Madonna: The Immaculate Collection (1990)

Tätä ennen blogissani vastaan tulleista hittikokoelmista vain Beatlesin 1 on järjestetty kronologisesti. Aikajärjestyksen käyttäminen mahdollistaa kokoelman kuuntelemisen kehityskertomuksena. Beatlesin tarinaan se tietysti sopii täydellisesti. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapahtunut Madonnan uran alkupuoli jäsentyy tällä tavalla myös oikein mielenkiintoisesti. Madonnan ääni oli ensimmäisellä albumilla vielä koulimaton, ja tarkoitan sekä hänen konkreettista lauluääntään että sitä miten tarkasti hän mietti mitä haluaa sanoa. Kyllähän jo kokoelman aloituskappaleen Holiday voi jälkiviisaasti lukea paljastuksena Madonnan hellittämättömästä työmoraalista: "if we took a holiday", "just one day", ja tuo jossittelu vapaapäivän pitämisestä jää jossitteluksi.

Like A Virgin ja Material Girl ovat kuitenkin aivan eri tavalla itsetietoisia manifesteja. Like A Virginissä Madonna aloittaa loputtoman omaan nimeensä liittyvän vihjailun, jota edustaa myös tämän kokoelman nimi. Hän käyttää kappaleessa liioitellun ohutta ja tyttömäistä lauluääntä, aivan kuten Marilyn Monroe aikaisemmin ja Britney Spears myöhemmin. Ilmeisesti tämä on ainoa tapa ilmaista yhtä aikaa viattomuutta ja viettelevyyttä. Material Girl on myös viittaus Marilyniin, tällä kertaa Diamonds Are A Girl's Best Friendiin. Madonnan ääni on tällä kertaa jo huomattavasti aikuisempi.

True Blue -albumin hiteissä esittäytyy sitten viimein valmis Madonna, omalla vahvalla äänellään laulava monipuolinen taiteilija, joka ilmaisee runsaalla imperatiivin käytöllä pitävänsä ohjia käsissään. Papa Don't Preach! Open Your Heart! Imperatiivihitit muodostavatkin sitten enemmistön kokoelman loppupuolesta.

The Immaculate Collection ei ole aivan perinteisessä mielessä hittikokoelma, vaan tavallaan maailman myydyin remixlevy. Shep Pettibone miksasi uudelleen kaikki kokoelmalle tulleet biisit. Tällaiset ratkaisut on yleensä tuomittu epäonnistumaan, mutta suurin osa kappaleista on saanut säilyttää oman ilmeensä, ja remiksaaminen kuuluu vain soundien miellyttävänä yhteensopivuutena. Like A Prayer, Madonnan uran ehkä suurin hetki, on kuitenkin muokattu radikaalisti uusiksi, ja nyanssit ovat saaneet väistyä tasaisemman tanssihölkän tieltä. Alkuperäinen versio on tietysti parempi sellaisenaan, mutta en ole varma, toimisiko se osana tätä kokoelmaa yhtään paremmin kuin tämä remix. Biisi on kohottava elämys näinkin.

Kokoelmaa varten tehtyinä uusina biiseinä kuullaan Justify My Love ja Rescue Me (molemmat imperatiivissa!). Justify My Love on Lenny Kravitzin biisi, eikä onneksi Lennylle tyypillistä retrorokkia, vaan 90-luvun alun seksi-Madonnan huippuhetki. Rescue Me ei sen sijaan aivan yllä kokoelman yleisesti todella korkeaan tasoon. Taso pysyy korkeana senkin takia, ettei kaikkia Madonnan suurimpia hittejä otettu mukaan. Varsinkin True Bluen ja Who's That Girlin jättäminen ulos hittien suuruudesta huolimatta oli oikein onnistunut ratkaisu, koska ovathan ne aika laimeita biisejä.

Parhaat biisit: Like A Prayer, Vogue, Justify My Love
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8

Queen: Greatest Hits (1981)

Kuuntele Spotifyssa

Suomi on silläkin lailla erikoinen maa, että täällä Queenin Greatest Hits II on huomattavasti myydympi kuin ykkösosa. Maailmanlaajuisesti tilanne on aivan päinvastoin. Ykkösen etumatkaa kasvattaa sekin, että toisin kuin kakkososa, ykkönen julkaistiin samalla nimellä sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Sisältö ei kylläkään ollut aivan sama. Minä käsittelen tässä 17 biisin laajuista Euroopan painosta. Biisivalinnat on tehty ilmeisesti brittilistasijoitusten perusteella.

Kokoelma alkaa Bohemian Rhapsodylla, joka ei ainakaan minun korvissani suostu kulumaan puhki vieläkään. Sen lisäksi, että biisin asema sekä hittinä että klassikkona oikeuttaa sen kokoelman paalupaikalle, Bohemian Rhapsody alleviivaa Queenin monipuolisuutta. Siinä on vuorotellen paatoksellista balladia, hard rockia ja kieli poskessa hölmöilyä aivan kuin tällä kokoelmalla on muutenkin. Biisijärjestys sekoittaa tehokkaasti bändin eri aikakaudet, tyylilajit ja biisintekijät. Samalla logiikalla toisena biisinä on mitään Bohemian Rhapsodyn osaa muistuttamaton Another One Bites The Dust.

Camp on erottamaton osa Queeniä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Pelkkä musiikillinen kunnianhimoisuus ja virtuositeetti ilman pilkettä silmäkulmassa voisi käydä puuduttavaksi. Se, ettei hölmöjäkään ideoita hylätä, tuo musiikkiin irtonaisuutta ja rikkautta. Queenin huumori toimii kuitenkin paremmin musiikillisissa kuin sanoituksellisissa ylilyönneissä. Fat Bottomed Girls on puistattava esimerkki huumorimusiikista ilman huumoria musiikissa. Seuraavana tuleva saman kahden A-puolen singlen kääntöpuoli Bicycle Race on siedettävämpi, mutta eikö sen olisi voinut sijoittaa vaihtelun nimissä johonkin muuhun kohtaan?
Hudit ovat onneksi harvassa. Leffahitti Flash jää musiikillisesti köyhäksi ja ärsyttävän pirteä Don't Stop Me Now on viime aikoina osoittanut kärsivänsä ylisoittamisesta enemmän kuin bändin muut hitit, mutta muut biisit ovat miellyttävää kuultavaa.

Freddie Mercuryn vahva ja notkea ääni hoitaa hienosti biisin kuin biisin, ja vaikka Brian Mayn rutikuiva kitarasoundi hetkittäin ärsyttää, sitäkin huomaa kaipaavansa, jos jossain biisissä sen mukaantulo kestää tavallista kauemman. Queenin vaikutus kuuluu edelleen niinkin erilaisissa bändeissä kuin Muse ja Scissor Sisters. Hieno bändi. Hieno kokoelma.

Parhaat biisit: Bohemian Rhapsody, Somebody To Love, Now I'm Here
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8

Abba: Gold - Greatest Hits (1992)

Kuuntele Spotifyssa

Olen jakanut mielessäni Abban tuotannon neljään kauteen. Ensiksi oman tyylin hakemista 1972-74 (mm. Waterloo), toiseksi maailmanlaajuinen läpimurto poprockilla 1975-77 (mm. Mamma Mia), kolmanneksi diskoa 1978-79 (mm. Voulez-vous), neljänneksi vakavoituminen 1980-82 (mm. Winner Takes It All). Yhtyeen kaikki hitit eivät solahda oman kautensa lokeroon, mutta pääpiirteissään se meni näin. Toinen kausi oli Abban kulta-aikaa sekä kaupallisesti että taiteellisesti, ja niinpä Gold korostaa sitä. Kokoelman neljä ensimmäistä kappaletta on toiselta kaudelta. Toinen vaihtoehto olisi ollut kronologinen järjestys, mutta Abban tapauksessa se ei olisi ollut yhtä toimiva ratkaisu.

Abban hitit ovat niin läpikotaisin varmaa ammattilaistyötä, ettei mitään osa-aluetta voi varsinaisesti moittia. Kysymys on vain siitä, sattuuko itse pitämään niistä. Itse pidän suurimmasta osasta. Teennäisimmän kuuloiset musikaalinumerot, kuten Money, Money, Money ja Thank You For The Music tökkivät eniten, mutta jokaista hutia kohti on nerokkaita nappiosumia, kuten Mamma Mia ja The Name Of The Game.

Yksi Abban viehättävimmistä ominaispiirteistä on se, että musiikissa tapahtuu koko ajan jotain. Taukoja ei oikeastaan ole lainkaan. Jos Agnetha ja Frida vetävät pari sekuntia henkeä säkeiden välissä, yleensä siihenkin väliin on ujutettu jollain soittimella tilutettu lyhyt korukuvio. Tämä kuitenkin kääntyy itseään vastaan, jos yrittää kuunnella kokoelman alusta loppuun, niin kuin minä teen nyt ehkä ensimmäistä kertaa, vaikka olen hankkinut sen aikoja sitten. Yltäkylläinen sovitus toisensa jälkeen on uuvuttavaa kuunneltavaa. Gold toimii loistavasti hakuteoksena, jolta voi poimia silloin tällöin tilanteeseen sopivan kultakimpaleen, mutta koko sylillinen kultaa käy raskaaksi.

Parhaat biisit: Knowing Me, Knowing You, Mamma Mia, The Name Of The Game
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8,5

Simon & Garfunkel: Simon and Garfunkel's Greatest Hits (1972)

Tämä Simon & Garfunkel -kokoelma oli lajissaan ensimmäinen, mutta ei todellakaan viimeinen. Vaikka duo erkaantui jo vuonna 1970, ja isot hitit mahtuisivat ihan hyvin yhdelle LP:lle, heidän tuotannostaan on julkaistu aina vain uusia kokoelmia - yhden, kahden, kolmen ja viiden CD:n laajuisia. Miksei julkaistaisi, kun ne käyvät hyvin kaupaksi.

Simon and Garfunkel's Greatest Hits ei koostu ihan täsmälleen suurimmista hiteistä. Listasijoitusten perusteella yhdeksän suurinta hittibiisiä on kyllä mukana, mutta niistäkin Homeward Bound on liveversiona ja The Boxer albumiversiona. Lisäksi tässä on pari merkittävää albumiraitaa ja kolme vähemmän tunnettua laulua livenä. Biisivalinnoilla on haluttu selvästi korostaa duon herkkää runopoikameininkiä. Hittien ulkopuolelta on valittu erityisen lyyrisiä esityksiä, kun taas suurimmat poisjätetyt hitit Hazy Shade Of Winter, At The Zoo ja Fakin' It olisivat kokoelman linjaan verrattuna aika rytmikkäitä kappaleita.

Valittu biisilista on kyllä oikein toimiva, koska Simon ja Garfunkel ovat vahvimmillaan nimenomaan herkissä lauluissa. Yritykset rokata kuulostavat aina jotenkin hinteliltä. Myös liveversioiden mukanaolo tuntuu perustellulta. Erityisesti Kathy's Song toimii paljon paremmin kuin studiossa. Tuhansien ihmisten edessä esitettynä laulu kuulostaa paradoksaalisesti paljon intiimimmältä.

Paul Simonin ensimmäiset haparoivat askeleet kohti maailmanmusiikkia, El Condor Pasa ja Cecilia, eivät vakuuta. Ne onkin sysätty kokoelman loppuun kuin häpeillen. Muuten taso pysyy korkeana, ja muutamassa kohdin musiikki koskettaa syvästi. Scarborough Fair/Canticle nousee kohokohdaksi. Sen polyfoninen äänipunos on yhtä aikaa äärimmäisen perinteinen sekä erittäin kokeellinen, ja lopputulos on huimaavan kaunis.

Parhaat biisit: Scarborough Fair/Canticle, Bridge Over Troubled Water, Kathy's Song
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8

The Beatles: 1 (2000)

Myydyin 2000-luvulla julkaistu levy sisältää 60-luvun musiikkia. Tämän vuoden myydyimmät artistit ovat Michael Jackson ja The Beatles. Voidaan päätellä, että uusi musiikki on huonompaa.

Tämä oli ensimmäinen kunnollinen yhden cd:n Beatles-kokoelma, joten tälle oli ymmärrettävästi kysyntää. Levylle kelpasivat vain USA:n ja/tai Britannian singlelistan ykköset, ja niillä 27 biisillä cd täyttyikin mukavasti. Myöhemmin on julkaistu ainakin Elviksen, Michael Jacksonin ja Mariah Careyn (oikaisu: #1's julkaistiin 1998) ykköshittikokoelmat. Kappaleet on järjestetty alkuperäisen julkaisupäivän mukaan, mikä ei ole kaikissa tapauksissa sama kuin missä järjestyksessä niistä tuli ykkösiä, tai missä järjestyksessä ne äänitettiin.

Kronologinen järjestys tekee kokoelmasta kertomuksen The Beatlesin, popmusiikin ja koko kulttuurin valtavasta muutoksesta muutaman vuoden aikana. Ensimmäiset biisit, Love Me Do ja From Me To You, ovat vielä selkeästi oman aikansakin parhaimmistoon verrattuna aika köykäisiä esityksiä, mutta She Loves Youn pökerryttävistä lauluharmonioista lähtien kokoelman alkupuoli pursuaa edelleen varsin tuoreen kuuloisia, kirkassilmäisiä ja innostuneita kahden minuutin pophelmiä.

Vuoden 1965 murrosvaiheessa kahden minuutin pop on viety huippuunsa (Help!) ja on tullut aika etsiä erilaisia tyylejä (Yesterday, We Can Work It Out). Paperback Writer ja Eleanor Rigby menettävät hieman hienoudestaan siinä, että niiden välissä on kokoelman ärsyttävin renkutus Yellow Submarine. Kun oltaisiin pääsemässä Beatlesin mielenkiintoisimpaan kauteen, biisit ovatkin aika tylsiä verrattuna siihen, mitä kaikkea hienoa yhtye silloin teki. Vuoden 1967 musiikkia edustavat Penny Lane, All You Need Is Love ja Hello, Goodbye. Vuodelta 1968 mukana ovat Lady Madonna ja pitkästyttävä Hey Jude. Eiväthän nuokaan nyt huonoa musiikkia ole, mutta ei niistä myöskään ole kertomuksen huipentumaksi.

Finaaliksi kuullaan kuusi kappaletta, jotka on äänitetty Beatlesin viimeisenä toimintavuotena 1969. Niistä erityisesti ainoa mukaan päässyt Harrison-biisi Something ja Lennonin hieno funkrockblues Come Together kohentavat kokoelman ilmettä. Loppuun vielä kaksi siirappista McCartneyn balladia ja se on ohi.

Tätä kokoelmaa kuunnellessani en saanut yhtään löytämisen iloa, mutta iloisia jälleennäkemisiä kyllä tuli. Osaa biiseistä taas ei tarvitsisi kuulla enää koskaan. Nyt kun kaikki albumit ovat helposti saatavilla, miten olisi sellainen kokoelma, jolla olisi kaikki albumeilta puuttuvat biisit? Sitä minä jaksaisin kuunnella. Beatlesin yksinkertaiset luontevat melodiat häilyvät aika usein nerokkuuden ja typeryyden rajapinnalla, ja liika tuttuus painaa jotkut niistä pinnan alle.

Parhaat biisit: Help!, Paperback Writer, Come Together
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6

Bob Marley And The Wailers: Legend (1984)

Kokoelma kattaa Bob Marleyn uran viimeiset vuodet 1973-80, eli sen ajan kun hän teki kansainvälisiä hittejä. Biisijärjestys on valittu niin, että alussa kuullaan monta harmitonta laulua, joissa ei käsitellä uskontoa, politiikkaa, rikollisuutta tai ganjaa. Tarkoituksena on tietysti antaa Marleysta helposti lähestyttävä kuva. Marley oli kuitenkin rastafari, eli todella suvaitsemattoman ja naurettavan tiukkasääntöisen uskonnon harjoittaja. Tämä antaa oman säväyksensä varsinkin kokoelman loppupuolella kuultaviin saarnaaviin sanoituksiin. "Emancipate yourselves from mental slavery", Marley kehottaa, mutta hän itse kuoli 36-vuotiaana, koska kieltäytyi syöpäleikkauksesta uskonnollisista syistä. Sanoitukset nostattavat välillä muutenkin kulmakarvoja. I Shot The Sheriff säästyi Cop Killerin aikaansaamalta kohulta luultavasti siksi, koska turvallinen Eric Clapton versioi sen tuoreeltaan.

Bob Marleyn kyky säveltää tarttuvia lauluja ja The Wailersin pehmeä groove tekevät musiikista kuitenkin miellyttävää kuultavaa. Musiikillinen paletti yltää Could You Be Lovedin vauhdikkaasta diskoskasta Redemption Songin nuotiokitarafiilistelyyn. Marleyn käheä ääni ei veny kovin laajalle alalle, mutta hänen karismaattinen tulkintansa pitää otteessaan. Bändi on tehokkaimmillaan luodessaan Exodukseen hypnoottisia rytmejä.

Parhaat biisit: Could You Be Loved, Satisfy My Soul, Exodus
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 7,5

Eagles: Their Greatest Hits (1971-1975) (1976)

Tämä Eaglesin uran alkupään summaava kokoelma on RIAA:n mukaan USA:n eniten myyty levy, mutta perin hämärää on, miksi sen myyntilukuihin ruvettiin lisäämään miljoonia ja taas miljoonia vasta 90-luvulla, ja milloin ja miten nuo miljoonamyynnit olisivat tapahtuneet. Tätä on ihmetelty ainakin Billboardissa, Wikipediassa ja Listablogissa.

Kokoelma julkaistiin pian Eaglesin siihen asti menestyksekkäimmän albumin One Of These Nights (1975) jälkeen. Yhtye aloitti levytysuransa vuonna 1972, vaikka kokoelman nimestä voisi päätellä toisin. Heitä innoitti The Byrdsin kantrirock, ja bändin nimikin on viittaus siihen suuntaan. Musiikki kuulosti ensisinglestä Take It Easy asti kovin professionaalilta ja sliipatulta, mikä ei ole aina huono asia. Hiotun pinnan alla toivoisi kuitenkin olevan sisältöäkin. Suurin osa kokoelman biiseistä soljuu vaivattomasti korvista sisään ja ulos, eivätkä ne tunnu oikein miltään, eivät hyvältä eivätkä huonolta.

Pari kappaletta ilahduttaa. One Of These Nights on Eaglesille harvinainen yritys groovata, ja se on melko onnistunut. Ovela intro kuulostaa hieman Come Togetheriltä, mutta saa joka tapauksessa mielenkiinnon heräämään. Säkeistön aikana ehtii jo melkein kyllästyä, mutta falsetissa laulettu kertosäe loksauttaa taas kaiken kohdalleen. Villi länsi -aiheisen teemalevyn Desperadon nimikappale hyödyntää taas Eaglesin ominta osaamista hienosti. Pätevät sovitukset ja stemmalaulut kuullaan kaikissa muissakin biiseissä, mutta tässä ne päästään ymppäämään kunnon sävellykseen. Lisäksi bluesvaikutteinen Witchy Woman ja verraten reippaasti rokkaava Already Gone poikkeavat kokoelman yleisestä tasapaksusta hissuttelusta, mutta eivät ole kummoisia biisejä.

Jälkikäteen voi viisastella, että tästä puuttuu bändin suurin hitti (Hotel California) ja paras biisi (I Can't Tell You Why), mutta nehän julkaistiin vasta tämän kokoelman jälkeen. Don Henley ja Glenn Frey eivät sitäpaitsi kirjoittaneetkaan parhaita laulujaan Eaglesille. Jostain syystä he kuulostavat tällä levyllä vanhemmilta ja leipääntyneemmiltä kuin 80-luvulla.

Parhaat biisit: Take It Easy, Desperado, One Of These Nights
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: