Eric Clapton: Unplugged (1992)

Kuuntele Spotifyssa
Eric Clapton teki myydyimmän albuminsa 29 vuotta levytysuransa aloittamisen jälkeen. Santana ja Cher saivat suurimmat menestyksensä vielä myöhemmin, mutta he tekivät sen nuorentamalla musiikkiaan, Clapton vanhentamalla. Suurin osa tammikuussa 1992 äänitetystä Unplugged-albumista koostuu vanhoista bluesstandardeista. Esimerkiksi levyn kohokohta Nobody Knows You When You're Down And Out on vuodelta 1923.

Esitystapa on kauttaaltaan hillitty, ja tunnelma on surumielinen ja hieman väsynyt. Clapton oli juuri julkaissut edellisenä vuonna kuolleen poikansa muistoksi kirjoittamansa Tears In Heaven -singlen. Julkaisu oli niin tuore, ettei Unplugged-konsertin yleisö osoita tunnistavansa kappaletta. Ainoa levyllä soiva Claptonin tunnetuimpiin hitteihin kuuluva biisi on Layla, ja senkin sovitus poikkeaa radikaalisti alkuperäisestä. Sanoitus pysyy sentään samana, mutta sen merkitys tuntuu muuttuneen. Lemmentuskan ja intohimon sijaan keskiöön nousee polvillaan mielenrauhaa rukoileva yksinäinen mies.

On sympaattinen ja rohkea ratkaisu, ettei Clapton lähtenyt esittämään akustista greatest hits -konserttia. Ratkaisua on varmaankin pidetty myös epäkaupallisena, mutta toisin kävi. Minä en kuitenkaan pysty pitämään tästä levystä kuin hieman joinain harvoina hetkinä, kun soittamisen ilo ja oivaltavuus nostavat tunnelman ylös murheen alhosta. Yleisön suosionosoitukset eivät sitä tee, eikä ainakaan tahdissa taputtaminen. Pianisti Chuck Leavell ansaitsee erityiskehut tyylikkäästä soitostaan.

Olen aina pitänyt Eric Claptonia hirvittävän yliarvostettuna. Hän on toki pätevä kitaristi, mutta hänen soittotyylinsä ei vetoa minuun. Lauluntekijänä Clapton on korkeintaan keskinkertainen, ja laulajana melko mielenkiinnoton. Ymmärrän kyllä osittain tämän levyn menestyksen. Musiikki on niin aikuista ja ei-haastavaa, että levy on ollut täysin turvallinen lahjavalinta isänpäivänä tai jouluna. Televisionäkyvyyskään ei ollut haitaksi.

Parhaat biisit: Nobody Knows You When You're Down And Out, Layla, Alberta
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana:

Nirvana: Nevermind (1991)

Deluxe Edition Spotifyssa

Nevermind nosti punkin marginaalista valtavirtaan. Hüsker Dü, Sonic Youth, Mudhoney ja Pixies olivat niitä jättiläisiä, joiden olkapäillä Nirvana sai seistä, eikä jälkeenpäinkään ole täysin ilmiselvää, miksi juuri Nirvana vetosi kymmeniin miljooniin ja edeltäjät eivät. Minusta Nevermindilla on neljä olennaista vahvuutta: Kurt Cobainin vetoavan karhea lauluääni, Dave Grohlin voimallinen ja kekseliäs rumpalointi, simppelin tarttuvat biisit ja Butch Vigin tuottamat selkeäpiirteiset soundit.

Jonkinlainen ajan hengen muutos oli myös osaltaan mahdollistamassa läpimurtoa. Aiemmin samana vuonna Losing My Religion oli noussut suureksi hitiksi, vaikka se kuvasi ahdistusta ja turhautumista vailla selkeää ulkopuolista syytä. 80-luvun ahdistuneissa hiteissä syy oli yleensä ulkopuolella, esimerkiksi yhteiskunnassa tai lähestyvässä maailmanlopussa. 90-luvulla maailma näytti menevän parempaan suuntaan, joten itseinhosta tuli muotia.

Nevermind ei kuitenkaan kuulosta masentuneelta eikä masentavalta levyltä, koska tempot ovat reippaita, soitto energistä ja sanoituksissa on välillä myös pilkettä silmäkulmassa. Muutenkin puutteet ja heikkoudet kääntyvät voitoksi. Cobainin kitaransoiton yksinkertaisuus ja rujous kuulostaa virkistävältä ajan kitaravirtuoosien rinnalla, ja balladien nuhjuisuuden voi tulkita sympaattiseksi kotikutoisuudeksi.

Debyyttialbumi Bleachiä paljolti hallitseva riipivä avantgardismi on joutunut väistymään normaalimman rockin tieltä. Vain CD:n piilobiisiksi häpeillen sysätty Endless, Nameless muistuttaa, että bändin skaalaan kuuluu myös sellainen. Monipuolisuudesta tinkiminen korvattiin sitten seuraavalla albumilla In Uterolla. Nevermind on Nirvanan kolmesta studioalbumista tasalaatuisin ja helpoimmin lähestyttävä, mutta toisaalta myös se, jota kuuntelen vähiten kotona. Tehokas paketti joka tapauksessa.

Parhaat biisit: In Bloom, Drain You, On A Plain
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

Metallica: Metallica (1991)

Näin talvipäivänseisauksen iltana on hyvä kokoontua kuusen ympärille laulamaan "Exit light! Enter night!" Metallican nimikkoalbumi (tai nimetön albumi) on muodostunut vaikutukseltaan luultavasti merkittävimmäksi 90-luvun rocklevyksi. Nirvanan, Pearl Jamin, Red Hot Chili Peppersin, Oasiksen ja Rage Against The Machinen perilliset katosivat kuvioista melko nopeasti, mutta Metallican tyyliä matkitaan edelleen ahkerasti. Lehtimäen yläasteella vuonna 1991 Metallica-fanit olivat kuitenkin pettyneitä. Uusi levy olikin "ihan poppia" eikä sellaista nopeaa riffitykitystä johon oli totuttu.

Levyn kolme ensimmäistä biisiä esittelevät uuden Metallica-formaatin. Siihen kuuluu vain yksi riffi per biisi, ja se riffi möyrii matalalla. Laulu on aikaisempaa melodisempaa, mutta kuitenkin edelleen pääasiassa rytminen elementti. Merkittävä oivallus on, että keskitempo kuulostaa raskaammalta kuin nopea. Kappaleiden koukut perustuvat yleensä painokkaaseen poikkeamiseen muuten melko tasaisesta rytmistä. Biisien rakenteet ja pituudet sopivat likimain normaalin rockbiisin muottiin. Tuo formaatti toimiikin, mutta kävisi tietysti koko albumin mitassa puuduttavaksi.

Formaatista poiketaan kahdella melodisemmalla kappaleella: Unforgiven ja Nothing Else Matters. Niissä toistetaan edellisen albumin One-hitissä hyväksi havaittua särötöntä kitarannäppäilyä. Unforgiven on näistä onnistuneempi lähinnä siksi, että James Hetfieldin lauluääni ei taivu ilmaisemaan Nothing Else Mattersin sanoituksen kuvaamaa tunnetilaa. Hetfield osaa kuulostaa katkeralta ja vihaiselta, mutta kun hänen pitäisi kuulostaa herkältä, hän vaikuttaa lähinnä uhkaavalta. Lisäksi Nothing Else Matters kompastelee heviballadikliseisiin siinä missä Unforgiven onnistuu olemaan omaperäisellä tavalla dramaattinen. Kumpikin olisi tehokkaampi minuutin-pari tiiviimpänä.

Albumin pohjanoteeraus on Don't Tread On Me, joka nostattaa karvat pystyyn alun mauttomalla West Side Story -lainalla ja on muuten mitäänsanomaton. Nothing Else Mattersin jälkeen seuraa vielä kolme formaattibiisiä, jotka ovat vähintään kelvollisia, mutta hyvät ideat alkavat olla harvemmassa kuin albumin alussa. The God That Failed erottuu tässä seurassa edukseen. Levyn päättävä The Struggle Within muistuttaa kiivaalla tempollaan ja vauhkona poukkoilevalla kitarasoolollaan vanhasta Metallicasta.

Yleisvaikutelma on positiivinen, jos niin voi sanoa näin läpeensä synkästä levystä. Hyviä biisejä on monta ja suurin osa muistakin onnistuu jotenkin perustelemaan mukanaolonsa. Ideoita ei heitellä kuulijan korville mitenkään kasapäin, mutta se yksi suuri idea bändin suunnanmuutoksesta on oikein toimiva, ainakin tämän albumin verran. Metallicahan ei ole päässyt tämän jälkeen lähellekään samaa tasoa laulunkirjoituspuolella, eivätkä myöhemmät kokeilut muuttaa bändin yleissoundia ole oikein toimineet, mutta tämän albumin hyvä maine jaksaa näköjään kantaa bändiä vuosikymmeniä.

Parhaat biisit: Enter Sandman, Wherever I May Roam, The God That Failed
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana:

Santana: Supernatural (1999)

Kuuntele Spotifyssa
Kun vanha artisti, jonka suuruuden päivät ovat kaukana takana, yrittää kiinnittää nuoremman yleisön huomion, yksi yleinen tapa on tehdä duettoalbumi ajankohtaisempien tähtien kanssa. Lopputulos jää usein musiikillisesti pelkäksi kuriositeetiksi, mutta nuoren ja vanhan tähden yhteistyö yhtäkaikki ylittää uutiskynnyksen. Santanan tapauksessa yhteistyö oli luontevampaa kuin yleensä. Kitaristin albumille vierailevat laulajat sopivat mainiosti. Toisaalta Santanan kaupallinen menestys oli ollut melkein 20 vuotta varsin heikkoa. Supernaturalin nouseminen listaykköseksi ympäri maailman oli täysin odottamatonta.

Albumi alkaa uhmakkaasti ilman vierailevien tähtien tukea esitetyllä kappaleella (Da Le) Yaleo, joka on muistuttaa levyn biiseistä eniten Santanan huippukaudesta 70-luvun alussa. Yhtyeen soitossa on tarttuvaa intoa, ja kappaleen verevyys ja autenttisuus lupaavat albumilta hyvää. Seuraa kaksi tyylikästä aikuisrockesitystä: Dave Matthewsin laulama Love Of My Life ja Everlastin murahtelema Put Your Lights On. Jälkimmäisessä Santana yrittää hetkittäin soittaa grunge-tyylisesti, mikä on albumin harvoja irtiottoja hänen tavaramerkkivinguttelustaan. Vasta neljännessä biisissä Africa Bamba käy selväksi, ettei relevanttia materiaalia riitä albumin täydeltä. Bändin soitto kuulostaa lamaantuneelta ja innottomalta.

Santanan uran pelastanut hitti Smooth nostaa taas tunnelmaa. Rob Thomasin laulusuoritus sai varsinkin naisilta polvet veteliksi, ja on helppo kuulla miksi. Do You Like The Wayssä on kaksi vokalistia, joiden urat ovat menneet sittemmin päinvastaisiin suuntiin: Lauryn Hill ja Cee-Lo. Biisi on mukavan kuuloinen, mutta jää hahmottomaksi. Tässä kohtaa albumi alkaa laahata pahasti. Hip hop -rytminen Maria Maria oli jättihitti, mutta en tajua mikä tässä niin viehätti. Biisin elementit ovat kaikki keskinkertaisia ja keskenään yhteensopimattomia. Loppupuolen ainoana valopilkkuna mainitsen Eagle-Eye Cherryn laulaman notkeasti kulkevan biisin Wishing It Was.

Albumilla on muutama hyvä hetki, joista suurin osa alkupuolella. Kokonaisuutena se on kuitenkin näennäisestä vaihtelevuudestaan huolimatta kovin yksitoikkoinen ja pitkäveteinen. 75-minuuttinen jööti keskitempoista tai hidasta aikuisrockia miedolla salsakastikkeella on minulle aivan liikaa. Ilmeisesti tästä on kuitenkin tykätty, koska Santana ei ole Supernaturalin jälkeen painunut uudestaan unohduksiin.

Parhaat biisit: (Da Le) Yaleo, Love Of My Life, Smooth
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 5

Backstreet Boys: Millennium (1999)

Spotify

Albumin avausraidan Larger Than Lifen alussa kajahtaa omituinen huutonauru, joka antaa siinä mielessä harhaanjohtavan signaalin, että albumissa ei tosiasiassa ole mitään hauskaa eikä villiä. Naurun teennäisyys kertoo oikeampaa tarinaa. Millennium on tukholmalaisen Cheironin hittitehtaan sorvaama tuote pääpirunaan Max Martin, ja laulua lukuunottamatta kyseessä voisi olla yhtä hyvin Britney Spearsin levy. Hittitehtaat eivät tietenkään automaattisesti tuota vain hengetöntä ja persoonatonta musiikkia - ajatellaanpa vaikka Motownia - mutta Max Martinin biisit ja tuotanto jättävät minut kyllä kylmäksi.

Sanoituksissa aivan geneerisimmästä sinä-linjasta eroavat Larger Than Life ja päätösbiisi The Perfect Fan. Älkää antako nimien hämätä; ensinmainittu on kiitollisuuden tunnustus faneille ja jälkimmäinen äideille. Näistä kappaleista olin aistivinani keskimääräistä enemmän aitoa ihmisyyttä ja jälkimmäisessä jopa hieman musiikin tekemisen riemua. Biisintekijätietoja tarkastellessani huomasin, että noissa poikkeavissa kappaleissa oli osatekijänä mainittu Backstreet Boysin jäsen Brian Littrell. Tämä ei voi olla sattumaa. Kyllähän Backstreet hoitaa muutenkin tonttinsa kunnialla. Erityisesti I Want It That Wayssä laulusuoritukset ovat mainioita. Tuotantojälki on vain läpi koko levyn niin kammottavan siloiteltua, että tarttumapinta on vähissä. Eikö juuri tarttuvuuden pitäisi olla popissa tärkeää?

Parhaat biisit: I Want It That Way, The One, The Perfect Fan
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 4

Cher: Believe (1998)

Video
Suuri osa tässä blogissa käsiteltävästä musiikista on kärsinyt puhkisoittamisesta, mutta Believe kantaa oman historiansa raskaan painolastin lisäksi myös ensimmäiselle Autotune-hitille kuuluvaa myllynkiveä kaulassaan. Se, että tuon kunnian sai Cherin single, ei ole niin satunnaista eikä ainakaan epätodennäköistä kuin äkkiseltään luulisi. Yli kolme vuosikymmentä julkisuudessa ollutta laulajaa on vaikea saada kuulostamaan tuoreelta ja jännittävältä. Siihen tarvitaan raskasta efektointia.

Tuon mullistavan efektin varjossa Believe on äärimmäisen konservatiivinen popkappale. Rakenne on perinteinen intro-A-B-A-B-C-B-B. Melodia on lähes iskelmällinen (mikä ei ole todellakaan huono asia). Tanssibiitti on jätetty verrattain kevyeksi muihin saman ajan tanssihitteihin nähden. Toisin sanoen, ideana oli vakuuttaa Cherin faneille, että tämä on Cheriä, ja kaikille muille, että tämä ei ole Cheriä. Believe on ammattitaidolla kynäilty ja tuotettu, mutta jää kliiniseksi. Sydänsuruista kertova teksti ei herätä vähäisintäkään tunnereaktiota, eikä rytmi saa jalkoja hievahtamaankaan. Melodia on ihan ok.

Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 6,5

Mariah Carey: Music Box (1993)

Spotify

Music Box -albumin tekovaiheen aikana Bodyguardin soundtrack vietti 20 viikkoa USA:n albumilistan ykkösenä. Levyjen tuottaja- ja lauluntekijäkrediiteistä löytyy liuta samoja nimiä: Walter Afanasieff, Robert Clivilles, David Cole, Babyface ja Daryl Simmons. Ei ole siis ihme, että levyt kuulostavat hieman samalta. Menestyskaavan jo löydyttyä keskityttiin suoltamaan ulos lisää samankaltaista pehmosoulhuttua.

Tokihan Music Box on parempi albumi. Alkupuolta kuuntelee jopa mielellään, kun vaihtelua riittää ja biisit ovat vähintäänkin kelvollisia. Dreamloverin höyhenenkevyestä poppistelusta siirrytään Heron tunteikkaaseen motivaatioluentoon. Anytime You Need A Friend on suorastaan upea soulballadi väkevine gospelkuoroineen. Kuoroa käytetään kyllä tällä levyllä runsaasti muutenkin, mutta ei läheskään yhtä tehokkaasti. Nimibiisi Music Box vielä menettelee suvantovaiheena ennen vauhdikasta tanssikipaletta Now That I Know. Sitten alkavatkin eväät olla syöty. Kolmannen laiskasti laahaavan balladin aikana jo miettii, eikö näitä ole kuultu riittävästi. No, niitä kuullaan vielä lisää, ja taas lisää. Noista balladeista jokainen kuulostaa yksittäin kuultuna aivan siedettävältä, mutta liika on liikaa. Biisien samankaltaisuudesta alkaa tehdä huomioita. Kymmenessä kappaletta yhdestätoista lauluosuus alkaa sanattomalla hyräilyllä. Joka ainoassa kertosäkeessä käytetään sanaa you, yleensä moneen kertaan.

Kun Bodyguardin soundtrackilla suurin hitti oli versio 70-luvun balladista I Will Always Love You, Music Boxilla samaa virkaa hoitaa Without You, joka tunnetaan nykyään myös nimellä Ken Lee. Sen suursuosio ei kyllä avaudu minulle. Carey laulaa säkeistöt vähän liian matalalta, että hänen äänensä pääsisi soimaan kunnolla. Kun biisi on huipentumassa, se feidataan saman tien.

Yleensä mainitsen joka levyltä kolme parasta biisiä, mutta kun tällä kertaa paras on ysin arvoinen ja seuraavat vitosen luokkaa, yksi maininta saa riittää.

Paras biisi: Anytime You Need A Friend
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 5

Mariah Carey: All I Want For Christmas Is You (1994)

Video

Vaikka en varsinaisesti ole Mariah Careyn enkä joulun fani, tämä biisi on minusta riemastuttava! Mariah Careyn ja Walter Afanasieffin kirjoittama laulu on melodialtaan parhaiden popsoul-perinteiden mukainen muotovalio, ja sovitukseen on haettu joulun henkeä matkimalla Phil Spectorin joululevyn soundia, erityisesti kai The Crystalsin versiota Santa Claus Is Coming To Townista. Careyn moderni laulutyyli yhdistettynä 60-lukulaiseen taustaan on ajattoman kuuloinen yhdistelmä. Tempo on sopivan reipas, niin että Carey ehtii tulkita, mutta ei ylitulkita.

Ylenmääräinen jouluisuus ei pääse haittaamaan, kun sanoituksessa melkein kaikki joulun kliseet lytätään merkityksettöminä: lahjat, kuusi, pukki, lumi ja porot (misteli saa jäädä). John Lennon voisi vielä lisätä listan loppuun "and no religion too". Laulu on tästä syystä nerokkaan demokraattinen, kun kuulija voi hyväksyä viestin maantieteellisestä tai taloudellisesta asemastaan riippumatta. Oikeastaan edes sillä ei ole väliä, viettääkö kuulija joulua ollenkaan.

On hienoa, että tämä kappale on löytänyt tiensä joka joulu soivien klassikoiden joukkoon, jonne mahtuu ehkä yksi uusi joululaulu vuosikymmenessä. En tiedä, miten Mariah Careyn esittämä joululaulu voisi olla yhtään parempi. En oikeastaan tiedä, miten mikään joululaulu voisi olla yhtään parempi.

Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 6

Madonna: The Immaculate Collection (1990)

Tätä ennen blogissani vastaan tulleista hittikokoelmista vain Beatlesin 1 on järjestetty kronologisesti. Aikajärjestyksen käyttäminen mahdollistaa kokoelman kuuntelemisen kehityskertomuksena. Beatlesin tarinaan se tietysti sopii täydellisesti. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapahtunut Madonnan uran alkupuoli jäsentyy tällä tavalla myös oikein mielenkiintoisesti. Madonnan ääni oli ensimmäisellä albumilla vielä koulimaton, ja tarkoitan sekä hänen konkreettista lauluääntään että sitä miten tarkasti hän mietti mitä haluaa sanoa. Kyllähän jo kokoelman aloituskappaleen Holiday voi jälkiviisaasti lukea paljastuksena Madonnan hellittämättömästä työmoraalista: "if we took a holiday", "just one day", ja tuo jossittelu vapaapäivän pitämisestä jää jossitteluksi.

Like A Virgin ja Material Girl ovat kuitenkin aivan eri tavalla itsetietoisia manifesteja. Like A Virginissä Madonna aloittaa loputtoman omaan nimeensä liittyvän vihjailun, jota edustaa myös tämän kokoelman nimi. Hän käyttää kappaleessa liioitellun ohutta ja tyttömäistä lauluääntä, aivan kuten Marilyn Monroe aikaisemmin ja Britney Spears myöhemmin. Ilmeisesti tämä on ainoa tapa ilmaista yhtä aikaa viattomuutta ja viettelevyyttä. Material Girl on myös viittaus Marilyniin, tällä kertaa Diamonds Are A Girl's Best Friendiin. Madonnan ääni on tällä kertaa jo huomattavasti aikuisempi.

True Blue -albumin hiteissä esittäytyy sitten viimein valmis Madonna, omalla vahvalla äänellään laulava monipuolinen taiteilija, joka ilmaisee runsaalla imperatiivin käytöllä pitävänsä ohjia käsissään. Papa Don't Preach! Open Your Heart! Imperatiivihitit muodostavatkin sitten enemmistön kokoelman loppupuolesta.

The Immaculate Collection ei ole aivan perinteisessä mielessä hittikokoelma, vaan tavallaan maailman myydyin remixlevy. Shep Pettibone miksasi uudelleen kaikki kokoelmalle tulleet biisit. Tällaiset ratkaisut on yleensä tuomittu epäonnistumaan, mutta suurin osa kappaleista on saanut säilyttää oman ilmeensä, ja remiksaaminen kuuluu vain soundien miellyttävänä yhteensopivuutena. Like A Prayer, Madonnan uran ehkä suurin hetki, on kuitenkin muokattu radikaalisti uusiksi, ja nyanssit ovat saaneet väistyä tasaisemman tanssihölkän tieltä. Alkuperäinen versio on tietysti parempi sellaisenaan, mutta en ole varma, toimisiko se osana tätä kokoelmaa yhtään paremmin kuin tämä remix. Biisi on kohottava elämys näinkin.

Kokoelmaa varten tehtyinä uusina biiseinä kuullaan Justify My Love ja Rescue Me (molemmat imperatiivissa!). Justify My Love on Lenny Kravitzin biisi, eikä onneksi Lennylle tyypillistä retrorokkia, vaan 90-luvun alun seksi-Madonnan huippuhetki. Rescue Me ei sen sijaan aivan yllä kokoelman yleisesti todella korkeaan tasoon. Taso pysyy korkeana senkin takia, ettei kaikkia Madonnan suurimpia hittejä otettu mukaan. Varsinkin True Bluen ja Who's That Girlin jättäminen ulos hittien suuruudesta huolimatta oli oikein onnistunut ratkaisu, koska ovathan ne aika laimeita biisejä.

Parhaat biisit: Like A Prayer, Vogue, Justify My Love
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8

James Horner: Music From The Motion Picture Titanic (1997)

Kuuntele jos nyt ihan välttämättä tahdot
Titanicin soundtrack poikkeaa huomattavasti aikaisemmin käsittelemistäni menestyssoundtrackeistä. Muut ovat olleet enemmän tai vähemmän popkokoelmia, mutta tämä on perinteistä soundtrackmusiikkia - eli suurimmaksi osaksi instrumentaalista kvasiklassista maalailua. Klassisesta musiikista tämä ei käy yksinkertaisuutensa ja melodisen popmaisuutensa vuoksi, vaikkakin Titanicin soundtrackiä on sanottu maailman myydyimmäksi klassisen musiikin levyksi, koska sen julkaissut levymerkki on Sony Classical. Paremminkin Titanicin soundtrack muistuttaa new age -musiikkia.

Levyn alkupuoli on aika laimeaa taustamusiikkia, joka olisi muuten mitäänsanomatonta, mutta kammottavien synakuorojen käyttö tekee siitä hieman ärsyttävää. Sitten kun elokuvassa päästään actionin pariin, musiikkikin alkaa osoittaa dramaattisuutta. Osat The Sinking ja Death Of Titanic ovat jyrkkyydessään ja jylhyydessään jopa mielenkiintoista kuultavaa. Lopuksi palataan taas seesteisyyteen, ja siellähän se My Heart Will Go Onkin luuraa. Siitä biisistä on muuten tällä soundtrackillä parempi sovitus kuin Celine Dionin omalla levyllä, mutta täytyy edelleen ihmetellä, kuinka yleisö halusi ostaa tuon biisin niin moneen kertaan eri levyillä.

Pari melodia-aihetta toistuu levyllä useampaan kertaan. Erityisesti My Heart Will Go Onin intro kummittelee todella monessa kohdassa eri instrumenteilla esitettynä tai norjalaisen Sissel Kyrkjebön sanattomana lauluna. Toisteisuus ei ole aina pahasta, mutta nyt se vahvistaa tunnetta siitä, että Titanicin soundtrack ei toimi itsenäisenä taideteoksena, vaan se sopii paremmin säestämään kuvaa.

Parhaat biisit: The Sinking, Death Of Titanic
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:

Los Del Rio: Macarena (1995)

Video

Macarena-ilmiössä oli mukana epätodennäköisiä aineksia. Espanjalainen duo Los Del Rio oli tehnyt keikkaa jo kymmeniä vuosia saamatta kummoistakaan menestystä edes kotimaassaan. He päätyivät valloittamaan maailman singlelistat hitillä, jonka kertosäe lauletaan espanjaksi. Toisaalta tuo hitti oli aika lähelle sellainen kuin KLF:n vuonna 1988 julkaisema The Manual (How To Have A Number One The Easy Way) opetti. Tarvitaan muodissa oleva tanssibiitti (Bayside Boys remix), pari mukavaa samplea (The Farm ja Yazoo, videoversiossa myös Anne Bancroft), laulutaidoton laulaja (nimettömäksi jäänyt nainen) ja sanoitus jossa ei yritetäkään sanoa mitään kovin fiksua. Videossa esitelty novelty-tanssi oli vielä piste i:n päälle.

Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin biisin yllä leijuu edelleen vahva epäcooliuden löyhkä, mutta siinä on elementtejä joista pidän. Samplevalinnat ovat oikein osuvia, ja rytmissä on ysärihiteille harvinaista kepeyttä. En kylläkään keksi, missä tilanteessa haluaisin kuulla tämän oma-aloitteisesti, saati kuunteluttaa muilla. Harvoin vastaan tulevana vanhana tuttuna Macarena ei silti ole ollenkaan vastenmielinen kohdattava.

Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 5

Scorpions: Wind Of Change (1990)

Video

Viheltäminen on musiikissa yleensä jos ei nyt aivan koominen elementti, niin ainakin merkki siitä, että kappaleen tunnelma on kepeä. Kyllähän vakavissakin biiseissä on vähän vihellelty, niin kuin vaikka Jealous Guyssa, mutta yleensä vihellysbiisit ovat tunnelmaltaan enemmänkin joko Always Look On The Bright Side Of Lifen tai Young Folksin kaltaisia. Scorpions, joka oli jo pitkään hämmentänyt tahallisen ja tahattoman huumorin rajaa sanoituksillaan, musiikillaan, levynkansillaan ja ulkomuodollaan, rohkeni tarttua 90-luvun alun merkittävimpään ajankohtaiseen aiheeseen ja aloittaa sitä käsittelevän kappaleen vihellyksellä.

Vihellyspätkä oli kaikessa sietämättömyydessäänkin sen verran nokkela idea, että sitä käytetään useampaan kertaan. Muita nokkelia ideoita ei sitten löydykään. Ensimmäisen kertosäkeen aloittaa mahdollisimman kliseiseen heviballadityyliin hidas rumpufilli, jota sitäkin ryöstöviljellään läpi koko biisin. Kitarasoolo tulee ennalta-arvattavassa kohdassa ja kuulostaa ennalta-arvattavalta. Biisi oli puhkisoitettu jo parin kerran jälkeen.

Parhaillaan toteutettavaa politiikkaa kannattava laulu on paljon hankalampi tehdä kuin protestilaulu. Scorpionsille täytyy antaa sympatiapiste siitä, että he sen tekivät, vaikka lopputulos on mitä on.

Loppuun vielä henkilökohtainen anekdootti: Olen voittanut vedonlyönnissä 50 markkaa tanssimalla Wind Of Changen alusta loppuun yksin.

Oma arvosana: 3
Lukijoiden arvosana: 4

Celine Dion: My Heart Will Go On (1997)

Video

My Heart Will Go On oli mukana myös aiemmin käsittelemälläni Let's Talk About Love -albumilla (ja parilla myöhemmin vastaan tulevalla albumilla), mutta en tarttunut silloin biisiin juurikaan. Sitä on myyty singlenäkin valtavasti, joten se saa nyt oman arvostelunsa.

Olen aina pitänyt MHWGO:n melodiaa jotenkin luonnottomana laulettavaksi. Epäilin, että James Hornerin sävellys on alun perin tarkoitettu instrumentaaliksi, ja vilkaisu Wikipediaan vahvisti asian. Dion suoriutuu melodian hankalimmistakin kohdista teknisesti puhtaasti, mutta minusta laulussa on jopa Celine Dionin mittapuulla poikkeuksellisen vahva suorittamisen maku. Minulla ei tosiaankaan ole mitään kaunista musiikkia vastaan, mutta tämä ei ole minusta kaunista. Jonkinlaista uppoavan valtamerialuksen kylmää majesteetillisuutta siinä kyllä voi havaita.

Ehkä tämä biisi onkin Titanic-elokuva puristettuna neljään minuuttiin. Ensimmäiset kolme neljäsosaa on melko rauhallista eteenpäin lipumista loisteliaissa lavasteissa. Mukana on ripaus romantiikkaa. Sitten tulee katastrofi; Celine Dion alkaa pauhata täyttä kurkkua, ja jäävuoren virkaa toimittaa tässä maailman mauttomimman kuuloinen sähkökitara, joka ilmestyy pyytämättä ja yllätyksenä pahimpaan mahdolliseen paikkaan biisin väylälle, upottaa biisin, ja sen mukana 90-luvun suuret elokuvaballadit.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 5

Whitney Houston: I Will Always Love You (1992)

Video

Tätä biisiä olen ehtinyt jo sivuta arvioidessani Bodyguardin soundtrackia. Markus mainitsi silloin kommenteissa, että kipollinen sokeria tekee joskus hyvää. Itseäni koko kipollisen nieleminen pakkasi ällöttämään, mutta näin pienempänä annoksena kuuntelukokemus on miellyttävämpi. Houston ehtii esitellä neljässä ja puolessa minuutissa komeaa ääntään ihan riittävästi, eikä sovituksen kammottavuus ehdi vielä täysin pilata kaikkea.

Sovitus onkin kutufoneineen kaikkineen niin kliseisen lemmekäs, että erosta kertova sanoitus ei saa yhtään musiikillista tukea. Siksi tätä ei ymmärretäkään erobiisiksi, päinvastoin. Googletuksen perusteella tämä on itse asiassa suosittu häälaulu, ja mikä ettei olisi. Mehän olemme kaikki kuulleet, että puhuessa sanat muodostavat viestinnästä vain (lisää tähän hatusta vetäisty yllättävän pieni kokonaisluku) prosenttia. Siispä sanoituksesta huolimatta ihmiset eivät ajattele tämän laulun käsittelevän eroa, ja vastaanottaja on tietenkin oikeassa. Houstonin versio I Will Always Love Yousta ei käsittele mitään muuta kuin Houstonin lauluääntä.

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 2,5

Elton John: Candle In The Wind 1997 (1997)

Video

Alkuperäinen, vertailun vuoksi

Alkuperäinen Candle In The Wind vuodelta 1973 on hieno rockballadi, jonka tekstissä nuori fani pohtii, minkälainen oli ja mitä tunsi Norma Jean Baker, todellinen ihminen jonka ulkomaailma näki Marilyn Monroena. Prinsessa Dianalle omistetusta versiosta on riisuttu kaikki rockelementit, ja balladi on keinotekoisesti makeutettu jousisovituksella. Elton Johnin ääni on madaltunut parissakymmenessä vuodessa niin, ettei 70-luvulta tuleva aikamatkaaja tunnistaisi sitä samaksi. Bernie Taupinin häthätää kyhäämästä uudesta sanoituksesta on jätetty pois kaikki henkilökohtaisuus niin kertojan kuin laulun kohteen puolelta. Minä-muodon sijasta puhutaan meistä, ja Diana nähdään myyttisenä prinsessana, eikä ihmisenä joka olisi halunnut elää roolinsa ulkopuolellakin. Alkuperäisen tekstin jotkin lauseet olivat liian osuvia, jotta niitä olisi voinut käyttää Dianan hautajaisissa ("even when you died, the press still hounded you"), joten Diana-versiosta tuli mitäänsanomaton jäykkä ele, ja sitä ostettiin myös yhtälailla eleenä. Ihmiset halusivat muistoesineen, joka osoittaisi heidän osallistuneen historialliseen tapahtumaan, mutta niin kuin muistoesineille käy, single muuttui merkityksettömäksi suruajan mentyä ohi. Elton John on viisaasti jättänyt esittämättä tätä versiota enää hautajaisten jälkeen, eikä tätä ole myöskään julkaistu millään albumilla eikä kokoelmalla. Diana-versio meni tavallaan hautaan Dianan mukana, eikä se ole enää kuin kuriositeetti kaikkien aikojen ostetuimpien singlejen listan kärjessä.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 3

Celine Dion: Let's Talk About Love (1997)

Aikaisemmin käsittelemäni Falling Into You kuulosti vielä oikealta albumilta, mutta Let's Talk About Love on enemmänkin viihdemusiikin kymmenottelu. Dion laulaa yhdessä niinkin erilaisten artistien kanssa kuin Bee Gees, Diana King, Barbra Streisand ja Luciano Pavarotti. Tarkoituksena on tietysti tavoittaa mahdollisimman suuri yleisö. Monipuolisuudessahan ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun Dion ei kuitenkaan ole itse maailman monipuolisin laulaja, suuri osa esityksistä jää kovin teennäisen kuuloisiksi, ja kokonaisuus hajanaiseksi.

Lauluntekijäkrediiteistä löytyy 35 eri nimeä. Ainoa, joka on saanut levylle kaksi biisiään, on riemastuttavasti Corey Hart. Kyllä, sama mies jolla oli tapana pitää aurinkolaseja yöllä. Tuottajiakin on kymmenen. Falling Into Youlla oli vahvoja sävellyksiä, mutta tuotanto oli joissain biiseissä mauton. Nyt levylle ei ole jäänyt tuotannollisia pohjanoteerauksia, mutta sävellysten keskinkertainen taso tekee kuuntelukokemuksesta pitkästyttävän.

Kai tämä on kuitenkin jonkin verran miellyttänyt kohdeyleisöään. Eivät kai näin suuret myyntiluvut voi selittyä vain sillä, että ihmiset pitivät edellisestä levystä ja tällä on mukana Titanicin tunnari? Dionin ääni ainakin on hyvässä kunnossa, ja jos sen kuuleminen riittää, niin sittenhän tämä on passeli.

Parhaat biisit: Immortality, Love Is On The Way, Miles To Go (Before I Sleep)
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:

Michael Jackson: Dangerous (1991)

Syksyllä 1991 julkaistiin lyhyessä ajassa paljon menestyslevyjä, jotka tekivät pesäeroa 80-lukuun. Nirvana, U2 ja Metallica määrittelivät omilla tavoillaan miltä 90-luku kuulostaa. Jacksonin Dangerous oli kuitenkin yksi vuoden häkellyttävimmistä ja onnistuneimmista musiikillisista uudistumisista - ja menestynein. Hapuilevan Bad-albumin ja hölmön Moonwalker-elokuvan jälkeen Dangerous oli huima taiteellinen ryhdistäytyminen.

Quincy Jones oli ansaitusti viimein vapautettu tuottajan tehtävistä, ja Jackson otti itse ohjat. Rockbiiseissä häntä avusti Bill Bottrell, pehmeissä balladeissa Bruce Swedien, ja apureista ansiokkain oli tanssibiittiä luomassa ollut Teddy Riley. Uuden soundin löytymistä alleviivataan uhmakkaasti heittämällä heti alkuun peräti kuusi tanssibiisiä, joista suurinta osaa hallitsee kuivakka, nykivä biitti. Jacksonin ääni ei ole yhtä etualalla kuin aikaisemmin, ja melodisia instrumentteja käytetään säästeliäästi. Alkupuolen kappaleiden lievä samankaltaisuus ei puuduta, koska biiseillä on kuitenkin selkeästi omat luonteensa, ja ne ovat järjestään erinomaisia. Uusi rytminen sähäkkyys saa tukea aikaisempaa rohkeammista sanoituksista. Rap-osuudet eivät sinänsä loista, mutta ne toimivat lisäämällä kiihkeyden tuntua. Rytmibiiseistä kohokohdiksi nousevat aggressiivisesti eteenpäin potkiva Jam, haikeansuloinen Remember The Time ja Billie Jeania lainaava vainoharhainen Who Is It.

Loppupuolelle jää joukko hitaampia kappaleita. Balladipuolella tuo uudistuminen ei kuitenkaan kuulu yhtälailla, mutta toki hitureissakin on paljon miellyttävää. Esimerkiksi Give In To Messä Slashin kitara möyrii tyylikkäästi Jacksonin toistaman kertosäkeen alla, eikä sooloilu jää irralleen muusta biisistä niin kuin Beat Itissä. Heal The World on valju variaatio We Are The Worldistä. Mahtipontisen Will You Be Theren ja Keep The Faithin gospelsävyt viehättävät, varsinkin kun laulujen merkityksen voi helposti ymmärtää maalliseksi. Pienimuotoinen Gone Too Soon olisi passeli päätösbiisi, mutta kun CD:lle kerran mahtuu, lopussa tulee levyn toinen turhake Dangerous. Levyllä on ihan riittämiin korkeatasoista ja kiinnostavaa musiikkia. Ilman nimibiisiä ja Heal The Worldiä tämä olisi täyden kympin albumi.

Parhaat biisit: Jam, Remember The Time, Who Is It
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

Céline Dion: Falling Into You (1996)

Yhteen aikaan en voinut sietää Céline Dionia, mutta nythän tämä levy kuulosti aika kivalta. Ehkä en ole enää nuori vihainen mies, vaan leppoisa varhaiskeski-ikäinen. Dionin musiikin ytimenä on hänen vahva, puhdas ja taipuisa äänensä, joka on sillä tavalla ajaton, että tuolla äänellä olisi ollut suuri tähti yhtä hyvin vaikka 1940-luvulla. Kovin monesta nykytähdestä ei voi sanoa samaa.

Falling Into You kuulostaa kyllä hyvinkin 90-lukulaiselta. Soundipolitiikka tökkii pahiten rytmikkäämmissä yritelmissä. Popreggae Make You Happy on vielä nipinnapin siedettävä, mutta River Deep, Mountain High on sössitty totaalisesti. Declaration Of Love on taas suhteellisen onnistunutta retrosoulia. Voimaballadeissa Dion on vahvimmillaan. Juustoiset sovitukset ja Dionin itsetietoinen, hieman yliyrittävä äänenkäyttö tuntuvat jotenkin kuuluvan niissä asiaan. Levyn avausbiisi on Jim Steinmanin massiivinen teos It's All Coming Back To Me Now, jossa riittää nyansseja ja tunteen paloa melkein kahdeksaksi minuutiksi. All By Myself ei ole sävellyksenä aivan yhtä upea, mutta Dionin laulusuoritus on siinä poikkeuksellisen heittäytyvä. Joissain kappaleissa vaivaava kalseus ja inhimillisyyden puute jää siinä taakse.

Sovituksissa on läpi koko levyn paljon yksityiskohtia, jotka eivät kuitenkaan nouse etualalle kilpailemaan huomiosta laulusolistin kanssa. Suurimman osan aikaa tuo runsaus toimii kiinnostavuuden lisääjänä, mutta välillä säestys on ylituottamisen takia isoa mössöä.

Harvoin sovitukset ovat armeliaasti vähäeleisempiä. Seduces Me on tällaisista esityksistä mieleenjäävin omituisen synkeän eroottisen virityksensä ansiosta. Levyn loppupuolella on enemmän tusinaviihteeksi jäävää täytettä, eikä 76 minuutin kesto tunnu perustellulta.

Parhaat biisit: It's All Coming Back To Me Now, Seduces Me, All By Myself
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 6

Shania Twain: Come On Over (1998)

Jätin Come On Overin muutaman viikon ajaksi odottamaan vuoroaan. En oikein osannut päättää mitä tehdä sen kanssa. Samalla nimellä on julkaistu kaksi eri levyä, tai toisin sanoen levystä on julkaistu eri maissa erilaiset versiot. Alkuperäinen kantrilevy ilmestyi Pohjois-Amerikassa vuonna 1997, mutta Suomessa suunnattomasti tutumpi ja helpommin saatavilla oleva on seuraavana vuonna julkaistu kansainvälinen popimpi versio, jonka minäkin otin arvosteltavaksi juuri siksi. Alkuperäistä on kyllä myyty maailmalla enemmän. Siltä on muuten lohkottu 12 singleä, lieneekö ennätys?

Shania Twain on kirjoittanut levyn kappaleet yhteistyössä silloisen miehensä Mutt Langen kanssa. Lange on levyn tuottaja, niin kuin myös aikaisemmin lyttäämäni Back In Blackin. Hänen tuottamiaan levyjä tai vähintään biisejä täytyy kuunnella tämän projektin parissa vielä ainakin sellaisilta artisteilta kuin Celine Dion, Bryan Adams, Def Leppard ja Britney Spears. Puistatus.

Twain laulaa periaatteessa ihan oikein, ja sovitukset menevät enimmäkseen oppikirjan mukaan kohdalleen, mutta kaikki on kovin kovin ennalta arvattavaa. Ammattitaitoa kyllä löytyy, mutta taiteellisista ansioista ei voi oikeastaan puhua. Come On Over on yksi mitäänsanomattomimmista levyistä mitä olen eläissäni kuullut. Balladit soljuvat läpi yhtä vahvalla tunteella kuin papilla hautajaisissa, ja vauhdikkaampien biisien reippaus on puhelinmyyjän reippautta. Linjasta poikkeavat eniten "eurooppalaisittain" sovitetut hitit Man! I Feel Like A Woman ja That Don't Impress Me Much. Edellinen erottuu lähinnä hölmöjen soundiensa takia, jälkimmäinen siksi, että kappaleessa lausutaan (tietenkin halveksivasti) sana "scientist". Korviinpistävä poikkeus levyllä, jonka sanoitukset on muuten koottu yhden ja kahden tavun sanoista, jotka opetetaan apukoulun englannin kurssin ensimmäisen lukukauden aikana.

Parhaat biisit: When, Come On Over
Oma arvosana: 1
Lukijoiden arvosana: 3

Alanis Morissette: Jagged Little Pill (1995)

90-luvun puolessavälissä tämä albumi ei meinannut lähteä listoilta ja radiosta kulumallakaan. Yliannostus oli väistämätön. On miellyttävä yllätys, että pitkästä aikaa uudelleen kuunneltuna tämä kuulostaa tuoreelta ja sympaattiselta. Se tuoreus välittyy nimenomaan Morissetten rennosti heittäytyvästä tulkinnasta. Soittopuoli on suurimman osan ajasta tasaisen turvallista poprockia ja jää ehkä viisaasti taka-alalle. You Oughta Know'hun tuovat terävyyttä siinä vierailevat Flea ja Dave Navarro, puolet silloisesta Red Hot Chili Peppersistä, mutta muuten muusikot eivät pahemmin revittele. Komppi tulee vuoroin koneen kuuloisista rummuista ja vuoroin rumpujen kuuloisesta koneesta, enkä ihan totta osaa aina sanoa kumpi on kysymyksessä.

Levylle on jätetty Morissetten demolaulut sellaisinaan, epäpuhtaine sävelineen, hengitysäänineen ja ulvahduksineen. Mitenkähän paljon huonompi levystä olisikaan tullut, jos Morissette olisi käsketty laulamaan mahdollisimman puhtaasti, tai jos lauluista olisi hiottu autotunella henki pois? Lauluäänen persoonallisuus tässä on se, joka erotti tämän tusinatavarasta. Jotkut maneerit kyllä välillä ärsyttävät, varsinkin se usein lauseen lopussa toistuva vingahdus, jossa ääni nousee hetkeksi oktaavia korkeammalle ja sitä seuraa äänekäs uloshengitys. Kuunnelkaa vaikka Hand in My Pocket. Myös Morissetten taitamaton huuliharpunsoitto toistuu aivan liian monessa kappaleessa. Nämäkin kauneuspilkut kuitenkin lisäävät henkilökohtaisuuden tuntua, joka on sanoitusten päiväkirjamaisuuden takia oleellista. Tässä henkilökohtaisuudessa on ehkä albumin suorin yhteys 90-luvun vaihtoehtorockiin.

Kaikki biisit on merkitty Morissetten ja Glen Ballardin yhdessä kirjoittamiksi. En tiedä, mikä oli työnjako, mutta olisi helppo uskoa, että Morissette on ollut luova osapuoli ja Ballard kokeneena kehäkettuna olisi viimeistellyt biisit popmuottiin sopiviksi. Kappaleista hieman yli puolet on sellaisia, että niitä huomaa hyräilevänsä mielessään päiväkausia. Loput ovat mukiinmenevää täytettä.

Parhaat biisit: All I Really Want, You Oughta Know, Forgiven
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 5,5