Mariah Carey: Music Box (1993)

Spotify

Music Box -albumin tekovaiheen aikana Bodyguardin soundtrack vietti 20 viikkoa USA:n albumilistan ykkösenä. Levyjen tuottaja- ja lauluntekijäkrediiteistä löytyy liuta samoja nimiä: Walter Afanasieff, Robert Clivilles, David Cole, Babyface ja Daryl Simmons. Ei ole siis ihme, että levyt kuulostavat hieman samalta. Menestyskaavan jo löydyttyä keskityttiin suoltamaan ulos lisää samankaltaista pehmosoulhuttua.

Tokihan Music Box on parempi albumi. Alkupuolta kuuntelee jopa mielellään, kun vaihtelua riittää ja biisit ovat vähintäänkin kelvollisia. Dreamloverin höyhenenkevyestä poppistelusta siirrytään Heron tunteikkaaseen motivaatioluentoon. Anytime You Need A Friend on suorastaan upea soulballadi väkevine gospelkuoroineen. Kuoroa käytetään kyllä tällä levyllä runsaasti muutenkin, mutta ei läheskään yhtä tehokkaasti. Nimibiisi Music Box vielä menettelee suvantovaiheena ennen vauhdikasta tanssikipaletta Now That I Know. Sitten alkavatkin eväät olla syöty. Kolmannen laiskasti laahaavan balladin aikana jo miettii, eikö näitä ole kuultu riittävästi. No, niitä kuullaan vielä lisää, ja taas lisää. Noista balladeista jokainen kuulostaa yksittäin kuultuna aivan siedettävältä, mutta liika on liikaa. Biisien samankaltaisuudesta alkaa tehdä huomioita. Kymmenessä kappaletta yhdestätoista lauluosuus alkaa sanattomalla hyräilyllä. Joka ainoassa kertosäkeessä käytetään sanaa you, yleensä moneen kertaan.

Kun Bodyguardin soundtrackilla suurin hitti oli versio 70-luvun balladista I Will Always Love You, Music Boxilla samaa virkaa hoitaa Without You, joka tunnetaan nykyään myös nimellä Ken Lee. Sen suursuosio ei kyllä avaudu minulle. Carey laulaa säkeistöt vähän liian matalalta, että hänen äänensä pääsisi soimaan kunnolla. Kun biisi on huipentumassa, se feidataan saman tien.

Yleensä mainitsen joka levyltä kolme parasta biisiä, mutta kun tällä kertaa paras on ysin arvoinen ja seuraavat vitosen luokkaa, yksi maininta saa riittää.

Paras biisi: Anytime You Need A Friend
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 5

James Horner: Music From The Motion Picture Titanic (1997)

Kuuntele jos nyt ihan välttämättä tahdot
Titanicin soundtrack poikkeaa huomattavasti aikaisemmin käsittelemistäni menestyssoundtrackeistä. Muut ovat olleet enemmän tai vähemmän popkokoelmia, mutta tämä on perinteistä soundtrackmusiikkia - eli suurimmaksi osaksi instrumentaalista kvasiklassista maalailua. Klassisesta musiikista tämä ei käy yksinkertaisuutensa ja melodisen popmaisuutensa vuoksi, vaikkakin Titanicin soundtrackiä on sanottu maailman myydyimmäksi klassisen musiikin levyksi, koska sen julkaissut levymerkki on Sony Classical. Paremminkin Titanicin soundtrack muistuttaa new age -musiikkia.

Levyn alkupuoli on aika laimeaa taustamusiikkia, joka olisi muuten mitäänsanomatonta, mutta kammottavien synakuorojen käyttö tekee siitä hieman ärsyttävää. Sitten kun elokuvassa päästään actionin pariin, musiikkikin alkaa osoittaa dramaattisuutta. Osat The Sinking ja Death Of Titanic ovat jyrkkyydessään ja jylhyydessään jopa mielenkiintoista kuultavaa. Lopuksi palataan taas seesteisyyteen, ja siellähän se My Heart Will Go Onkin luuraa. Siitä biisistä on muuten tällä soundtrackillä parempi sovitus kuin Celine Dionin omalla levyllä, mutta täytyy edelleen ihmetellä, kuinka yleisö halusi ostaa tuon biisin niin moneen kertaan eri levyillä.

Pari melodia-aihetta toistuu levyllä useampaan kertaan. Erityisesti My Heart Will Go Onin intro kummittelee todella monessa kohdassa eri instrumenteilla esitettynä tai norjalaisen Sissel Kyrkjebön sanattomana lauluna. Toisteisuus ei ole aina pahasta, mutta nyt se vahvistaa tunnetta siitä, että Titanicin soundtrack ei toimi itsenäisenä taideteoksena, vaan se sopii paremmin säestämään kuvaa.

Parhaat biisit: The Sinking, Death Of Titanic
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:

Roger Whittaker: The Last Farewell (1971)

Video

Edellisessä postauksessa oli viheltävä laulaja, mutta nyt vastaan tulee laulava viheltäjä. Roger Whittakerin Suomessa tunnetuin kappalehan on Patakakkosen tunnarina soinut suomalaista kansanlaulua Kettu itki poikiansa mukaileva Finnish Whistler, joka soi jälleen listoilla Marja Tyrnin kierrättämänä. Nyt Roger ei kuitenkaan vihellä, vaan laulaa eltaantunutta iskelmää.

Roger Whittaker sävelsi vuonna 1971 puolen vuoden ajan laulun viikossa radio-ohjelmansa kertakäyttöiseksi täytteeksi. Laulut sävellettiin kuuntelijoiden kirjoittamiin sanoituksiin. The Last Farewell oli yksi laulu tämän tusinatavaran joukossa, kunnes vuonna 1975 se nousi jostain käsittämättömästä syystä isoksi kansainväliseksi hitiksi. Sävellys on melkoinen kliseekimppu, ja Whittaker laulaa sen täysin karismattomasti. Oheisessa videossa esityksen karaokenomaisuus ja kuulijoiden välinpitämättömyys menee koomisuuden puolelle.

Se, mikä tässä roskassa ketuttaa eniten, on kuitenkin sanoitus. Kertoja viittaa jonkinlaiseen rakkaussuhteeseen, joka on ilmeisesti kuitenkin jo päättynyt, koska rakastamisesta puhutaan perfektissä eikä preesensissä. Lisäksi hyvästejä jätetään jo laivan lähtöä edeltävänä päivänä, mikä sekin kertoo, ettei pari ole enää kovin läheisissä väleissä. Mies ei keksi mitään muuta sanottavaa (ex?-)rakkaastaan, kuin että hän on kaunis. Jos mies selviää hengissä sodasta, mitä hän ei pidä todennäköisenä eikä tunnu erityisesti toivovankaan, hän aikoo jäädä Englantiin katselemaan sumua mieluummin kuin palaa (ex?-)rakkaansa luo ikuisen auringonpaisteen maahan. Laulun sanoma tuntuu olevan se, että kunnon miehen kuuluu olla aina valmis kuolemaan sodassa reippain mielin. Syyksi ei tarvita edes kodin tai läheisten puolustamista, sillä nehän ovat tässä tapauksessa jossain aivan eri maassa. Ehkä sanoittaja halusi Ison-Britannian osallistuvan Vietnamin sotaan.

Oma arvosana: 0
Lukijoiden arvosana:

Scorpions: Wind Of Change (1990)

Video

Viheltäminen on musiikissa yleensä jos ei nyt aivan koominen elementti, niin ainakin merkki siitä, että kappaleen tunnelma on kepeä. Kyllähän vakavissakin biiseissä on vähän vihellelty, niin kuin vaikka Jealous Guyssa, mutta yleensä vihellysbiisit ovat tunnelmaltaan enemmänkin joko Always Look On The Bright Side Of Lifen tai Young Folksin kaltaisia. Scorpions, joka oli jo pitkään hämmentänyt tahallisen ja tahattoman huumorin rajaa sanoituksillaan, musiikillaan, levynkansillaan ja ulkomuodollaan, rohkeni tarttua 90-luvun alun merkittävimpään ajankohtaiseen aiheeseen ja aloittaa sitä käsittelevän kappaleen vihellyksellä.

Vihellyspätkä oli kaikessa sietämättömyydessäänkin sen verran nokkela idea, että sitä käytetään useampaan kertaan. Muita nokkelia ideoita ei sitten löydykään. Ensimmäisen kertosäkeen aloittaa mahdollisimman kliseiseen heviballadityyliin hidas rumpufilli, jota sitäkin ryöstöviljellään läpi koko biisin. Kitarasoolo tulee ennalta-arvattavassa kohdassa ja kuulostaa ennalta-arvattavalta. Biisi oli puhkisoitettu jo parin kerran jälkeen.

Parhaillaan toteutettavaa politiikkaa kannattava laulu on paljon hankalampi tehdä kuin protestilaulu. Scorpionsille täytyy antaa sympatiapiste siitä, että he sen tekivät, vaikka lopputulos on mitä on.

Loppuun vielä henkilökohtainen anekdootti: Olen voittanut vedonlyönnissä 50 markkaa tanssimalla Wind Of Changen alusta loppuun yksin.

Oma arvosana: 3
Lukijoiden arvosana: 4

Celine Dion: My Heart Will Go On (1997)

Video

My Heart Will Go On oli mukana myös aiemmin käsittelemälläni Let's Talk About Love -albumilla (ja parilla myöhemmin vastaan tulevalla albumilla), mutta en tarttunut silloin biisiin juurikaan. Sitä on myyty singlenäkin valtavasti, joten se saa nyt oman arvostelunsa.

Olen aina pitänyt MHWGO:n melodiaa jotenkin luonnottomana laulettavaksi. Epäilin, että James Hornerin sävellys on alun perin tarkoitettu instrumentaaliksi, ja vilkaisu Wikipediaan vahvisti asian. Dion suoriutuu melodian hankalimmistakin kohdista teknisesti puhtaasti, mutta minusta laulussa on jopa Celine Dionin mittapuulla poikkeuksellisen vahva suorittamisen maku. Minulla ei tosiaankaan ole mitään kaunista musiikkia vastaan, mutta tämä ei ole minusta kaunista. Jonkinlaista uppoavan valtamerialuksen kylmää majesteetillisuutta siinä kyllä voi havaita.

Ehkä tämä biisi onkin Titanic-elokuva puristettuna neljään minuuttiin. Ensimmäiset kolme neljäsosaa on melko rauhallista eteenpäin lipumista loisteliaissa lavasteissa. Mukana on ripaus romantiikkaa. Sitten tulee katastrofi; Celine Dion alkaa pauhata täyttä kurkkua, ja jäävuoren virkaa toimittaa tässä maailman mauttomimman kuuloinen sähkökitara, joka ilmestyy pyytämättä ja yllätyksenä pahimpaan mahdolliseen paikkaan biisin väylälle, upottaa biisin, ja sen mukana 90-luvun suuret elokuvaballadit.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 5

Bing Crosby: Silent Night (1935)

Audio

Wikipedia ilmoittaa tämänkin Bing Crosbyn joulusinglen myynniksi saman 30 miljoonaa. Franz Gruber sävelsi Stille Nacht, heilige Nachtin vuonna 1818, ja sitä on versioitu sittemmin aivan uskomattoman paljon. Arvelen Jouluyö, juhlayön olevan eri levytykset yhteenlaskettuna ainakin Suomen äänitehistorian myydyin laulu.

Bing Crosbyn versio on samojen vahvuuksien varassa kuin myöhempi White Christmas: Crosbyn pehmeä baritoniääni, korkeammalta laulettu kuoro-osuus ja hillitty orkestraatio. Silent Night ei kuitenkaan yllä samaan charmikkuuteen. Tempo on erittäin hidas, eikä siihen sovi ollenkaan Crosbyn tulkintatapa. Crosby on koko ajan hieman jäljessä rytmistä, hän aloittaa säkeet myöhässä ja venyttää pitkiä säveliä, mikä voi kuulostaa tyylikkäältä vähänkin nopeammassa tempossa. Tässä se kuulostaa laahaavalta ja ilottomalta.

Oma arvosana: 3
Lukijoiden arvosana:

Bing Crosby: White Christmas (1942)

White Christmas elokuvassa Holiday Inn
Bing Crosby levytti tämän Irving Berlinin sävellyksen John Scott Trotterin orkesterin ja Ken Darbyn kuoron kanssa alun perin vuonna 1942, mutta koska alkuperäinen äänitys kärsi suuren painosmäärän ottamisesta, laulusta levytettiin samalla joukolla uusi alkuperäiselle uskollinen versio vuonna 1947. Tuoreemmilla uudelleenjulkaisuilla soi nimenomaan tämä vuoden 1947 levytys, jonka pohjalta minäkin nyt arvosteluni kirjoitan, vaikka siinä pientä fuskauksen makua onkin. Videolinkiksi taas valitsin pätkän elokuvasta Holiday Inn (1942), jossa Crosby esittää kappaleen duettona Marjorie Reynoldsin kanssa. Reynoldsin osuudet laulaa Martha Mears. Onpas tämä nyt monimutkaista...

Arviot singlen myyntiluvuista liikkuvat enimmäkseen 30-50 miljoonan kieppeillä. Mikä tästä sitten teki niin suositun? Berlinin sävellys on luontevan oloinen. Se ei ole yksitoikkoinen, mutta kuitenkin niin helppo, että sitä voi laulaa kuka tahansa, ja on laulanutkin. Bing Crosby osasi levyttää. Monen tuon ajan laulajan levytyksissä kuuluu jatkuva esiintyminen ilman äänentoistoa, kun taas Crosby oli tottuneempi laulamaan radiossa, elokuvissa ja levyllä verrattain hiljaisella äänellä. Crosbyn fraseeraus on miellyttävästi jazzvaikutteista. Laulun sanoitus jättää tulkinnanvaraa. Menneiden aikojen idyllisistä jouluista voi unelmoida kurjissa oloissa, mikä teki laulusta täydellisen sota-ajan hitin, mutta teksti ei kerro nykyhetkestä mitään, mikä auttoi tekemään laulusta ajattoman. Teksti ei ota myöskään kantaa painottamalla joulun hengellistä tai maallista puolta.

Kuoro-osuuden sentimentaalisuus on kyllä itselleni vähän liikaa. Viattomasti flirttailevaa elokuvaversiota on helpompi kuunnella. Crosbykin kuulostaa siinä rennommalta. Se sentimentaalisuus oli kuitenkin varmasti aikanaan tärkeä syy, miksi singlestä tuli ennennäkemätön hitti. Huoleton elokuvaversio ei olisi ollut tarpeeksi sydämeenkäyvä, mutta minä olisin antanut sille ainakin yhden pisteen enemmän.

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana:

Whitney Houston: I Will Always Love You (1992)

Video

Tätä biisiä olen ehtinyt jo sivuta arvioidessani Bodyguardin soundtrackia. Markus mainitsi silloin kommenteissa, että kipollinen sokeria tekee joskus hyvää. Itseäni koko kipollisen nieleminen pakkasi ällöttämään, mutta näin pienempänä annoksena kuuntelukokemus on miellyttävämpi. Houston ehtii esitellä neljässä ja puolessa minuutissa komeaa ääntään ihan riittävästi, eikä sovituksen kammottavuus ehdi vielä täysin pilata kaikkea.

Sovitus onkin kutufoneineen kaikkineen niin kliseisen lemmekäs, että erosta kertova sanoitus ei saa yhtään musiikillista tukea. Siksi tätä ei ymmärretäkään erobiisiksi, päinvastoin. Googletuksen perusteella tämä on itse asiassa suosittu häälaulu, ja mikä ettei olisi. Mehän olemme kaikki kuulleet, että puhuessa sanat muodostavat viestinnästä vain (lisää tähän hatusta vetäisty yllättävän pieni kokonaisluku) prosenttia. Siispä sanoituksesta huolimatta ihmiset eivät ajattele tämän laulun käsittelevän eroa, ja vastaanottaja on tietenkin oikeassa. Houstonin versio I Will Always Love Yousta ei käsittele mitään muuta kuin Houstonin lauluääntä.

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 2,5

Elton John: Candle In The Wind 1997 (1997)

Video

Alkuperäinen, vertailun vuoksi

Alkuperäinen Candle In The Wind vuodelta 1973 on hieno rockballadi, jonka tekstissä nuori fani pohtii, minkälainen oli ja mitä tunsi Norma Jean Baker, todellinen ihminen jonka ulkomaailma näki Marilyn Monroena. Prinsessa Dianalle omistetusta versiosta on riisuttu kaikki rockelementit, ja balladi on keinotekoisesti makeutettu jousisovituksella. Elton Johnin ääni on madaltunut parissakymmenessä vuodessa niin, ettei 70-luvulta tuleva aikamatkaaja tunnistaisi sitä samaksi. Bernie Taupinin häthätää kyhäämästä uudesta sanoituksesta on jätetty pois kaikki henkilökohtaisuus niin kertojan kuin laulun kohteen puolelta. Minä-muodon sijasta puhutaan meistä, ja Diana nähdään myyttisenä prinsessana, eikä ihmisenä joka olisi halunnut elää roolinsa ulkopuolellakin. Alkuperäisen tekstin jotkin lauseet olivat liian osuvia, jotta niitä olisi voinut käyttää Dianan hautajaisissa ("even when you died, the press still hounded you"), joten Diana-versiosta tuli mitäänsanomaton jäykkä ele, ja sitä ostettiin myös yhtälailla eleenä. Ihmiset halusivat muistoesineen, joka osoittaisi heidän osallistuneen historialliseen tapahtumaan, mutta niin kuin muistoesineille käy, single muuttui merkityksettömäksi suruajan mentyä ohi. Elton John on viisaasti jättänyt esittämättä tätä versiota enää hautajaisten jälkeen, eikä tätä ole myöskään julkaistu millään albumilla eikä kokoelmalla. Diana-versio meni tavallaan hautaan Dianan mukana, eikä se ole enää kuin kuriositeetti kaikkien aikojen ostetuimpien singlejen listan kärjessä.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 3

Original Soundtrack From The Vestron Motion Picture Dirty Dancing (1987)

Likaista? Ei missään tapauksessa. Tanssittavaa? Enemmän tai vähemmän. Kyllähän kaikkea popmusiikkia voi tanssia. Dirty Dancingin soundtrack koostuu puoliksi vanhoista 50- ja 60-luvun hiteistä, ja puoliksi elokuvaa varten äänitetyistä lauluista, joista monessa on haettu tavalla tai toisella vanhahtavan romanttista tunnelmaa.

Uudemmat laulut jäävät vertailussa keskimäärin hieman alakynteen, mikä on ihan ymmärrettävää, koska vanhat biisit olivat kestäneet jo ennen soundtrackin julkaisua ajan hammasta kolmisenkymmentä vuotta. Parikymmentä vuotta lisää siihen ei tunnu missään. Vanhat laulut ovat kyllä varsin yksipuolinen otos aikakautensa musiikista. Ne ovat kaikki varsin sokerisia, ja baby-sanaa hoetaan kuin muita hellittelynimiä ei olisi vielä keksittykään. Tiedän, että leffan naispäähenkilön kutsumanimi on Baby, mutta vitsiä ei jätetä musiikkivalinnoissa pikkunokkelaksi viittaukseksi, vaan sitä toistetaan parin minuutin välein dementikon lailla. The Ronettesilta kuullaan Be My Baby, Bruce Channelilta Hey! Baby, ja Mickey & Sylvian Love Is Strangen kertosäe menee "baby, oh baby, my sweet baby, you're the one". Beibittely ei jää vain oldies-osastolle. Tom Johnston beibittelee antaumuksella. Bill Medley tyytyy pariin "hey baby" -huudahdukseen.
Listatrivian ystäville mainittakoon, että soundtrackillä oleva Maurice Williams & The Zodiacsin Stay on kaikkien aikojen lyhyin Billboard Hot 100:n ykkönen.

Uudemmista esityksistä The Blow Monkeysin versio Lesley Goren You Don't Own Me'stä on ylivoimaisesti miellyttävintä kuultavaa. Valkoinen soul toimii harvoin näin hyvin. Blow Monkeys ilmaisee kaikessa hillittyydessään hienosti pidäteltyä kiihkoa, ja pysyy viisaasti erossa ylitulkinnasta. Myös Patrick Swayze laulaa oman biisinsä ihan kelvollisesti.

Kokonaisuutena albumi jää aika laimeaksi kokemukseksi. Romanttisuuden ei pitäisi olla näin tylsää.

Parhaat biisit: Be My Baby, Stay, You Don't Own Me
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana:

Celine Dion: Let's Talk About Love (1997)

Aikaisemmin käsittelemäni Falling Into You kuulosti vielä oikealta albumilta, mutta Let's Talk About Love on enemmänkin viihdemusiikin kymmenottelu. Dion laulaa yhdessä niinkin erilaisten artistien kanssa kuin Bee Gees, Diana King, Barbra Streisand ja Luciano Pavarotti. Tarkoituksena on tietysti tavoittaa mahdollisimman suuri yleisö. Monipuolisuudessahan ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun Dion ei kuitenkaan ole itse maailman monipuolisin laulaja, suuri osa esityksistä jää kovin teennäisen kuuloisiksi, ja kokonaisuus hajanaiseksi.

Lauluntekijäkrediiteistä löytyy 35 eri nimeä. Ainoa, joka on saanut levylle kaksi biisiään, on riemastuttavasti Corey Hart. Kyllä, sama mies jolla oli tapana pitää aurinkolaseja yöllä. Tuottajiakin on kymmenen. Falling Into Youlla oli vahvoja sävellyksiä, mutta tuotanto oli joissain biiseissä mauton. Nyt levylle ei ole jäänyt tuotannollisia pohjanoteerauksia, mutta sävellysten keskinkertainen taso tekee kuuntelukokemuksesta pitkästyttävän.

Kai tämä on kuitenkin jonkin verran miellyttänyt kohdeyleisöään. Eivät kai näin suuret myyntiluvut voi selittyä vain sillä, että ihmiset pitivät edellisestä levystä ja tällä on mukana Titanicin tunnari? Dionin ääni ainakin on hyvässä kunnossa, ja jos sen kuuleminen riittää, niin sittenhän tämä on passeli.

Parhaat biisit: Immortality, Love Is On The Way, Miles To Go (Before I Sleep)
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:

Céline Dion: Falling Into You (1996)

Yhteen aikaan en voinut sietää Céline Dionia, mutta nythän tämä levy kuulosti aika kivalta. Ehkä en ole enää nuori vihainen mies, vaan leppoisa varhaiskeski-ikäinen. Dionin musiikin ytimenä on hänen vahva, puhdas ja taipuisa äänensä, joka on sillä tavalla ajaton, että tuolla äänellä olisi ollut suuri tähti yhtä hyvin vaikka 1940-luvulla. Kovin monesta nykytähdestä ei voi sanoa samaa.

Falling Into You kuulostaa kyllä hyvinkin 90-lukulaiselta. Soundipolitiikka tökkii pahiten rytmikkäämmissä yritelmissä. Popreggae Make You Happy on vielä nipinnapin siedettävä, mutta River Deep, Mountain High on sössitty totaalisesti. Declaration Of Love on taas suhteellisen onnistunutta retrosoulia. Voimaballadeissa Dion on vahvimmillaan. Juustoiset sovitukset ja Dionin itsetietoinen, hieman yliyrittävä äänenkäyttö tuntuvat jotenkin kuuluvan niissä asiaan. Levyn avausbiisi on Jim Steinmanin massiivinen teos It's All Coming Back To Me Now, jossa riittää nyansseja ja tunteen paloa melkein kahdeksaksi minuutiksi. All By Myself ei ole sävellyksenä aivan yhtä upea, mutta Dionin laulusuoritus on siinä poikkeuksellisen heittäytyvä. Joissain kappaleissa vaivaava kalseus ja inhimillisyyden puute jää siinä taakse.

Sovituksissa on läpi koko levyn paljon yksityiskohtia, jotka eivät kuitenkaan nouse etualalle kilpailemaan huomiosta laulusolistin kanssa. Suurimman osan aikaa tuo runsaus toimii kiinnostavuuden lisääjänä, mutta välillä säestys on ylituottamisen takia isoa mössöä.

Harvoin sovitukset ovat armeliaasti vähäeleisempiä. Seduces Me on tällaisista esityksistä mieleenjäävin omituisen synkeän eroottisen virityksensä ansiosta. Levyn loppupuolella on enemmän tusinaviihteeksi jäävää täytettä, eikä 76 minuutin kesto tunnu perustellulta.

Parhaat biisit: It's All Coming Back To Me Now, Seduces Me, All By Myself
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 6

The Bodyguard: Original Motion Picture Soundtrack (1992)

Bodyguardin soundtrack on puoliksi elokuvan naispääosanesittäjän Whitney Houstonin albumi, ja puolet lauluista esittävät muut. Houstonin albumina tätä on kuitenkin luultavasti ostettu; albumin suurimmat hitit ovat hänen laulamiaan. Ensimmäisenä tulee niistä suurin, Dolly Partonin säveltämä ja alunperin esittämä balladi I Will Always Love You. Ei ollut uusi idea, että musta artisti voi saada suuren crossover-hitin coveroimalla kantriballadia. Ray Charles teki sen jo vuonna 1962 (sattumalta?) samansisältöisellä viestillä I Can't Stop Loving You. I Will Always Love You kärsii tuottaja David Fosterin luomasta muovisen kuuloisesta viihdesoundista, samoin kuin kaksi muutakin levyn Whitney-balladia I Have Nothing ja Run To You. Ne kuulostavat ärsyttävästi samanlaisilta, ja ne on vielä kaikki sijoitettu levyn alkupäähän, niin että yliannostus uhkaa jo neljän kappaleen jälkeen. Houstonin lauluääni on kyllä vahva, mutta menettää sävyjä kun joka ikisen balladin loppupaisutuksessa äänenkäyttö muuttuu huutamiseksi. I Will Always Love Youn tapauksessa tämä on ymmärrettävää, koska nainen sanoo alussa lähtevänsä pois. Hän on ehtinyt rauhallisellakin kävelyvauhdilla jo parinsadan metrin päähän laulun loppuun mennessä, joten pitäähän sieltä huutaa. Run To Youssa tämä logiikka ei kuitenkaan toimi.

C + C Music Factory eli Robert Clivilles ja David Cole ovat tuottaneet levylle kaksi kappaletta: Whitney Houstonin esittämän Chaka Khan -coverin I'm Every Woman ja The S.O.U.L. S.Y.S.T.E.M.in esittämän Bill Withers -coverin It's Gonna Be A Lovely Day. Heidän tanssibiittinsä on tällä kertaa sekin aika pehmeää, mutta toimii ainakin levyn muuhun antiin verrattuna hyvin.

Houstonin Queen Of The Night muistuttaa melkoisesti En Voguen Free Your Mindia, joka julkaistiin vain pari kuukautta aikaisemmin. Muuta hyvää sanottavaa siitä ei sitten olekaan. Lisa Stansfieldin esittämä Someday (I'm Coming Back) on siedettävä mutta kovin persoonaton kappale. Curtis Stigers versioi Nick Lowen (What's So Funny 'Bout) Peace, Love And Understandingin kohtalaisesti, mutta niin kuin muissakin levyn kelvollisissa covereissa, tässäkin suurin osa viehätyksestä johtuu alkuperäisen kappaleen erinomaisuudesta. Tämä albumi ei ole hetkeäkään hyvä, ja muutama kappale on niin massiivisen hirvittävä, ettei niitä voi edes mainita nimeltä. On sielutonta soulia, hengetöntä hengellisyyttä ja tunteetonta tunteilua. Jopa niinkin mainio laulaja kuin Aaron Neville on onnistuttu tappamaan Kenny G:n saksofonilla.

Levyn yleisilme on kovin imelä ja särmätön. Puhuisin aikuisviihteestä, jos se sana ei jo tarkoittaisi muuta.

Parhaat biisit: I'm Every Woman, It's Gonna Be A Lovely Day, (What's So Funny 'Bout) Peace, Love And Understanding

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 4