90-luvun puolessavälissä tämä albumi ei meinannut lähteä listoilta ja radiosta kulumallakaan. Yliannostus oli väistämätön. On miellyttävä yllätys, että pitkästä aikaa uudelleen kuunneltuna tämä kuulostaa tuoreelta ja sympaattiselta. Se tuoreus välittyy nimenomaan Morissetten rennosti heittäytyvästä tulkinnasta. Soittopuoli on suurimman osan ajasta tasaisen turvallista poprockia ja jää ehkä viisaasti taka-alalle. You Oughta Know'hun tuovat terävyyttä siinä vierailevat Flea ja Dave Navarro, puolet silloisesta Red Hot Chili Peppersistä, mutta muuten muusikot eivät pahemmin revittele. Komppi tulee vuoroin koneen kuuloisista rummuista ja vuoroin rumpujen kuuloisesta koneesta, enkä ihan totta osaa aina sanoa kumpi on kysymyksessä.
Levylle on jätetty Morissetten demolaulut sellaisinaan, epäpuhtaine sävelineen, hengitysäänineen ja ulvahduksineen. Mitenkähän paljon huonompi levystä olisikaan tullut, jos Morissette olisi käsketty laulamaan mahdollisimman puhtaasti, tai jos lauluista olisi hiottu autotunella henki pois? Lauluäänen persoonallisuus tässä on se, joka erotti tämän tusinatavarasta. Jotkut maneerit kyllä välillä ärsyttävät, varsinkin se usein lauseen lopussa toistuva vingahdus, jossa ääni nousee hetkeksi oktaavia korkeammalle ja sitä seuraa äänekäs uloshengitys. Kuunnelkaa vaikka Hand in My Pocket. Myös Morissetten taitamaton huuliharpunsoitto toistuu aivan liian monessa kappaleessa. Nämäkin kauneuspilkut kuitenkin lisäävät henkilökohtaisuuden tuntua, joka on sanoitusten päiväkirjamaisuuden takia oleellista. Tässä henkilökohtaisuudessa on ehkä albumin suorin yhteys 90-luvun vaihtoehtorockiin.
Kaikki biisit on merkitty Morissetten ja Glen Ballardin yhdessä kirjoittamiksi. En tiedä, mikä oli työnjako, mutta olisi helppo uskoa, että Morissette on ollut luova osapuoli ja Ballard kokeneena kehäkettuna olisi viimeistellyt biisit popmuottiin sopiviksi. Kappaleista hieman yli puolet on sellaisia, että niitä huomaa hyräilevänsä mielessään päiväkausia. Loput ovat mukiinmenevää täytettä.
Parhaat biisit: All I Really Want, You Oughta Know, Forgiven
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 5,5
Tää oli yläasteikäselle, maailmalle katkeralle tytölle sen verran kova juttu joskus että 8 siitä irtoaa. Head Over Feet on kaikessa kömpelöydessään ja vilpittömyydessään levyn ihanin raita. Paitsi sitten kun rakkaus loppuu. Silloin soi You Oughta Know.
VastaaPoistaSikäli subjektiivinen arvio, että inhosin Alanista siitä ensi hetkestä, kun näin You Oughta Know:n MTV:llä. Levy kokonaisuutena ei varmaan olisi ikinä tullutkaan tutuksi ilman pitkäakaista exää, jolle se taas oli teininä ollut kova juttu. Tosin, puolet näistä biiseistähän joutui bongaamaan taivaskanavilta ja radiosta joka tapauksessa.
VastaaPoistaAlaniksen laulutapaa en ole ikinä sietänyt, sanoituksia vielä vähemmän. Kun musiikki sitten on keskitien muka-vaihtoehtoista jenkkirockia, niin eipä siinä paljoa ilonaiheita jää. Lopulta se ensiksi inhoni herättänyt You Oughta Know taisi olla levyn paras biisi. Keskitempoiset filosofeeraukset eivät juuri eroa edukseen jostain Nickelbackista. Vertaan tätä Irinaan, jota kammottavampia kotimaisia artisteja on vain pari.
Kolme pistettä.
- Niko P.
Omat arvioni ovat aina täysin subjektiivisia. En oikein tiedä, miten ne voisivatkaan olla mitään muuta. Kaikki täällä arvosteltavat levyt ovat niin menestyneitä, että objektiivisesti pitäisi varmaan antaa kaikille kymppi, mutta se ei tunnu mielekkäältä.
VastaaPoista