Levyn avaava Black Dog koostuu laulun ja soiton vuorottelusta. Kun Robert Plantin ääntä päästään kuulemaan sellaisenaan, aluksi huomio kiinnittyy erityisesti siihen. Plant kuulostaa aina vähänkin korkeissa sävelissä siltä kuin hän ponnistelisi kykyjensä äärirajoilla, vaikka puristaa kurkustaan hetkeä myöhemmin aina vain korkeampaa ääntä. Tuo joka kappaleessa toistuva maneeri luo musiikkiin jännitettä, kun taas Jimmy Pagen vaivattomasti luritteleva kitara sekä Jonesin ja Bonhamin jykevä rytmiryhmä luovat vakautta. Black Dogin lisäksi Misty Mountain Hop ja Four Sticks leikittelevät mielenkiintoisilla rytmiratkaisuilla, mutta tälle bändille ne eivät aiheuta mitään vaikeuksia. Suurimmassa osassa kappaleista kuullaan vain näitä neljää muusikkoa. Vain kahdessa biisissä on mukana vierailija.
The Battle Of Evermoressa Plant saa duettoparikseen Fairport Conventionin Sandy Dennyn. Aavemainen folk-kappale kulkee Pagen muka ensimmäistä kertaa soittaman mandoliinin varassa. Sanoitus on kummaa fantasiasoopaa. Stairway To Heaven on äänestetty monta kertaa maailman parhaaksi biisiksi, mutta minuun se ei ole koskaan tehnyt suurta vaikutusta. Ei teininäkään, kun kuuntelin Led Zeppeliniä innoissani. Kaikki levyn sanoitukset ovat varsin naiiveja (paitsi Memphis Minnien vuonna 1929 kirjoittama When The Levee Breaks), mutta Stairway To Heavenin ympäripyöreä mystisyys menee taas vaivaannuttavan puolelle. Sävellyksenähän se on ihan hyvä. When The Levee Breaks on hidas, raskaasti tömähtelevä ja majesteettisesti vyöryvä blues, joka muodostaa komean finaalin tälle albumille.
Suurin osa levyn sävellyksistä on yksinkertaisia aihioita, joita toistetaan ja toistetaan. Erinomainen bändi saa lähes kaikki kappaleet silti elämään säkenöivästi soittamalla, ja parhaat biisit ovat erittäin mukaansatempaavia, mutta välillä on myös tyhjän pullistelun tuntua. Vaikka tätä heavy metaliksi kutsutaankin, tämä on varsin kaukaista sukua nykymetallille. Enemmänkin tämä kuulostaa nykynäkökulmasta perinnetietoiselta blues- ja folkrockilta. Aikalaisbändi Black Sabbathiin verrattuna tämä ei ole kovinkaan raskasta. Led Zeppelin oli kuitenkin suurimmassa osassa rockia kuuntelevaa maailmaa 70-luvun alun suosituin hevibändi, paitsi Suomessa. Täällä se oli Uriah Heep.
Parhaat biisit: Black Dog, Misty Mountain Hop, When The Levee Breaks
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8,5
Kiistatta pirun kova levy - vähän liiankin klassinen, koska puolet biiseistä on tavallaan jo nakerrettu loppuun kaiken maailman classic rock -yhteyksissä. On se Stairwaykin huikea biisi, jos tämän ylisoiton taakse pääsee.
VastaaPoistaRock'n'Roll on omassa lajityypissään ylittämätön ja Battle for Evermore neroutta. Ei tosin sen sanoituksensa osalta, joka on siis aika suoraa viittailua sylttytehtaan eli Tolkienin tuotantoon.
Arvosanani on 9.
Niko P.
Hyvä, 8.
VastaaPoista