Tällaisia teoksia on tapana kutsua hölmösti rockoopperoiksi, vaikka kyse on vain siitä, että levyllä olevat laulut muodostavat jotenkuten yhtenäisen tarinan. Minä en kyllä keksi sopivampaakaan nimitystä. Keksiikö joku muu? Tarinahan menee niin, että rocktähti Pinkillä on ollut traumaattinen lapsuus ja hajonnut avioliitto, joiden seurauksena hän eristäytyy maailmasta päänsä sisälle "muurin taakse". Hän hallusinoi olevansa natsijohtaja, joka joutuu sitten oikeudenkäyntiin, jossa hänen muurinsa määrätään revittäväksi alas. Teoksen kirjoittaja Roger Waters teki Pinkistä oman alter egonsa, ja käsiteltävät teemat ovat melko lailla samoja kuin The Whon Tommyssa.
Avausbiisi In The Flesh? lähtee liikkeelle hitaana mahtipontisena hardrockina. Alkupuolta hallitsee kuitenkin eniten monena variaationa toistuva Another Brick In The Wall. Ykkösosan pahaenteinen rytmikäs kitaran nakutus on hyvin tehokas. Sama jatkuu myös The Happiest Days Of Our Livesin alussa, ja pian siirrytäänkin ABITW:n kakkososaan, siihen diskohtavaan lapsikuorolliseen hittiversioon. Tarvitsee sitä koulutusta tai ei, kappaleessa on yhdistetty näennäisesti täysin yhteensopimattomia elementtejä varsin toimivasti. Upea balladi Mother heti sen perään tuntuu jo ässäbiisien tuhlaukselta.
The Wall eteneekin sen jälkeen vaihtelevamman tasoisella biisimateriaalilla. Onneksi nämä laulut ovat aika lyhkäisiä ja vaihtuvat sen verran usein, ettei pääse kyllästymään. Joitain erikseen nimettyjä väliosia ei voi edes biiseiksi kutsua. Waters laulaa känisevällä äänellään suurimman osan kappaleista, mikä toimii välillä ihan hyvin, mutta esimerkiksi Don't Leave Me Now'ssa tuo ääni kuulostaa tuskastuttavan epävireiseltä.
Seuraava huippukohta on kaunis Comfortably Numb, jonka sanoitus on hieno dialogi, jonka osapuolet eivät tavoita toisiaan. Sitä seuraa vielä In The Fleshin toisesta versiosta, Run Like Hellistä ja Waiting For The Wormsista koostuva hardrockrypistys, ja vaikka tämän perään odottaisi hienoa loppuosuutta, sitä ei saada. The Trial on pelkästään omituinen. Hyvät musiikilliset ideat loppuivat kesken.
Aikaisemmin arvostelemani Dark Side Of The Moon on hallitumpi ja kauniimpi kokonaisuus, mutta tylsempi. The Wallin musiikki poukkoilee eri genrejen välillä, isojen ja pienten sovitusten välillä, ja kauniin ja ruman välillä. Sanoitukset ovat kaikessa outoudessaan ja epäkorrektiudessaan lähes kaiken aikaa kiinnostavia, ja niin halutessaan niistä löytää jopa mustaa huumoria. Hyviä pop- ja rockbiisejä on riittävästi pitämään kokonaisuuden helposti nautittavana.
Parhaat biisit: Another Brick In The Wall (part 1), Mother, Comfortably Numb
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9
Todella hyvä, 9.
VastaaPoista