Levyn alku tempaa mukaansa muutamassa sekunnissa. Wanna Be Startin’ Somethin’ on hillittömän tehokasta afrobeat-elektrofunkia, tai mitä lie. Kappaleen sähäkkä rytmimaailma ottaa vaikutteita sieltä sun täältä, ja lopputulos on täysin omaperäinen, kompromissiton ja äärimmäisen tanssittava. Yksi parhaista aloitusraidoista ikinä. Toisena kuultava Baby Be Mine on ihan ok R&B-kappale, mutta jää täysin edeltäjänsä varjoon. The Girl Is Mine on duetto Paul McCartneyn kanssa. Melodia on ilmeisesti McCartneyn rajallisten äänivarojen vuoksi levyn helpoimmin laulettava. Miehet ovat muka kilpailemassa saman tytön rakkaudesta, mutta kuulostavat kaiken aikaa kovin leppoisilta ja sopuisilta. Sävellys ja sanoitus ovat täysin eri paria. Epäuskottavaa ja laimeaa.
Nimikappale kuulostaa tämän jälkeen jo todella luovalta. Kauhudiscoa ei ollut taidettu tätä ennen juuri tehdäkään. Kuulija yritetään vangita biisin maailmaan heti alussa kanavasta toiseen kulkevilla askelilla. On omasta eläytymisherkkyydestä kiinni, lähteekö mukaan. Lapsena lähdin vaikka (koska?) en osannut englantia, enää en pysty. Vika ei taida kuitenkaan olla teoksessa. Beat It on hieman Blondie-henkinen iskevä tanssirocksiivu, joka kuitenkin hyytyy päälle liimatun kuuloiseen kitarasooloon. Billie Jean on täydellinen. Säästeliäs sovitus jättää joka soittimelle riittävästi tilaa kuulua kirkkaasti, ja kaikki tukee Michael Jacksonin heittäytyvää laulusuoritusta. Eteerinen Human Nature on levyn hienoin balladi. Jos Steve Porcaro on osannut säveltää tämän, miksi en ole ikinä kuullut yhtään hyvää biisiä Totolta?
P.Y.T. ja The Lady In My Life olisi syytä kuunnella erikseen. Ne eivät ole kyllin vahvoja erottuakseen edukseen levyn huippubiisien perään kuunneltuina, mutta pärjäävät kyllä mukavasti omillaan.
Kokonaisuudesta tulee mieleen hittikokoelma. Kekseliäimmät kappaleet ovat vuosia edellä tavanomaisimpia, ja joka ikinen biisi on sinkkukelpoinen sekä selvästi muista erottuva. Varsinainen thrill kestää noin puolet levystä, mutta sen aikaa se onkin poikkeuksellisen vahva.
Parhaat biisit: Wanna Be Startin' Somethin', Billie Jean, Human Nature
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9,7
Loistava blogi-idea!!
VastaaPoistaSanoin Timon blogin kommentissa, että Thriller on yliarvostettu. Siltä ei silti löydy yhtään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta, mutta toisaalta eipä sillä olekaan kuin yhdeksän esitystä. Soundillisesti levy ei nykyisin kuulosta kovin kiinnostavalta, vaikkakin hyvältä. Musiikillisesti kasi, mutta levy on niin tärkeä osa populaarikulttuuria, että siitä kymppi. Keskiarvo siis ysi.
Toivoin että arvosanoja annettaisiin vain musiikillisilla kriteereillä, vaikka täällä kösiteltävillä levyillä onkin melkoinen historian painolasti. Mutta mikäs siinä, antakoon ihmiset sellaisia numeroita kuin parhaaksi näkevät. Kiitos kommenttipuolen avaamisesta!
VastaaPoistaTaidan kyllä vetää takaisin tuon kommentin soundimaailmasta. Onhan esim. WBSS aika relevantin kuuloinen tänäkin päivänä.
VastaaPoistaKliseistä, mutta tälle levylle täysi kymppi! Perustelut: Erinomaisesti aikaa kestänyt soundimaailma sekä täydellisen laskelmoitu sisältö.
VastaaPoistaWBSS: 70-luvulle kallellaan oleva diskoilu jalostettuna täydellisyyteensä. BBM: Perussoul, hyvä albumiraita. TGIM: Millimetrintarkasti laskelmoitu hittiduetto. Thriller: Neljännessä biisissä levy pääsee vauhtiin. Fantastiset soundit! Beat It: Kaikkien aikojen cross-over -biisi. Billie Jean: Kaikkien aikojen tanssibiisi. Human Nature: Fantastinen popsoulhituri. P.Y.T: Kevyttä poppia. TLIMF: Tyylikäs päätöskappale.
Tässä arviossa ei ole muuten minkäänlaista Jacksonin kuolemaan liittyvää kerrointa.
Jackson sanoi joskus, että halusi tehdä levyn, jossa jokainen biisi on hitti. Mihinköhän se viisaus on viime vuosina kadonnut? 80-luvulla haettiin cross-over -täysosumia (Michaelin lisäksi mm. Janet Jackson ja Whitney Houston) oikein urakalla, mutta mielestäni nykyisin paljon harvemmin. Viime vuonna ilmestynyt Mariah Careyn E=MC2 yritti samaa temppua (oli mid-tempoista R&B:tä, megaballadia, maailmanparannusbiisiä, reggaepoljentoa jne), mutta huonolla kaupallisella menestyksellä. Minusta on hienoa, jos artistilla (ja levy-yhtiöllä) on niin kova itseluottamus, että yrittää miellyttää kaikkia! Thrillerhän on tästä paras esimerkki.
- PM
Vielä lisäys:
VastaaPoistaAntti, loistava blogi-idea!
- PM
Poikkeuksellisen hyvä, 10.
VastaaPoista