Abbey Road on Rate Your Music -sivuston käyttäjien mielestä maailman paras albumi. Sen takia tekisi vähän mieli haukkua se, mutta en pysty. Minäkin tykkään. Mikä tässä hajoamassa olleen bändin viimeisessä rykäisyssä sitten viehättää?
Abbey Roadilla käytetään erilaisia kosketinsoittimia selvästi enemmän ja mehevämmin kuin aikaisemmilla Beatles-levyillä. Ne tekevät levyn soundista lämpimän ja täyteläisen. Moog-syntetisaattoria ei tainnut bändin käytössä ennen tätä ollakaan. Äänessä käyvät myös Hammond, harmoni, piano ja pianon kaltaiset valmisteet. Torvet ja jouset on jätetty vähiin. Beatlesin jäsenet soittavat suurimman osan kappaleista neljästään, mikä tekee levystä monipuolisuudestaan huolimatta yhtenäisen kuuloisen.
Beatlet näyttäytyvät biisinkirjoittajina hieman eri rooleissa kuin ennen. George Harrison, joka oli ollut bändin biisintekijöistä vähiten pophenkinen, teki kaksi klassista pophelmeä: Something ja Here Comes The Sun. Paul McCartney taas lipsahteli omasta laimeahkon hitintekijän roolistaan eri suuntiin. Maxwell's Silver Hammer on musiikillisesti When I'm 64:n tyylinen kupletti, mutta kertoo sarjamurhaajasta. Oh! Darlingissa McCartney kirkuu tapojensa vastaisesti ääni särkyen. You Never Give Me Your Money on ties kuinka moniosainen. Oikeastaan levyn ainoa McCartney-sävellys, josta olisi voinut tulla maailmanlaajuinen ykköshitti, on hieno pianoballadi Golden Slumbers, mutta se on jätetty puolitoistaminuuttiseksi tyngäksi keskelle loppupuolen potpuria. John Lennon oli ennenkin ollut häkellyttävän monipuolinen. Nyt skaala yltää I Want You (She's So Heavyn) painostavasta esi-Hawkwindistä Sun Kingin paskaitaliaksi laulettuun euforiseen esi-Airiin. Viimeisenä ja vähäisimpänä biisintekijänä Ringo Starr tekee biisinkirjoitusdebyyttinsä tutusti vedenalaista rentoa meininkiä kuvailevalla Octopus's Gardenilla, joka ole yhtään hävettävä pikku rallatus.
Levyn päättävässä lyhyiden biisinpätkien potpurissa on heitetty samaan sekoitukseen paljon hienoa ja melko paljon myös roskaa, mutta on hyvä asia, että mitättömistä biiseistä pääsee nopeasti eroon. Jos joudutaan kaivelemaan pöytälaatikon pohjia levyn täytteeksi, näin se pitää tehdä. Mielenkiinto pysyy paremmin yllä, kun ei tarvitse kuulla yhtään viisiminuuttista täytebiisiä, vaan neljä aivan lyhyttä. Muutenkin levy tuntuu olevan kokonaisuutena parempi kuin yksittäisinä biiseinä. Maailman paras levy? Ei sentään. Beatlesin paras levy? Ehkäpä.
Parhaat biisit: Come Together, Golden Slumbers, The End
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9
Come Together taisi olla ensimmäinen Beatles-biisi, joka ala-asteella laulettujen Yesterday:den jälkeen vakuutti pikkupojan siitä, että tämä onkin ollut aika erikoinen bändi. Hieno funk ja voimakitara.
VastaaPoistaAbbey Road taitaa olla soundillisesti myös se levy, mistä kaikki vakavampi pop-musiikki jatkoi 70-luvulla.
Itse tykkään levystä myös taustan takia: sivussa (tai varjossa) ollut pikkupoikana yhtyeeseen liittynyt Harrison tekee viimeiselle levylle kaksi biisiä, jotka mahtuvat kirkkaasti yhtyeen top-10 kärkeen.
9