Nirvana: Nevermind (1991)

Deluxe Edition Spotifyssa

Nevermind nosti punkin marginaalista valtavirtaan. Hüsker Dü, Sonic Youth, Mudhoney ja Pixies olivat niitä jättiläisiä, joiden olkapäillä Nirvana sai seistä, eikä jälkeenpäinkään ole täysin ilmiselvää, miksi juuri Nirvana vetosi kymmeniin miljooniin ja edeltäjät eivät. Minusta Nevermindilla on neljä olennaista vahvuutta: Kurt Cobainin vetoavan karhea lauluääni, Dave Grohlin voimallinen ja kekseliäs rumpalointi, simppelin tarttuvat biisit ja Butch Vigin tuottamat selkeäpiirteiset soundit.

Jonkinlainen ajan hengen muutos oli myös osaltaan mahdollistamassa läpimurtoa. Aiemmin samana vuonna Losing My Religion oli noussut suureksi hitiksi, vaikka se kuvasi ahdistusta ja turhautumista vailla selkeää ulkopuolista syytä. 80-luvun ahdistuneissa hiteissä syy oli yleensä ulkopuolella, esimerkiksi yhteiskunnassa tai lähestyvässä maailmanlopussa. 90-luvulla maailma näytti menevän parempaan suuntaan, joten itseinhosta tuli muotia.

Nevermind ei kuitenkaan kuulosta masentuneelta eikä masentavalta levyltä, koska tempot ovat reippaita, soitto energistä ja sanoituksissa on välillä myös pilkettä silmäkulmassa. Muutenkin puutteet ja heikkoudet kääntyvät voitoksi. Cobainin kitaransoiton yksinkertaisuus ja rujous kuulostaa virkistävältä ajan kitaravirtuoosien rinnalla, ja balladien nuhjuisuuden voi tulkita sympaattiseksi kotikutoisuudeksi.

Debyyttialbumi Bleachiä paljolti hallitseva riipivä avantgardismi on joutunut väistymään normaalimman rockin tieltä. Vain CD:n piilobiisiksi häpeillen sysätty Endless, Nameless muistuttaa, että bändin skaalaan kuuluu myös sellainen. Monipuolisuudesta tinkiminen korvattiin sitten seuraavalla albumilla In Uterolla. Nevermind on Nirvanan kolmesta studioalbumista tasalaatuisin ja helpoimmin lähestyttävä, mutta toisaalta myös se, jota kuuntelen vähiten kotona. Tehokas paketti joka tapauksessa.

Parhaat biisit: In Bloom, Drain You, On A Plain
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

The Monkees: I'm A Believer (1966)

Video
Monkees ei ollut ihan samassa mielessä oikea bändi kuin englantilaiset esikuvansa, mutta väliäkö hällä, kun musiikki toimi. I'm A Believer oli lähtöisin tuolloin vielä tuntemattoman Neil Diamondin kynästä, liidiä lauloi Monkeesin rumpalia näytellyt Micky Dolenz, ja soittajina oli vähän ketä sattui. Monkees-miehet saattoivat kyllä hyvinkin selvitä itse nerokkaan simppelien kitara- ja urkukoukkujen soittamisesta.

Oli esittäjinä keitä hyvänsä, biisi ja sovitus ovat itsessään niin vetäviä, ettei esityksessä voi mennä pahasti pieleen. Haikeahkon säkeistön ja riehakkaan kertosäkeen välinen kontrasti on mainio, ja hiljalleen mukaan hiipivät taustalaulut johdattavat hienosti osasta toiseen. Kertosäkeeseen voisi tietysti toivoa vielä lisää voimaa, mutta toisaalta revittelyn jääminen lievästi liian hennoksi sopi kilttien poikien imagoon.

Itse kyllä tykkään enemmän The Four Topsin miehekkäämmästä versioinnista.

Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6

Queen: Greatest Hits (1981)

Kuuntele Spotifyssa

Suomi on silläkin lailla erikoinen maa, että täällä Queenin Greatest Hits II on huomattavasti myydympi kuin ykkösosa. Maailmanlaajuisesti tilanne on aivan päinvastoin. Ykkösen etumatkaa kasvattaa sekin, että toisin kuin kakkososa, ykkönen julkaistiin samalla nimellä sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Sisältö ei kylläkään ollut aivan sama. Minä käsittelen tässä 17 biisin laajuista Euroopan painosta. Biisivalinnat on tehty ilmeisesti brittilistasijoitusten perusteella.

Kokoelma alkaa Bohemian Rhapsodylla, joka ei ainakaan minun korvissani suostu kulumaan puhki vieläkään. Sen lisäksi, että biisin asema sekä hittinä että klassikkona oikeuttaa sen kokoelman paalupaikalle, Bohemian Rhapsody alleviivaa Queenin monipuolisuutta. Siinä on vuorotellen paatoksellista balladia, hard rockia ja kieli poskessa hölmöilyä aivan kuin tällä kokoelmalla on muutenkin. Biisijärjestys sekoittaa tehokkaasti bändin eri aikakaudet, tyylilajit ja biisintekijät. Samalla logiikalla toisena biisinä on mitään Bohemian Rhapsodyn osaa muistuttamaton Another One Bites The Dust.

Camp on erottamaton osa Queeniä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Pelkkä musiikillinen kunnianhimoisuus ja virtuositeetti ilman pilkettä silmäkulmassa voisi käydä puuduttavaksi. Se, ettei hölmöjäkään ideoita hylätä, tuo musiikkiin irtonaisuutta ja rikkautta. Queenin huumori toimii kuitenkin paremmin musiikillisissa kuin sanoituksellisissa ylilyönneissä. Fat Bottomed Girls on puistattava esimerkki huumorimusiikista ilman huumoria musiikissa. Seuraavana tuleva saman kahden A-puolen singlen kääntöpuoli Bicycle Race on siedettävämpi, mutta eikö sen olisi voinut sijoittaa vaihtelun nimissä johonkin muuhun kohtaan?
Hudit ovat onneksi harvassa. Leffahitti Flash jää musiikillisesti köyhäksi ja ärsyttävän pirteä Don't Stop Me Now on viime aikoina osoittanut kärsivänsä ylisoittamisesta enemmän kuin bändin muut hitit, mutta muut biisit ovat miellyttävää kuultavaa.

Freddie Mercuryn vahva ja notkea ääni hoitaa hienosti biisin kuin biisin, ja vaikka Brian Mayn rutikuiva kitarasoundi hetkittäin ärsyttää, sitäkin huomaa kaipaavansa, jos jossain biisissä sen mukaantulo kestää tavallista kauemman. Queenin vaikutus kuuluu edelleen niinkin erilaisissa bändeissä kuin Muse ja Scissor Sisters. Hieno bändi. Hieno kokoelma.

Parhaat biisit: Bohemian Rhapsody, Somebody To Love, Now I'm Here
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8

Scorpions: Wind Of Change (1990)

Video

Viheltäminen on musiikissa yleensä jos ei nyt aivan koominen elementti, niin ainakin merkki siitä, että kappaleen tunnelma on kepeä. Kyllähän vakavissakin biiseissä on vähän vihellelty, niin kuin vaikka Jealous Guyssa, mutta yleensä vihellysbiisit ovat tunnelmaltaan enemmänkin joko Always Look On The Bright Side Of Lifen tai Young Folksin kaltaisia. Scorpions, joka oli jo pitkään hämmentänyt tahallisen ja tahattoman huumorin rajaa sanoituksillaan, musiikillaan, levynkansillaan ja ulkomuodollaan, rohkeni tarttua 90-luvun alun merkittävimpään ajankohtaiseen aiheeseen ja aloittaa sitä käsittelevän kappaleen vihellyksellä.

Vihellyspätkä oli kaikessa sietämättömyydessäänkin sen verran nokkela idea, että sitä käytetään useampaan kertaan. Muita nokkelia ideoita ei sitten löydykään. Ensimmäisen kertosäkeen aloittaa mahdollisimman kliseiseen heviballadityyliin hidas rumpufilli, jota sitäkin ryöstöviljellään läpi koko biisin. Kitarasoolo tulee ennalta-arvattavassa kohdassa ja kuulostaa ennalta-arvattavalta. Biisi oli puhkisoitettu jo parin kerran jälkeen.

Parhaillaan toteutettavaa politiikkaa kannattava laulu on paljon hankalampi tehdä kuin protestilaulu. Scorpionsille täytyy antaa sympatiapiste siitä, että he sen tekivät, vaikka lopputulos on mitä on.

Loppuun vielä henkilökohtainen anekdootti: Olen voittanut vedonlyönnissä 50 markkaa tanssimalla Wind Of Changen alusta loppuun yksin.

Oma arvosana: 3
Lukijoiden arvosana: 4

The Beatles: Abbey Road (1969)

Abbey Road on Rate Your Music -sivuston käyttäjien mielestä maailman paras albumi. Sen takia tekisi vähän mieli haukkua se, mutta en pysty. Minäkin tykkään. Mikä tässä hajoamassa olleen bändin viimeisessä rykäisyssä sitten viehättää?

Abbey Roadilla käytetään erilaisia kosketinsoittimia selvästi enemmän ja mehevämmin kuin aikaisemmilla Beatles-levyillä. Ne tekevät levyn soundista lämpimän ja täyteläisen. Moog-syntetisaattoria ei tainnut bändin käytössä ennen tätä ollakaan. Äänessä käyvät myös Hammond, harmoni, piano ja pianon kaltaiset valmisteet. Torvet ja jouset on jätetty vähiin. Beatlesin jäsenet soittavat suurimman osan kappaleista neljästään, mikä tekee levystä monipuolisuudestaan huolimatta yhtenäisen kuuloisen.

Beatlet näyttäytyvät biisinkirjoittajina hieman eri rooleissa kuin ennen. George Harrison, joka oli ollut bändin biisintekijöistä vähiten pophenkinen, teki kaksi klassista pophelmeä: Something ja Here Comes The Sun. Paul McCartney taas lipsahteli omasta laimeahkon hitintekijän roolistaan eri suuntiin. Maxwell's Silver Hammer on musiikillisesti When I'm 64:n tyylinen kupletti, mutta kertoo sarjamurhaajasta. Oh! Darlingissa McCartney kirkuu tapojensa vastaisesti ääni särkyen. You Never Give Me Your Money on ties kuinka moniosainen. Oikeastaan levyn ainoa McCartney-sävellys, josta olisi voinut tulla maailmanlaajuinen ykköshitti, on hieno pianoballadi Golden Slumbers, mutta se on jätetty puolitoistaminuuttiseksi tyngäksi keskelle loppupuolen potpuria. John Lennon oli ennenkin ollut häkellyttävän monipuolinen. Nyt skaala yltää I Want You (She's So Heavyn) painostavasta esi-Hawkwindistä Sun Kingin paskaitaliaksi laulettuun euforiseen esi-Airiin. Viimeisenä ja vähäisimpänä biisintekijänä Ringo Starr tekee biisinkirjoitusdebyyttinsä tutusti vedenalaista rentoa meininkiä kuvailevalla Octopus's Gardenilla, joka ole yhtään hävettävä pikku rallatus.

Levyn päättävässä lyhyiden biisinpätkien potpurissa on heitetty samaan sekoitukseen paljon hienoa ja melko paljon myös roskaa, mutta on hyvä asia, että mitättömistä biiseistä pääsee nopeasti eroon. Jos joudutaan kaivelemaan pöytälaatikon pohjia levyn täytteeksi, näin se pitää tehdä. Mielenkiinto pysyy paremmin yllä, kun ei tarvitse kuulla yhtään viisiminuuttista täytebiisiä, vaan neljä aivan lyhyttä. Muutenkin levy tuntuu olevan kokonaisuutena parempi kuin yksittäisinä biiseinä. Maailman paras levy? Ei sentään. Beatlesin paras levy? Ehkäpä.

Parhaat biisit: Come Together, Golden Slumbers, The End
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

The Beatles: I Want To Hold Your Hand (1963)

Video

Tämän singlen myötä beatlemania levisi myös Yhdysvaltoihin. Biisin koukkuja ovat korkealle nousevat sävelet sekä A-osan että bridgen lopussa. Ne vihjaavat kiihkeämpään kontaktiin kuin laulun nimi, mutta niin vihjaa sanoituskin. "Uskon että ymmärrät, kun sanon että haluan pitää sinua kädestä". Viaton pinta mahdollisti suuren yleisön tavoittamisen, ja ne joiden mielestä ei ollut uskottavaa, että aikuiset miehet haluavat vain pitää kädestä, tajusivat että kyseessä on kiertoilmaus. Ovelaa.

Biisissähän ei ole paljon muuta kuin lyhyitä suvantovaiheita ennen seuraavaa lyhyttä kliimaksia, mutta se pysyykin sitten kompaktisti pariminuuttisena. Rallatus on näppärästi rakennettu ja esitys energinen, enkä minä keksi mitään erityistä heikkoutta, vaikka en välttämättä haluaisikaan kuulla tätä kovin usein. Ehkä aistin tästä hieman liikaa imelyyttä ja tekopirteyttä.

Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana:

U2: The Joshua Tree (1987)

Albumi alkaa Where The Streets Have No Namen melkein kaksiminuuttisella introlla, jossa intensiteettiä kasvatetaan lisäämällä pikkuhiljaa soittimia ja niiden volyymia. Jännite kasvaa hyvin, mutta kliimaksi jää puuttumaan. Kertosäe ei ihmeemmin nouse yli säkeistöistä. Pet Shop Boysin loistavassa versiossa kliimaksi lainattiinkin eri biisistä. Sama ongelma vaivaa suurta osaa albumin kappaleista; tunnelmaa yritetään pitää tiheänä, mutta totaalinen rentouden ja vapautuneisuuden puute jättääkin tunnelman turhautuneeksi ja kireäksi. I Still Haven't Found What I'm Looking Foria bändi korjailikin itse Rattle And Humilla olleella live-esityksellä, jolla kaivatun vastapainon antoi gospelkuoro.

Levyn kohokohdilta tuntuvat ne harvat biisit, joissa musiikki tuntuu hengittävän. Ne ovat With Or Without You, Running To Stand Still ja Red Hill Mining Town. Tekstin puolesta nekin ovat ahdistuneita, mutta se kai kuuluu asiaan. U2:han yritti tässä vaiheessa olla vakavasti otettava ja vakava bändi, ja silloin sanoitusten pitää tavan mukaan kuvastaa joko henkilökohtaista tai yhteiskunnallista kriisiä.

Albumin biisijärjestys on tarinan mukaan Kirsty MacCollin tekemä. Hän järjesti biisit sen mukaan, miten hyviä ne hänen mielestään olivat. Kolme ensimmäistä kappaletta olivatkin isoja hittejä, mutta toisaalta levyn viimeiset biisit kuulostavat melko mitäänsanomattomilta. Hyvien biisien tasaisempi ripottelu olisi tehnyt miellyttävämmäksi kuunnella levyä kokonaisuutena. Onneksi Bonon ehdotus tuplalevystä ei mennyt läpi, kun materiaali ei tunnu riittävän kunnolla yhteenkään täysipainoiseen albumiin. Levy on kyllä hyvän kuuloisesti soitettu ja tuotettu, mutta biisit saisivat olla parempia. Bändin edellinen ja seuraava studiolevy olivat huomattavasti tasokkaampia.

Parhaat biisit: With Or Without You, Running To Stand Still, Red Hill Mining Town
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 5

Meat Loaf: Bat Out Of Hell (1977)

Lankalauantain kunniaksi blogiini lehahtaa helvetin lepakko. Levyn tärkeimmät tekijät olivat kolme tuohon aikaan noin kolmekymppistä miestä: säveltäjä, sanoittaja ja sovittaja Jim Steinman, tuottaja Todd Rundgren ja laulaja Meat Loaf. Mainitsin nimet tässä järjestyksessä, koska levy ei ole kovin solistikeskeinen. Laulajana voisi olla joku muukin, ja lopputulos olisi jotakuinkin sama. Tämä on Jim Steinmanin levy. Kolme levyn lauluista on peräisin hänen Neverland-musikaalistaan, ja Steinman kirjoitti loput sopimaan jotenkuten teemalliseen kokonaisuuteen.

Teemana on amerikkalainen teiniys vähän samaan tapaan kuin esibeatlesiaanisessa popissa oli tapana asiaa käsitellä - mm. Tell Laura I Love Her ja Will You Still Love Me Tomorrow ovat sanoituksellisesti ja osin musiikillisestikin sukua tämän levyn kappaleille. Vahvempi musiikillinen vaikutus on kuitenkin 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rockmusikaaleilla, joiden dramaattisuus ja suureellisuus on yritetty tässä viedä huippuunsa ja ylikin. Bruce Springsteenin vaikutus kuuluu myös selvästi, varsinkin kun soittajistossa on mukana E Street Bandin jäseniä.

Siinä missä Bruce Springsteen tuntuu olevan lähes aina täysin vakavissaan, Jim Steinmanista ei oikein tiedä. Huumoria on kyllä mukana, mutta miten suuri osa siitä on tarkoituksellista? Ei sillä ole lopuksi mitään väliä. Tekijäkolmikko on heittäytynyt tähän projektiin täysillä luultavasti välittämättä siitä, kuulostavatko he naurettavilta. Onhan tämä campia, mutta ei pelkästään campia. Ylinäytellyssä ja ylisovitetussa tunteen palossa todellinen sisältö ei tule kuitenkaan siitä, että tunne vaikuttaisi hetkeäkään aidolta, vaan siitä, että sovitusten ylenpalttisuus on oikeasti aika nautittavaa.

Kappaleet ovat niin pitkiä, että LP:lle mahtui niitä vain seitsemän. Täytebiisejä ei sitten kyllä olekaan. Laatu on tasaista. Parhaiden biisien erilleen nostaminen tuntuu Bat Out Of Hellin yhteydessä jotenkin väärältä, koska useimmat biisit sisältävät niin suuren määrän osia, että ne vain sulautuvat osaksi polveilevaa kokonaisuutta, eivätkä erotu toisistaan kovin selvästi.

Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 7

Zager & Evans: In The Year 2525 (Exordium & Terminus) (1968)

Video

60-luvun merkittävimmän hittiduon jälkeen tuleekin käsittelyyn ehkä vähäpätöisin. Zager & Evansin single ei herättänyt julkaisuvuotenaan juuri mielenkiintoa, mutta miehitetyn kuulennon lähestyessä se nousikin valtavaksi hitiksi. Kappale on musiikillisesti hyvin yksinkertainen renkutus, jossa ei ole käytännössä muuta kuin kertosäe. Huomio kiinnittyy siis sanoitukseen. Tarina menee karkeasti näin:

2525: Mahtaako ihminen olla enää elossa?
3535: Pilleri hoitaa ajattelun ja puheen ihmisen puolesta.
4545: Ihminen ei enää tarvitse hampaita eikä silmiä.
5555: Fyysisen työn suorittavat koneet.
6565: Koeputkihedelmöitys on keksitty.
7510: Jumala miettii, olisiko maailmanlopun aika.
8510: Sama kuin edellinen.
9595: Sama kuin 2525.
Lopuksi ihmiskunnan iäksi ilmoitetaan kymmenentuhatta vuotta.

Tämän on pakko olla vitsi. Kukaan ei pysty keksimään tosissaan näin idioottimaista dystopiaa. Lyhyt teksti on tungettu täyteen aivopieruja. Ei tämä kyllä vitsinäkään ole erityisen hauska, mutta kyllä siitä parit naurut irtoaa. Laulaja vielä näyttää ja vähän kuulostaakin Martti Servolta. Pisteet nauruista.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:

The Beatles: Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band (1967)

Levyn kansi kertoo jo kaikessa räikeydessään ja yksityiskohtien paljoudessaan, mistä on kysymys. Tähän levyyn käytettiin ennennäkemätön määrä rahaa ja henkilötyövuosia, mihin oli kolme pääsyytä. Ensiksikin The Beatles oli tuottanut EMI:lle niin paljon rahaa, että kaikki ideat oli taloudellisesti mahdollista toteuttaa. Toiseksi heillä riitti ideoita. Kolmanneksi, bändillä ei ollut muutakaan tekemistä, sillä he olivat lopettaneet keikkailun edellisenä syksynä. Kannessa on keskellä uusi Beatles viiksineen ja värikkäine univormuineen, ja heidän vieressään poseeraa vanha Beatles tummissa puvuissa ja kravateissa osoittamassa muutoksen rajuutta.

Sgt. Pepper toteuttaa kannen lupaaman yltäkylläisyyden täydellisesti neljässä Lennonin ja yhdessä Harrisonin säveltämässä kappaleessa. Lucy In The Sky With Diamondsissa värisevä-ääninen mellotron johdattaa psykedeeliseen ihmemaahan. Being For The Benefit Of Mr. Kite! sisältää huimaa samplesekoilua. Good Morning Good Morning on energinen rockbiisi, jota värittää torvien lisäksi liuta eläinten ääniä. Noita kolmea Lennon-kappaletta yhdistää lastenkirjoista (miksihän ei lastenmusiikista?) tuttu ihmeen tuntu ja mielikuvituksen rikkaus, ja levyn päättävässä A Day In The Lifessa sama viaton ihmetys on siirretty upeasti aikuisten arkimaailmaan. Harrisonin vahvasti intialaisvaikutteisessa Within You Without Youssa ei ole käytetty lainkaan länsimaisia soittimia tai sävelasteikkoa, mutta hämmästyttävän nopeasti hankitun intialaisen musiikin tuntemuksen ansiosta tuloksena on täysin luonteva, kiehtova ja kaunis sävellys. Tältä osin Sgt. Pepper on kympin levy.

Valitettavasti suurin osa levyn biiseistä on Paul McCartneyn sävellyksiä. Niistä jokainen olisi voinut olla Beatles-levyllä vaikka vuonna 1965. Kehitystä on tapahtunut ainoastaan sovituksissa. Kyllähän niistäkin osa hieman riemastuttaa, esimerkiksi Getting Better soul- ja Beach Boys -vaikutteineen, mutta enimmäkseen ne tuntuvat vain ihan kivoilta täytebiiseiltä seuraavaa Lennonin tai Harrisonin keksimää ällistyttävyyttä odotellessa. Mikään kappale ei vaikuta kuitenkaan varsinaiselta hudilta eikä muutenkaan puhkikuluneelta, mitä auttaa sekin, ettei albumilta lohkaistu yhtään singleä. Samoissa sessioissa äänitetyt singlebiisit Strawberry Fields Forever ja Penny Lane olisivat kyllä sulautuneet saumattomasti albumikokonaisuuteen.

Lähes kaikkia levyn kappaleita yhdistää kirkassilmäinen optimistisuus, jota ei pahemmin löydy muista samana vuonna julkaistuista rockin kaanoniin päätyneistä levyistä.

Parhaat biisit: Being For The Benefit Of Mr Kite!, Within You Without You, A Day In The Life
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8

Bruce Springsteen: Born In The U.S.A. (1984)

Bruce Springsteenkin teki albumillisen radio- ja MTV-ystävällistä poprockia, niin kuin noihin aikoihin myös suunnilleen kaikki muut. Toisin kuin useimmat 80-luvun puolenvälin jättimenestyjät, kuten vaikka Prince ja Dire Straits, Springsteen ei höystänyt albumia hitikkäiden biisien lisäksi kuulijalle haastavammalla materiaalilla. Born In The U.S.A:n jokainen kappale on suoraviivainen ja hittikelpoinen. Tämän albumin biisien perusteella voisi oikeastaan kirjoittaa hitinteko-oppaan. Kyllähän lauluntekijät Jon Bon Jovista Anssi Kelaan ovat tosin muutenkin osanneet ottaa tästä mallia. Jotkin hittikaavan palaset ovat helppoja toteuttaa (kappaleen nimi lauletaan kertosäkeessä niin painokkaasti että ostaja oppii sen kertakuulemalla) ja jotkin hyvin vaikeita (melodian pitää jäädä mieleen).

Springteenin ääni on miellyttävän miehekäs ja tarvittaessa sävykäs, ja E Street Band on mainiosti soittava yhtye. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan kuulosta parhaalta levyltä ikinä. Biisien yksinkertaisuus vaatii sitä, että niiden vähät koukut pitävät otteessaan, mutta useammassakin kappaleessa koukku pettää. Nimibiisi, Darlington County, Working On A Highway ja Glory Days tuntuvat yksitoikkoisilta. Ehkä niiden rempseä meininki viehättäisi keikalla. En tiedä, kun en ole käynyt. Nimibiisihän on aikaisemmin käsitellyn I Will Always Love Youn tapaan esimerkki siitä, että musiikin ja sanoitusten ollessa ristiriidassa musiikki jää voitolle.

Levyn toinen heikkous löytyy soundeista. Albumi kuulostaa vanhemmalta kuin onkaan, enkä nyt tarkoita vain sitä, että suurin osa siitä on äänitetty vuonna 1982. 70-lukulainen rockbändi kasarimausteilla on sellainen yhdistelmä, ettei se ole parantunut vanhetessaan.

Näistä pikku moitteista huolimatta suurin osa levystä on oikein nautittavaa. Emotionaalinen jännite ja tiheä tunnelma välittyvät välillä hyvin tehokkaasti, kuten erityisesti kappaleissa Cover Me ja Downbound Train. I'm On Fire olisi muuten vielä parempi, mutta kappaleen alussa "hey little girl, is your daddy home" on häkellyttävän tökerö sanavalinta, kun selvästikin kysymys on tyttären ja isän sijasta naisesta ja hänen miehestään. Olisiko se ymmärrettävä niin, että himon ja jännityksen vallassa mies voi möläyttää vaikka jotain näin typerää? Muutenhan biisi on erinomainen, myös tekstiltään, jossa luodaan muutamalla lyhyellä lauseella tarina, josta saisi kahden tunnin elokuvan. Aavemaisesti hiljaa valittava kaihoisa syna on mukava piristys ison bändin rymistelyn sijaan.

Parhaat biisit: Cover Me, Downbound Train, I'm On Fire
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 7

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987)

Appetite For Destructionilla soittaa innokas nuori tuntematon losangelesilainen tukkarockbändi. Musiikki kuulostaa miellyttävän rennolta ja huolettomalta, vaikka sanoituksissa onkin usein aika synkkä ja kyyninen sävy. Levy osoittautui jättihitiksi vasta yli vuosi julkaisemisen jälkeen. Menestyttyään bändi ei kyennytkään tekemään enää yhtään ns. normaalia albumia.

Eihän tässä mitään mullistavan uutta ollut ilmestymisaikanaankaan, mutta biisit ovat suurimmaksi osaksi reippaasti eteenpäin kulkevia ja sisältävät riittävästi ideoita pitääkseen meiningin viihdyttävänä. Ummehtunutkin genre voi tuottaa loistavuutta, kun tekijöillä on tarpeeksi intoa ja luovuutta. Axl Rosen persoonallinen naukuva ääni tekee bändistä helpon erottaa kaltaistensa sankasta joukosta. Kitaristit Slash ja Izzy Stradlin toimivat hyvin yhdessä. Biisejä elävöittävistä nokkelista välilurituksista taitaa vastata lähinnä Slash, joka soitti tosiaan myös viimeksi arvostelemallani levyllä. Bändi ei ole perinteisestä tyylistään huolimatta kopio mistään, ei edes Hanoi Rocksista, vaikka jotkut suomalaiset mielellään väittävätkin niin.

Kiihkeä ja kiusoitteleva Welcome To The Jungle nousee ainoana nappiosumana muiden biisien yläpuolelle. Niissä muissakaan ei ole varsinaisia pohjanoteerauksia, vaan albumi on varsin tasalaatuinen. Tämä taitaa olla paras kuulemani tukkarocklevy.

Parhaat biisit: Welcome To The Jungle, It's So Easy, Mr. Brownstone
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 9

Michael Jackson: Dangerous (1991)

Syksyllä 1991 julkaistiin lyhyessä ajassa paljon menestyslevyjä, jotka tekivät pesäeroa 80-lukuun. Nirvana, U2 ja Metallica määrittelivät omilla tavoillaan miltä 90-luku kuulostaa. Jacksonin Dangerous oli kuitenkin yksi vuoden häkellyttävimmistä ja onnistuneimmista musiikillisista uudistumisista - ja menestynein. Hapuilevan Bad-albumin ja hölmön Moonwalker-elokuvan jälkeen Dangerous oli huima taiteellinen ryhdistäytyminen.

Quincy Jones oli ansaitusti viimein vapautettu tuottajan tehtävistä, ja Jackson otti itse ohjat. Rockbiiseissä häntä avusti Bill Bottrell, pehmeissä balladeissa Bruce Swedien, ja apureista ansiokkain oli tanssibiittiä luomassa ollut Teddy Riley. Uuden soundin löytymistä alleviivataan uhmakkaasti heittämällä heti alkuun peräti kuusi tanssibiisiä, joista suurinta osaa hallitsee kuivakka, nykivä biitti. Jacksonin ääni ei ole yhtä etualalla kuin aikaisemmin, ja melodisia instrumentteja käytetään säästeliäästi. Alkupuolen kappaleiden lievä samankaltaisuus ei puuduta, koska biiseillä on kuitenkin selkeästi omat luonteensa, ja ne ovat järjestään erinomaisia. Uusi rytminen sähäkkyys saa tukea aikaisempaa rohkeammista sanoituksista. Rap-osuudet eivät sinänsä loista, mutta ne toimivat lisäämällä kiihkeyden tuntua. Rytmibiiseistä kohokohdiksi nousevat aggressiivisesti eteenpäin potkiva Jam, haikeansuloinen Remember The Time ja Billie Jeania lainaava vainoharhainen Who Is It.

Loppupuolelle jää joukko hitaampia kappaleita. Balladipuolella tuo uudistuminen ei kuitenkaan kuulu yhtälailla, mutta toki hitureissakin on paljon miellyttävää. Esimerkiksi Give In To Messä Slashin kitara möyrii tyylikkäästi Jacksonin toistaman kertosäkeen alla, eikä sooloilu jää irralleen muusta biisistä niin kuin Beat Itissä. Heal The World on valju variaatio We Are The Worldistä. Mahtipontisen Will You Be Theren ja Keep The Faithin gospelsävyt viehättävät, varsinkin kun laulujen merkityksen voi helposti ymmärtää maalliseksi. Pienimuotoinen Gone Too Soon olisi passeli päätösbiisi, mutta kun CD:lle kerran mahtuu, lopussa tulee levyn toinen turhake Dangerous. Levyllä on ihan riittämiin korkeatasoista ja kiinnostavaa musiikkia. Ilman nimibiisiä ja Heal The Worldiä tämä olisi täyden kympin albumi.

Parhaat biisit: Jam, Remember The Time, Who Is It
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

Pink Floyd: The Wall (1979)

Tällaisia teoksia on tapana kutsua hölmösti rockoopperoiksi, vaikka kyse on vain siitä, että levyllä olevat laulut muodostavat jotenkuten yhtenäisen tarinan. Minä en kyllä keksi sopivampaakaan nimitystä. Keksiikö joku muu? Tarinahan menee niin, että rocktähti Pinkillä on ollut traumaattinen lapsuus ja hajonnut avioliitto, joiden seurauksena hän eristäytyy maailmasta päänsä sisälle "muurin taakse". Hän hallusinoi olevansa natsijohtaja, joka joutuu sitten oikeudenkäyntiin, jossa hänen muurinsa määrätään revittäväksi alas. Teoksen kirjoittaja Roger Waters teki Pinkistä oman alter egonsa, ja käsiteltävät teemat ovat melko lailla samoja kuin The Whon Tommyssa.

Avausbiisi In The Flesh? lähtee liikkeelle hitaana mahtipontisena hardrockina. Alkupuolta hallitsee kuitenkin eniten monena variaationa toistuva Another Brick In The Wall. Ykkösosan pahaenteinen rytmikäs kitaran nakutus on hyvin tehokas. Sama jatkuu myös The Happiest Days Of Our Livesin alussa, ja pian siirrytäänkin ABITW:n kakkososaan, siihen diskohtavaan lapsikuorolliseen hittiversioon. Tarvitsee sitä koulutusta tai ei, kappaleessa on yhdistetty näennäisesti täysin yhteensopimattomia elementtejä varsin toimivasti. Upea balladi Mother heti sen perään tuntuu jo ässäbiisien tuhlaukselta.

The Wall eteneekin sen jälkeen vaihtelevamman tasoisella biisimateriaalilla. Onneksi nämä laulut ovat aika lyhkäisiä ja vaihtuvat sen verran usein, ettei pääse kyllästymään. Joitain erikseen nimettyjä väliosia ei voi edes biiseiksi kutsua. Waters laulaa känisevällä äänellään suurimman osan kappaleista, mikä toimii välillä ihan hyvin, mutta esimerkiksi Don't Leave Me Now'ssa tuo ääni kuulostaa tuskastuttavan epävireiseltä.

Seuraava huippukohta on kaunis Comfortably Numb, jonka sanoitus on hieno dialogi, jonka osapuolet eivät tavoita toisiaan. Sitä seuraa vielä In The Fleshin toisesta versiosta, Run Like Hellistä ja Waiting For The Wormsista koostuva hardrockrypistys, ja vaikka tämän perään odottaisi hienoa loppuosuutta, sitä ei saada. The Trial on pelkästään omituinen. Hyvät musiikilliset ideat loppuivat kesken.

Aikaisemmin arvostelemani Dark Side Of The Moon on hallitumpi ja kauniimpi kokonaisuus, mutta tylsempi. The Wallin musiikki poukkoilee eri genrejen välillä, isojen ja pienten sovitusten välillä, ja kauniin ja ruman välillä. Sanoitukset ovat kaikessa outoudessaan ja epäkorrektiudessaan lähes kaiken aikaa kiinnostavia, ja niin halutessaan niistä löytää jopa mustaa huumoria. Hyviä pop- ja rockbiisejä on riittävästi pitämään kokonaisuuden helposti nautittavana.

Parhaat biisit: Another Brick In The Wall (part 1), Mother, Comfortably Numb
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

The Beatles: 1 (2000)

Myydyin 2000-luvulla julkaistu levy sisältää 60-luvun musiikkia. Tämän vuoden myydyimmät artistit ovat Michael Jackson ja The Beatles. Voidaan päätellä, että uusi musiikki on huonompaa.

Tämä oli ensimmäinen kunnollinen yhden cd:n Beatles-kokoelma, joten tälle oli ymmärrettävästi kysyntää. Levylle kelpasivat vain USA:n ja/tai Britannian singlelistan ykköset, ja niillä 27 biisillä cd täyttyikin mukavasti. Myöhemmin on julkaistu ainakin Elviksen, Michael Jacksonin ja Mariah Careyn (oikaisu: #1's julkaistiin 1998) ykköshittikokoelmat. Kappaleet on järjestetty alkuperäisen julkaisupäivän mukaan, mikä ei ole kaikissa tapauksissa sama kuin missä järjestyksessä niistä tuli ykkösiä, tai missä järjestyksessä ne äänitettiin.

Kronologinen järjestys tekee kokoelmasta kertomuksen The Beatlesin, popmusiikin ja koko kulttuurin valtavasta muutoksesta muutaman vuoden aikana. Ensimmäiset biisit, Love Me Do ja From Me To You, ovat vielä selkeästi oman aikansakin parhaimmistoon verrattuna aika köykäisiä esityksiä, mutta She Loves Youn pökerryttävistä lauluharmonioista lähtien kokoelman alkupuoli pursuaa edelleen varsin tuoreen kuuloisia, kirkassilmäisiä ja innostuneita kahden minuutin pophelmiä.

Vuoden 1965 murrosvaiheessa kahden minuutin pop on viety huippuunsa (Help!) ja on tullut aika etsiä erilaisia tyylejä (Yesterday, We Can Work It Out). Paperback Writer ja Eleanor Rigby menettävät hieman hienoudestaan siinä, että niiden välissä on kokoelman ärsyttävin renkutus Yellow Submarine. Kun oltaisiin pääsemässä Beatlesin mielenkiintoisimpaan kauteen, biisit ovatkin aika tylsiä verrattuna siihen, mitä kaikkea hienoa yhtye silloin teki. Vuoden 1967 musiikkia edustavat Penny Lane, All You Need Is Love ja Hello, Goodbye. Vuodelta 1968 mukana ovat Lady Madonna ja pitkästyttävä Hey Jude. Eiväthän nuokaan nyt huonoa musiikkia ole, mutta ei niistä myöskään ole kertomuksen huipentumaksi.

Finaaliksi kuullaan kuusi kappaletta, jotka on äänitetty Beatlesin viimeisenä toimintavuotena 1969. Niistä erityisesti ainoa mukaan päässyt Harrison-biisi Something ja Lennonin hieno funkrockblues Come Together kohentavat kokoelman ilmettä. Loppuun vielä kaksi siirappista McCartneyn balladia ja se on ohi.

Tätä kokoelmaa kuunnellessani en saanut yhtään löytämisen iloa, mutta iloisia jälleennäkemisiä kyllä tuli. Osaa biiseistä taas ei tarvitsisi kuulla enää koskaan. Nyt kun kaikki albumit ovat helposti saatavilla, miten olisi sellainen kokoelma, jolla olisi kaikki albumeilta puuttuvat biisit? Sitä minä jaksaisin kuunnella. Beatlesin yksinkertaiset luontevat melodiat häilyvät aika usein nerokkuuden ja typeryyden rajapinnalla, ja liika tuttuus painaa jotkut niistä pinnan alle.

Parhaat biisit: Help!, Paperback Writer, Come Together
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6

Alanis Morissette: Jagged Little Pill (1995)

90-luvun puolessavälissä tämä albumi ei meinannut lähteä listoilta ja radiosta kulumallakaan. Yliannostus oli väistämätön. On miellyttävä yllätys, että pitkästä aikaa uudelleen kuunneltuna tämä kuulostaa tuoreelta ja sympaattiselta. Se tuoreus välittyy nimenomaan Morissetten rennosti heittäytyvästä tulkinnasta. Soittopuoli on suurimman osan ajasta tasaisen turvallista poprockia ja jää ehkä viisaasti taka-alalle. You Oughta Know'hun tuovat terävyyttä siinä vierailevat Flea ja Dave Navarro, puolet silloisesta Red Hot Chili Peppersistä, mutta muuten muusikot eivät pahemmin revittele. Komppi tulee vuoroin koneen kuuloisista rummuista ja vuoroin rumpujen kuuloisesta koneesta, enkä ihan totta osaa aina sanoa kumpi on kysymyksessä.

Levylle on jätetty Morissetten demolaulut sellaisinaan, epäpuhtaine sävelineen, hengitysäänineen ja ulvahduksineen. Mitenkähän paljon huonompi levystä olisikaan tullut, jos Morissette olisi käsketty laulamaan mahdollisimman puhtaasti, tai jos lauluista olisi hiottu autotunella henki pois? Lauluäänen persoonallisuus tässä on se, joka erotti tämän tusinatavarasta. Jotkut maneerit kyllä välillä ärsyttävät, varsinkin se usein lauseen lopussa toistuva vingahdus, jossa ääni nousee hetkeksi oktaavia korkeammalle ja sitä seuraa äänekäs uloshengitys. Kuunnelkaa vaikka Hand in My Pocket. Myös Morissetten taitamaton huuliharpunsoitto toistuu aivan liian monessa kappaleessa. Nämäkin kauneuspilkut kuitenkin lisäävät henkilökohtaisuuden tuntua, joka on sanoitusten päiväkirjamaisuuden takia oleellista. Tässä henkilökohtaisuudessa on ehkä albumin suorin yhteys 90-luvun vaihtoehtorockiin.

Kaikki biisit on merkitty Morissetten ja Glen Ballardin yhdessä kirjoittamiksi. En tiedä, mikä oli työnjako, mutta olisi helppo uskoa, että Morissette on ollut luova osapuoli ja Ballard kokeneena kehäkettuna olisi viimeistellyt biisit popmuottiin sopiviksi. Kappaleista hieman yli puolet on sellaisia, että niitä huomaa hyräilevänsä mielessään päiväkausia. Loput ovat mukiinmenevää täytettä.

Parhaat biisit: All I Really Want, You Oughta Know, Forgiven
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 5,5

Michael Jackson: Bad (1987)

Michael Jackson kirjoitti, esitti ja osaksi myös tuotti Badin lauluja musiikkihistorian suurimpien odotusten paineessa. Siitä tulikin Thrilleriä suurempi menestys esimerkiksi Isossa-Britanniassa. Levyn kannessa näkyvä rockimpi imago myös osittain kuuluu musiikissa, mutta Thrillerin mallin mukaan tässäkin pyritään tarjoamaan jokaiselle jotakin.

Nimibiisin tiukka säksätys ja mehukkaat kitara- ja kosketinmausteet ansaitsisivat seurakseen paremman kertosäkeen. Speed Demoninkaan kertosäe ei ole niin ihmeellinen, mutta siinä säksätyksellä rakennettu jännite ei sentään raukea tyhjiin. The Way You Make Me Feel ja Man In The Mirror ovat levyn vapautuneimmin iloiset hetket, eikä niitä pääse juurikaan pilaamaan sekään, että olen joistain soundi- ja sovitusratkaisuista hieman eri mieltä. Peräkkäin kuultava kolmikko Liberian Girl, Just Good Friends ja Another Part Of Me sen sijaan kuulostavat olevan suorastaan ajastaan jäljessä, tai ainakaan vuodet eivät ole kohdelleet niitä hyvin. Liberian Girlin suloinen melodia kärsii vielä moneen kertaan toistuvista riimeistä girl-world ja jopa girl-girl. Olisihan niitä muitakin rimmaavia sanoja olemassa, niin kuin vaikka pearl ja curl. Sinänsä loistava artisti Stevie Wonder vieraili 80-luvulla niin monen muunkin levyillä, ettei Just Good Friendsissä kuultava lauluosuus onnistu sykähdyttämään. Onneksi ei ollut huuliharppua.

Bad kuitenkin paranee loppua kohti. Viimeinen balladi I Can't Stop Loving You tulee poikkeuksellisesti jo neljänneksi viimeisenä biisinä, ja siinä Jackson duetoi Siedah Garrettin kanssa. Albumin avaussingleksi valittu laulu on levyn melodisesti hienoin. Loppuun jää särmikäs kolmikko. Dirty Diana on Jacksonin uran paras rockbiisi. Vimmaisen "come on" -huudahduksen (ei siis shamon) jälkeen saapuva hyytävä suvanto tehoaa yllätyksellisyydellään. Smooth Criminalissa nerokas bassokuvio luo pohjan, jonka päälle kaikki muut instrumentit laulua myöten vahvistavat sen rytmiä. Leave Me Alonen melodinen harmonialaulu on jyrkässä ristiriidassa armottomasti hakkaavan rytmin kanssa, mikä on varsin viehättävää.

Edellisten ja seuraavien levyjen mahtavuuteen tässä ei ylletä kuin hetkittäin, mutta myöskään ei ole sorruttu jäljittelemään itseä eikä muita. Joka ainoa kappale on omalla tavallaan ansiokas teos, mutta joidenkin potentiaali jää täydellisesti hyödyntämättä.

Parhaat biisit: I Just Can't Stop Loving You, Dirty Diana, Smooth Criminal
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6,7

Led Zeppelin: IV (1971)

Levyn avaava Black Dog koostuu laulun ja soiton vuorottelusta. Kun Robert Plantin ääntä päästään kuulemaan sellaisenaan, aluksi huomio kiinnittyy erityisesti siihen. Plant kuulostaa aina vähänkin korkeissa sävelissä siltä kuin hän ponnistelisi kykyjensä äärirajoilla, vaikka puristaa kurkustaan hetkeä myöhemmin aina vain korkeampaa ääntä. Tuo joka kappaleessa toistuva maneeri luo musiikkiin jännitettä, kun taas Jimmy Pagen vaivattomasti luritteleva kitara sekä Jonesin ja Bonhamin jykevä rytmiryhmä luovat vakautta. Black Dogin lisäksi Misty Mountain Hop ja Four Sticks leikittelevät mielenkiintoisilla rytmiratkaisuilla, mutta tälle bändille ne eivät aiheuta mitään vaikeuksia. Suurimmassa osassa kappaleista kuullaan vain näitä neljää muusikkoa. Vain kahdessa biisissä on mukana vierailija.

The Battle Of Evermoressa Plant saa duettoparikseen Fairport Conventionin Sandy Dennyn. Aavemainen folk-kappale kulkee Pagen muka ensimmäistä kertaa soittaman mandoliinin varassa. Sanoitus on kummaa fantasiasoopaa. Stairway To Heaven on äänestetty monta kertaa maailman parhaaksi biisiksi, mutta minuun se ei ole koskaan tehnyt suurta vaikutusta. Ei teininäkään, kun kuuntelin Led Zeppeliniä innoissani. Kaikki levyn sanoitukset ovat varsin naiiveja (paitsi Memphis Minnien vuonna 1929 kirjoittama When The Levee Breaks), mutta Stairway To Heavenin ympäripyöreä mystisyys menee taas vaivaannuttavan puolelle. Sävellyksenähän se on ihan hyvä. When The Levee Breaks on hidas, raskaasti tömähtelevä ja majesteettisesti vyöryvä blues, joka muodostaa komean finaalin tälle albumille.

Suurin osa levyn sävellyksistä on yksinkertaisia aihioita, joita toistetaan ja toistetaan. Erinomainen bändi saa lähes kaikki kappaleet silti elämään säkenöivästi soittamalla, ja parhaat biisit ovat erittäin mukaansatempaavia, mutta välillä on myös tyhjän pullistelun tuntua. Vaikka tätä heavy metaliksi kutsutaankin, tämä on varsin kaukaista sukua nykymetallille. Enemmänkin tämä kuulostaa nykynäkökulmasta perinnetietoiselta blues- ja folkrockilta. Aikalaisbändi Black Sabbathiin verrattuna tämä ei ole kovinkaan raskasta. Led Zeppelin oli kuitenkin suurimmassa osassa rockia kuuntelevaa maailmaa 70-luvun alun suosituin hevibändi, paitsi Suomessa. Täällä se oli Uriah Heep.

Parhaat biisit: Black Dog, Misty Mountain Hop, When The Levee Breaks
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8,5