Myydyin 2000-luvulla julkaistu levy sisältää 60-luvun musiikkia. Tämän vuoden myydyimmät artistit ovat Michael Jackson ja The Beatles. Voidaan päätellä, että uusi musiikki on huonompaa.
Tämä oli ensimmäinen kunnollinen yhden cd:n Beatles-kokoelma, joten tälle oli ymmärrettävästi kysyntää. Levylle kelpasivat vain USA:n ja/tai Britannian singlelistan ykköset, ja niillä 27 biisillä cd täyttyikin mukavasti. Myöhemmin on julkaistu ainakin Elviksen, Michael Jacksonin ja Mariah Careyn (oikaisu: #1's julkaistiin 1998) ykköshittikokoelmat. Kappaleet on järjestetty alkuperäisen julkaisupäivän mukaan, mikä ei ole kaikissa tapauksissa sama kuin missä järjestyksessä niistä tuli ykkösiä, tai missä järjestyksessä ne äänitettiin.
Kronologinen järjestys tekee kokoelmasta kertomuksen The Beatlesin, popmusiikin ja koko kulttuurin valtavasta muutoksesta muutaman vuoden aikana. Ensimmäiset biisit, Love Me Do ja From Me To You, ovat vielä selkeästi oman aikansakin parhaimmistoon verrattuna aika köykäisiä esityksiä, mutta She Loves Youn pökerryttävistä lauluharmonioista lähtien kokoelman alkupuoli pursuaa edelleen varsin tuoreen kuuloisia, kirkassilmäisiä ja innostuneita kahden minuutin pophelmiä.
Vuoden 1965 murrosvaiheessa kahden minuutin pop on viety huippuunsa (Help!) ja on tullut aika etsiä erilaisia tyylejä (Yesterday, We Can Work It Out). Paperback Writer ja Eleanor Rigby menettävät hieman hienoudestaan siinä, että niiden välissä on kokoelman ärsyttävin renkutus Yellow Submarine. Kun oltaisiin pääsemässä Beatlesin mielenkiintoisimpaan kauteen, biisit ovatkin aika tylsiä verrattuna siihen, mitä kaikkea hienoa yhtye silloin teki. Vuoden 1967 musiikkia edustavat Penny Lane, All You Need Is Love ja Hello, Goodbye. Vuodelta 1968 mukana ovat Lady Madonna ja pitkästyttävä Hey Jude. Eiväthän nuokaan nyt huonoa musiikkia ole, mutta ei niistä myöskään ole kertomuksen huipentumaksi.
Finaaliksi kuullaan kuusi kappaletta, jotka on äänitetty Beatlesin viimeisenä toimintavuotena 1969. Niistä erityisesti ainoa mukaan päässyt Harrison-biisi Something ja Lennonin hieno funkrockblues Come Together kohentavat kokoelman ilmettä. Loppuun vielä kaksi siirappista McCartneyn balladia ja se on ohi.
Tätä kokoelmaa kuunnellessani en saanut yhtään löytämisen iloa, mutta iloisia jälleennäkemisiä kyllä tuli. Osaa biiseistä taas ei tarvitsisi kuulla enää koskaan. Nyt kun kaikki albumit ovat helposti saatavilla, miten olisi sellainen kokoelma, jolla olisi kaikki albumeilta puuttuvat biisit? Sitä minä jaksaisin kuunnella. Beatlesin yksinkertaiset luontevat melodiat häilyvät aika usein nerokkuuden ja typeryyden rajapinnalla, ja liika tuttuus painaa jotkut niistä pinnan alle.
Parhaat biisit: Help!, Paperback Writer, Come Together
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6
Mariah Careyn #1´s julkaistiin marraskuussa 1998.
VastaaPoistaEn ole kuunnellut tätä levyä, mutta kaikki sen biisit ovat omistamillani punaisella ja sinisellä tuplalla. Olen kelpuuttanut niistä yhteensä vain yhden kappaleen ipodiini, eikä sitä ole tässä (Fool on the Hill), joten en löydä syytä antaa parempaa kuin 6. Sekin on paljon levystä, jota en halua kuunnella.
Beatlesin nerouden ylistäminen on harhaanjohtavaa, sillä todennäköisesti jokin muu yhtye olisi noussut aikanaan vastaavanlaiseksi ilmiöksi. En ole oikeastaan koskaan arvostanut Beatlesiä musiikillisesti erityisen korkealle ja tämä on heidän ainut albuminsa, jonka omistan. Joten en edes tunne tuotannosta kuin nämä ykköset plus muutaman muun kappaleen.
VastaaPoistaEleanor Rigby on hieno laulu, samoin I Want to Hold Your Hand. Submarine taas aivan hirveätä kuraa.
Kokoelma ei ole lainkaan definitiivinen, joten julkaisuna sitä ei kai muuhun back-katalogiin verrattuna pitäisi arvostaa kovin korkealle. Annan myös 6.
Tämä kokoelma oli aikoinaan minulle ensimmäinen isompi kertapläjäys Beatlesia, minkä seurauksena pidin yhtyettä yliarvostettuna ja kiinnostuin enemmän muutamasta muusta aikalaisesta. Nykyäänkin Beatles-suosikkini löytyvät näiden biisien ulkopuolelta.
VastaaPoistaYkköshittien keskitaso asettuu perus-ihankivan kohdille. Eleanor Rigbyn sovitus on kekseliäs, We Can Work It Out ja I Want to Hold Your Hand osuvat myös komeasti maaliin. Yellow Submarine ja Hello, Goodbye taas eivät varsinaisesti tuota auditiivista nautintoa. Suuri osa kokoelman lauluista on läpeensä tuttuja eikä loppuelämä ilman niitä tuottaisi vieroitusoireita.
Simppelinä hittilajitelmana satunnaiskuuntelijalle (mikä levyn tarkoitus kai olikin) tämä ajaa asiansa, mutta vastapainoksi antaa melko yksiulotteisen kuvan Beatlesista ja saattaa sammuttaa Beatles-noviisin kiinnostuksen perehtyä bändiin tarkemmin.
Popmusiikin klassikon asema on ansaittu, mutta etujoukoista kelpasikin lähteä kartoittamaan tutkimattomia maastoja.
Mahdollisuus antaa kolmas peräkkäinen 6 houkuttaa ja on perusteltua. 666, the number of the Beatles.
PS. Loistava blogi-idea!
En sitten taaskaan ottanut asioista selvää etukäteen. Past Masters 1 ja 2 ovat ei-albumibiiseistä koottuja kokoelmia.
VastaaPoista