Spotify
Albumin avausraidan Larger Than Lifen alussa kajahtaa omituinen huutonauru, joka antaa siinä mielessä harhaanjohtavan signaalin, että albumissa ei tosiasiassa ole mitään hauskaa eikä villiä. Naurun teennäisyys kertoo oikeampaa tarinaa. Millennium on tukholmalaisen Cheironin hittitehtaan sorvaama tuote pääpirunaan Max Martin, ja laulua lukuunottamatta kyseessä voisi olla yhtä hyvin Britney Spearsin levy. Hittitehtaat eivät tietenkään automaattisesti tuota vain hengetöntä ja persoonatonta musiikkia - ajatellaanpa vaikka Motownia - mutta Max Martinin biisit ja tuotanto jättävät minut kyllä kylmäksi.
Sanoituksissa aivan geneerisimmästä sinä-linjasta eroavat Larger Than Life ja päätösbiisi The Perfect Fan. Älkää antako nimien hämätä; ensinmainittu on kiitollisuuden tunnustus faneille ja jälkimmäinen äideille. Näistä kappaleista olin aistivinani keskimääräistä enemmän aitoa ihmisyyttä ja jälkimmäisessä jopa hieman musiikin tekemisen riemua. Biisintekijätietoja tarkastellessani huomasin, että noissa poikkeavissa kappaleissa oli osatekijänä mainittu Backstreet Boysin jäsen Brian Littrell. Tämä ei voi olla sattumaa. Kyllähän Backstreet hoitaa muutenkin tonttinsa kunnialla. Erityisesti I Want It That Wayssä laulusuoritukset ovat mainioita. Tuotantojälki on vain läpi koko levyn niin kammottavan siloiteltua, että tarttumapinta on vähissä. Eikö juuri tarttuvuuden pitäisi olla popissa tärkeää?
Parhaat biisit: I Want It That Way, The One, The Perfect Fan
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 4
Olet oikeassa, levy on aika kökkö, kuten melkein kaikki muutkin Max Martin & co. -tehtaan albumit. Paras poikkeus taitaa olla BSB:n Never Gone, joka on suorastaan erikoisen hyvä levy ja ainoa yhtyeen albumi, jonka olen itse ostanut, vaikka osa kappaleista on Aerosmith-balladien light-versioita.
VastaaPoistaTälle albumille neljä pistettä. Arvostan kovasti Show Me the Meaning of Being Lonelyä.