Vuosina 1983-86 ns. vakavia rockmuusikkoja siirtyi yksi toisensa jälkeen popimpaan suuntaan - Bowie, Springsteen, Collins jne. Oli ajan hengen mukaista tehdä musiikkivideokelpoisia hittejä. Dire Straits liittyi joukon jatkoksi Brothers in Armsilla, kun Mark Knopfler oli ensin saanut rohkaisua pophitin tekoon Private Dancerin menestyksen myötä. Edelliselle albumille oli mahtunut vain viisi biisiä, tälle sopi sentään jo yhdeksän. Hittihakuisin biisi Money For Nothing yritti sekä syödä kakun että olla nyrpistelevinään sille ylimielisesti matkan päästä, kun biisissä vieraileva Sting lauloi falsetissa "I want my MTV". Money For Nothingin pitkä dramaattisesti tihentyvä intro on levyn kohokohta. Kuulija huijataan uskomaan että tulossa on juuri ihan kohta pian jotain ylimaallista. Mitä sieltä tuleekaan? Historian banaalein kitarariffi. Tämä kappale kiteyttää levyllä vallitsevan jaon kunnianhimoiseen ja matalaotsaiseen.
Levyn alkupuolella painottuu matalaotsaisuus. Knopfler kyllä tietää, että hän ei voi kirjoittaa lauluja itselleen samaan tapaan kuin Tina Turnerille. Koukku on oltava jossain muualla kuin laulusuorituksessa. So Far Awayn koukku soitetaan kitaralla, Walk Of Lifen uruilla, Your Latest Trickin saksofonilla, mutta jokainen biisi kärsii siitä, ettei niissä ole tuon koukun lisäksi muuta kiinnostavaa, ja se ainoa idea muuttuu toiston jatkuessa yhdentekeväksi muzakiksi. Why Worryssä ei ole koukkua lainkaan, ja se jatkuu CD:llä kahdeksan ja puoli minuuttia. Hyih. Kuuntelen levyä CD:ltä, mutta olisin varmasti pitänyt enemmän LP-versiosta, jolla levyn alkupuolen neljä pahimmin junnaavaa tylsistelyä on pätkitty minuuttikaupalla lyhyemmiksi. Kehuja on kuitenkin annettava siitä, etteivät biisit muistuta toisiaan, vaikka itseään toistavatkin.
Neljä viimeistä kappaletta ovat levyn parhaat. Soundit, jotka edustivat omana aikanaan omassa tyylissään studiotaiteen uusinta huippua, kuulostavat nykyään kovin vanhentuneilta, ja tuovat hetkittäin mieleen jopa ruotsinlaivan orkesterin, mutta sävellyksissä on pontta. Synkät mietteliäät sodanvastaiset teokset on sovitettu huolella, ja niissä on riittävästi ideoita perustelemaan kestonsa.
Minullahan ei ole tunnetusti mitään popmusiikkia vastaan, mutta se ei vain tunnu olevan Dire Straitsin laji. Pop ei missään tapauksessa tarkoita kuulijan tylsistyttämistä yhden typerän riffin loputtomalla toistamisella. Loppupuolen taiteellisemmat kappaleet ovat helpommin kuunneltavia, koska niissä tarjotaan koko ajan uutta kuunneltavaa.
Parhaat biisit: Ride Across The River, The Man's Too Strong, Brothers In Arms
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 7
Money for Nothingia tai Walk of Lifea en pahemmin siedä, mutta muuten tämä on ihan leppoisa levy, ei mitään parasta Straitsia kuitenkaan. Toki varhaisimman cd-aikakauden soundihifistely kuulostaa nykyään vääjäämättömän valjulta, ja niitä tylsiäkin biisejä on joukossa. Taidan tykätä aika lailla samoista eniten kuin sinäkin. Nimibiisi on hyvin vaikuttava.
VastaaPoistaArvosana 7.
Niko P.