Bruce Springsteenkin teki albumillisen radio- ja MTV-ystävällistä poprockia, niin kuin noihin aikoihin myös suunnilleen kaikki muut. Toisin kuin useimmat 80-luvun puolenvälin jättimenestyjät, kuten vaikka Prince ja Dire Straits, Springsteen ei höystänyt albumia hitikkäiden biisien lisäksi kuulijalle haastavammalla materiaalilla. Born In The U.S.A:n jokainen kappale on suoraviivainen ja hittikelpoinen. Tämän albumin biisien perusteella voisi oikeastaan kirjoittaa hitinteko-oppaan. Kyllähän lauluntekijät Jon Bon Jovista Anssi Kelaan ovat tosin muutenkin osanneet ottaa tästä mallia. Jotkin hittikaavan palaset ovat helppoja toteuttaa (kappaleen nimi lauletaan kertosäkeessä niin painokkaasti että ostaja oppii sen kertakuulemalla) ja jotkin hyvin vaikeita (melodian pitää jäädä mieleen).
Springteenin ääni on miellyttävän miehekäs ja tarvittaessa sävykäs, ja E Street Band on mainiosti soittava yhtye. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan kuulosta parhaalta levyltä ikinä. Biisien yksinkertaisuus vaatii sitä, että niiden vähät koukut pitävät otteessaan, mutta useammassakin kappaleessa koukku pettää. Nimibiisi, Darlington County, Working On A Highway ja Glory Days tuntuvat yksitoikkoisilta. Ehkä niiden rempseä meininki viehättäisi keikalla. En tiedä, kun en ole käynyt. Nimibiisihän on aikaisemmin käsitellyn I Will Always Love Youn tapaan esimerkki siitä, että musiikin ja sanoitusten ollessa ristiriidassa musiikki jää voitolle.
Levyn toinen heikkous löytyy soundeista. Albumi kuulostaa vanhemmalta kuin onkaan, enkä nyt tarkoita vain sitä, että suurin osa siitä on äänitetty vuonna 1982. 70-lukulainen rockbändi kasarimausteilla on sellainen yhdistelmä, ettei se ole parantunut vanhetessaan.
Näistä pikku moitteista huolimatta suurin osa levystä on oikein nautittavaa. Emotionaalinen jännite ja tiheä tunnelma välittyvät välillä hyvin tehokkaasti, kuten erityisesti kappaleissa Cover Me ja Downbound Train. I'm On Fire olisi muuten vielä parempi, mutta kappaleen alussa "hey little girl, is your daddy home" on häkellyttävän tökerö sanavalinta, kun selvästikin kysymys on tyttären ja isän sijasta naisesta ja hänen miehestään. Olisiko se ymmärrettävä niin, että himon ja jännityksen vallassa mies voi möläyttää vaikka jotain näin typerää? Muutenhan biisi on erinomainen, myös tekstiltään, jossa luodaan muutamalla lyhyellä lauseella tarina, josta saisi kahden tunnin elokuvan. Aavemaisesti hiljaa valittava kaihoisa syna on mukava piristys ison bändin rymistelyn sijaan.
Parhaat biisit: Cover Me, Downbound Train, I'm On Fire
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 7
Olen sen verran iso poika, että muistan levyn ja sen kuuntelijat. Nimikappaleen amerikka-ikonisuus sen ajan Suomessa on edelleen hämmentävä. Tulee mieleen se kielikurssimainos, jossa perhe laulaa radion mukana hymyssä suin 'I wanna fuck you in the ass'. Jälkiviisasteluna edellinen Nebraska (yksi kaikkien aikojen suosikkilevyjäni) ja Born.. ovat teemallisesti yllättävän lähellä toisiaan. Musiikillisesti taas.. :-D
VastaaPoistaYhden ja kymmenen välillä seiska.