuulostavat tällä levyllä vanhemmilta ja leipääntyneemmiltä kuin 80-luvulla.

Parhaat biisit: Take It Easy, Desperado, One Of These Nights
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana:

Saturday Night Fever: The Original Movie Sound Track (1977)

Globaalin levyhyllyn soundtracktrilogian viimeinen osa oli kronologisesti ensimmäinen, ja esikuva myöhemmille menestyssoundtrackeille. Greasen soundtrack otti tästä mallia niin, että nimibiisiä tekemään pyydettiin Barry Gibb ja kannessa komeili taas John Travolta. Bodyguardin soundtrack otti tästä mallia niin, että siinäkin aikansa suuri tähti esittää kuusi biisiä, ja loput on jaettu eri esittäjien kesken.

Bee Geesin biisikuusikko koostuu neljästä tätä elokuvaa varten tehdystä kappaleesta ja kahdesta aiemmasta hitistä. 70-luvun alkupuolen aallonpohjassa ollut yhtye innostui diskoilemaan vuonna 1975. He lanseerasivat silloin uuden tyylinsä kappaleella Jive Talkin', joka osoitti täydellistä diskon alkuaikojen kevyen kuplivan tyylin omaksumista. Seuraavan vuoden You Should Be Dancing oli jo astetta tiukempi. Molemmat ovat mukana tällä soundtrackillä.

Levyn uudet Bee Gees -kappaleet ovat Stayin' Alive, How Deep Is Your Love, Night Fever ja More Than A Woman. Melkoinen nelikko! Levyn avausbiisi Stayin' Alive käynnistyy kaikille tutulla äärimmäisen funkylla bassokuviolla, jonka päälle Barry Gibb alkaa laulaa tavaramerkkifalsetillaan. Sanoituksessa on tahatonta komiikkaa ("I'm a woman's man, no time to talk), mutta elossa säilyminen on ajaton ja universaali aihe. Tanssi on elokuvan päähenkilölle Tony Manerolle tie parempaan elämään, mutta niin se on kaikille muillekin. Moneen kertaan myöhemmin versioitu How Deep Is Your Love on klassisen kaunis popballadi. Gibbit sävelsivät tähän elokuvaan myös Yvonne Ellimanin laulaman If I Can't Have Youn, jonka koukut tarttuvat mainiosti. Tämän kokoelman seitsemästä USA:n listaykkösestä kuusi on Gibb-sävellyksiä.

David Shire sävelsi elokuvaan enemmänkin instrumentaalimusiikkia, mutta vain kolme sävellystä pääsi soundtrackille. Ne pitävät mukavasti sykettä yllä. Kolmikosta paras on kuvaavasti nimetty Salsation. Night On Disco Mountain on Mussorgskin Yö autiolla vuorella viihdyttävänä diskosovituksena. Shiren idea ei ollut täysin omaperäinen, koska Walter Murphy oli saanut jo edellisenä vuonna ykköshitin pukemalla klassista musiikkia diskopaljetteihin kappaleessa A Fifth Of Beethoven. Sekin on tässä mukana.

Levyn ainoa turha kappale on Tavaresin sinänsä kohtalainen versio More Than A Womanista. Bee Geesin oma esitys aiheesta riittäisi. Muut biisit ovat oivallisia poimintoja tuoreehkoista pikkuhiteistä ja tuntemattomammista tanssibiiseistä. Paras niistä on The Trammpsin hillitön 11-minuuttinen Disco Inferno (1976), joka saa kunnian päättää tämän erinomaisen levyn. Tuossa infernossa haluaisin viettää iäisyyden.

Soundtrack esittelee vuosien 1975-77 vaihetta diskokuume-epidemiassa niin viettelevästi, että aiheutti sen riistäytymisen pandemiaksi. Ei kai tälle voi olla immuuni vieläkään. Funkista, popista, salsasta ja orkesterimusiikista ammentaneen diskon eri puolia esitellään melko kattavasti. Jos haluaa hankkia vain yhden diskokokoelman, tämä on hyvä valinta. Tämän jälkeen nimittäin haluaa enemmän.

Parhaat biisit: Stayin' Alive, How Deep Is Your Love, If I Can't Have You, A Fifth Of Beethoven, Disco Inferno
Oma arvosana: 10
Lukijoiden arvosana: 9

The Bodyguard: Original Motion Picture Soundtrack (1992)

Bodyguardin soundtrack on puoliksi elokuvan naispääosanesittäjän Whitney Houstonin albumi, ja puolet lauluista esittävät muut. Houstonin albumina tätä on kuitenkin luultavasti ostettu; albumin suurimmat hitit ovat hänen laulamiaan. Ensimmäisenä tulee niistä suurin, Dolly Partonin säveltämä ja alunperin esittämä balladi I Will Always Love You. Ei ollut uusi idea, että musta artisti voi saada suuren crossover-hitin coveroimalla kantriballadia. Ray Charles teki sen jo vuonna 1962 (sattumalta?) samansisältöisellä viestillä I Can't Stop Loving You. I Will Always Love You kärsii tuottaja David Fosterin luomasta muovisen kuuloisesta viihdesoundista, samoin kuin kaksi muutakin levyn Whitney-balladia I Have Nothing ja Run To You. Ne kuulostavat ärsyttävästi samanlaisilta, ja ne on vielä kaikki sijoitettu levyn alkupäähän, niin että yliannostus uhkaa jo neljän kappaleen jälkeen. Houstonin lauluääni on kyllä vahva, mutta menettää sävyjä kun joka ikisen balladin loppupaisutuksessa äänenkäyttö muuttuu huutamiseksi. I Will Always Love Youn tapauksessa tämä on ymmärrettävää, koska nainen sanoo alussa lähtevänsä pois. Hän on ehtinyt rauhallisellakin kävelyvauhdilla jo parinsadan metrin päähän laulun loppuun mennessä, joten pitäähän sieltä huutaa. Run To Youssa tämä logiikka ei kuitenkaan toimi.

C + C Music Factory eli Robert Clivilles ja David Cole ovat tuottaneet levylle kaksi kappaletta: Whitney Houstonin esittämän Chaka Khan -coverin I'm Every Woman ja The S.O.U.L. S.Y.S.T.E.M.in esittämän Bill Withers -coverin It's Gonna Be A Lovely Day. Heidän tanssibiittinsä on tällä kertaa sekin aika pehmeää, mutta toimii ainakin levyn muuhun antiin verrattuna hyvin.

Houstonin Queen Of The Night muistuttaa melkoisesti En Voguen Free Your Mindia, joka julkaistiin vain pari kuukautta aikaisemmin. Muuta hyvää sanottavaa siitä ei sitten olekaan. Lisa Stansfieldin esittämä Someday (I'm Coming Back) on siedettävä mutta kovin persoonaton kappale. Curtis Stigers versioi Nick Lowen (What's So Funny 'Bout) Peace, Love And Understandingin kohtalaisesti, mutta niin kuin muissakin levyn kelvollisissa covereissa, tässäkin suurin osa viehätyksestä johtuu alkuperäisen kappaleen erinomaisuudesta. Tämä albumi ei ole hetkeäkään hyvä, ja muutama kappale on niin massiivisen hirvittävä, ettei niitä voi edes mainita nimeltä. On sielutonta soulia, hengetöntä hengellisyyttä ja tunteetonta tunteilua. Jopa niinkin mainio laulaja kuin Aaron Neville on onnistuttu tappamaan Kenny G:n saksofonilla.

Levyn yleisilme on kovin imelä ja särmätön. Puhuisin aikuisviihteestä, jos se sana ei jo tarkoittaisi muuta.

Parhaat biisit: I'm Every Woman, It's Gonna Be A Lovely Day, (What's So Funny 'Bout) Peace, Love And Understanding

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 4

The Original Soundtrack From The Motion Picture Grease (1978)

Vuonna 1972 ensi-iltansa saaneesta nostalgisesta teinimusikaalista Grease tehtiin vuonna 1978 menestynyt elokuvaversio, jota varten kirjoitettiin muutama laulu täydentämään alkuperäistä musikaalia. Kannatti kirjoittaa, koska tällä soundtrackillä uudemmat laulut toimivat keskimäärin paremmin.

Ensimmäisenä ja viimeisenä kuullaan Barry Gibbin säveltämä Grease, joka ei kuulosta yhtään 50-lukulaiselta vaan ihan vuodelta 1978, mutta saa sen anteeksi olemalla oikein hyvä biisi. Kappaleen laulaa Frankie Valli, joka oli iso tähti 60-luvulla. Ei mitään logiikkaa, mutta toimii. Summer Nights on veikeä poppis, jota hoilaa yksi ja toinen elokuvan näyttelijöistä. Olivia Newton-Johnin soolonumero Hopelessly Devoted To You on kaunis balladi, jossa hänen hieno äänensä pääsee hyvin esille. Tavallaan se erottuu vielä paremmin You're The One That I Wantissa, koska siinä vastapainona kuullaan John Travoltan hellyttävää määintää. Biisi on kuitenkin varsin mukava, vaikkakin hieman jo kulunut. Voisi sanoa, että levyä kannattaa kuunnella tähän asti. Valitettavasti sitä on jäljellä vielä 20 raitaa, mutta niiden tilalla on parempi kuunnella melkein mitä tahansa oldies-kokoelmaa.

Eihän loppuosa levystä ole ollenkaan kelvoton, mutta kohokohdat ovat harvassa. Travolta saa laulaa pari kappaletta vaatimattomalle äänelleen sopivalta korkeudelta. Sha Na Na esittää melkoisen liudan kappaleita rutiininmakuisina läpiluentoina, mutta Born To Hand Jive vedetään puhdilla ja innolla. Lisäksi levyllä on joukko keskinkertaisia kappaleita, jotka eri laulajat käyvät tulkitsemassa siedettävästi.

Parhaat kappaleet: Grease, Hopelessly Devoted To You, Born To Hand Jive

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 3

Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon (1973)

Plussaa:

Levy on yhtenäinen tasapainoinen kokonaisuus, joka toimii parhaiten alusta loppuun kuunneltuna. Teemojen toistuminen ja kappaleiden yhteensulautuminen pääsevät näin paremmin esiin. Yksikään biisi ei ole itsessään huono, mutta osana kokonaisuutta ne tuntuvat saavan lisää sisältöä.
Syntetisaattoreilla, efekteillä ja puhepätkillä tuodaan tyylikkäästi lisämausteita tavanomaiseen bändisoundiin. Ainoa täysin synavetoinen kappale On The Run muistuttaa miellyttävässä pulputuksessaan hieman seuraavana vuonna julkaistun Autobahnin suvantokohtia.
Sävellykset ovat kauniita. Rauhallisella tempolla etenevä tunnelmointi kohoaa välillä pakahduttaviin paisutuksiin.
Kitarasoolotkaan eivät kuulosta tällä levyllä niin kamalilta kuin yleensä.
Ylimääräistä kikkailua ja itsetarkoituksellista vaikeutta levyltä ei löydy. Onko tämä siis progea ollenkaan?

Miinusta:

Laulusuoritukset ovat aika heikkoja.
On The Runin soundit kuulostavat hauskoilta, mutta biisi on jäänyt tekemättä.
Jatkuva alleviivaavuus käy ärsyttämään. Timen alussa kellot lyövät, ja Moneyssa ruksuttelee kassakone. Yksi maneeri on painottaa laulun ensimmäistä sanaa niin, että sen jälkeen jää lyhyt tauko ("breathe... breathe in the air", "money... get away", "us... and them").

Kokonaisuus on reippaasti plussan puolella. Ei hullumpaa.

Parhaat biisit: Breathe, Us And Them, Brain Damage
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8,5

Michael Jackson: Thriller (1982)

Levyn alku tempaa mukaansa muutamassa sekunnissa. Wanna Be Startin’ Somethin’ on hillittömän tehokasta afrobeat-elektrofunkia, tai mitä lie. Kappaleen sähäkkä rytmimaailma ottaa vaikutteita sieltä sun täältä, ja lopputulos on täysin omaperäinen, kompromissiton ja äärimmäisen tanssittava. Yksi parhaista aloitusraidoista ikinä. Toisena kuultava Baby Be Mine on ihan ok R&B-kappale, mutta jää täysin edeltäjänsä varjoon. The Girl Is Mine on duetto Paul McCartneyn kanssa. Melodia on ilmeisesti McCartneyn rajallisten äänivarojen vuoksi levyn helpoimmin laulettava. Miehet ovat muka kilpailemassa saman tytön rakkaudesta, mutta kuulostavat kaiken aikaa kovin leppoisilta ja sopuisilta. Sävellys ja sanoitus ovat täysin eri paria. Epäuskottavaa ja laimeaa.

Nimikappale kuulostaa tämän jälkeen jo todella luovalta. Kauhudiscoa ei ollut taidettu tätä ennen juuri tehdäkään. Kuulija yritetään vangita biisin maailmaan heti alussa kanavasta toiseen kulkevilla askelilla. On omasta eläytymisherkkyydestä kiinni, lähteekö mukaan. Lapsena lähdin vaikka (koska?) en osannut englantia, enää en pysty. Vika ei taida kuitenkaan olla teoksessa. Beat It on hieman Blondie-henkinen iskevä tanssirocksiivu, joka kuitenkin hyytyy päälle liimatun kuuloiseen kitarasooloon. Billie Jean on täydellinen. Säästeliäs sovitus jättää joka soittimelle riittävästi tilaa kuulua kirkkaasti, ja kaikki tukee Michael Jacksonin heittäytyvää laulusuoritusta. Eteerinen Human Nature on levyn hienoin balladi. Jos Steve Porcaro on osannut säveltää tämän, miksi en ole ikinä kuullut yhtään hyvää biisiä Totolta?

P.Y.T. ja The Lady In My Life olisi syytä kuunnella erikseen. Ne eivät ole kyllin vahvoja erottuakseen edukseen levyn huippubiisien perään kuunneltuina, mutta pärjäävät kyllä mukavasti omillaan.

Kokonaisuudesta tulee mieleen hittikokoelma. Kekseliäimmät kappaleet ovat vuosia edellä tavanomaisimpia, ja joka ikinen biisi on sinkkukelpoinen sekä selvästi muista erottuva. Varsinainen thrill kestää noin puolet levystä, mutta sen aikaa se onkin poikkeuksellisen vahva.

Parhaat biisit: Wanna Be Startin' Somethin', Billie Jean, Human Nature
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9,7

Alkusanat

Tervetuloa tutustumaan Globaaliin levyhyllyyn. Kirjoitan tänne suunnilleen kerran viikossa arvostelun levystä, joka kuuluu maailman myydyimpiin. Käytän ainakin aluksi lähteenä tätä listaa.
Aloitan listan alusta, mutta en etene sitä alaspäin orjallisesti järjestyksessä. Kirjoitan levyistä sitä mukaa, mitä omasta tai kirjaston hyllystä sattuu löytymään. Myyntilukujen keskinäisestä järjestyksestä ei ole mielestäni olemassa niin luotettavaa tietoa, että sitä kannattaisi pitää täällä keskeisenä elementtinä. Thriller on ilman muuta kärjessä, mutta kaikki sen jälkeiset sijat ovat kyseenalaisia.

Vaikka levy olisi myöhemmin julkaistu bonusmateriaalilla täydennettynä, vain alkuperäinen sisältö otetaan arvostelussa huomioon. Annan levyille arvosanan asteikolla 0-10, ja toivon että myös lukijat antaisivat kommenteissa itselleen tutuista levyistä arvosanan samalla asteikolla. Lasken niistä sitten keskiarvon, joka näkyy arvostelun lopussa. Olisin iloinen myös muista levyihin ja arvosteluihini liittyvistä kommenteista.