Kesha: Tik Tok (2009)

Video

Keshan debyyttisingle Tik Tok on musiikillisesti melko tavanomaista tanssihuttua, mutta suorasukaisesti känni-iltaa ylistävä sanoitus taas on tyyliltään enemmänkin miespuolisilta rokkareilta ja räppäreiltä kuultua. Kumpikaan puoli ei loista omaperäisyydellään, mutta yhdistelmä on uusi. Popparityttöjen odotetaan bailaamisesta kertovissa lauluissa kertovan tanssimisesta ja suukottelusta, ei aamusta asti dokaamisesta ja kähminnästä. Toisaalta ei tällainen voi enää 2000-luvulla olla kenenkään mielestä kovin provokatiivista. Keshan artikulaation ja sävelkorkeuden suhteen huoleton laulutapa sopii biisiin, mutta eihän se kovin hyvältä kuulosta.

Sanoituksessa moni kohta kuulostaa epäloogiselta tai merkitykseltään hämärältä. Erityisesti, kun aamuolo on kuin P. Diddyllä ja kundien pitäisi näyttää Mick Jaggerilta, pitäisi tietää millainen olo P. Diddyllä on, ja tarkoitetaanko sitä miltä Jagger näytti 60-luvulla vai nyt. Videossa Jagger-kohdassa Kesha lähtee karseaviiksisen miehen matkaan, mutta se ei paljon asiaa selvennä, koska Jaggerilla ei ole tietääkseni ollut viiksiä.

Ehkä täytyisi olla itsekin kännissä osatakseen arvostaa tätä teosta.

Oma arvosana: 3
Lukijoiden arvosana: 2

Cher: Believe (1998)

Video
Suuri osa tässä blogissa käsiteltävästä musiikista on kärsinyt puhkisoittamisesta, mutta Believe kantaa oman historiansa raskaan painolastin lisäksi myös ensimmäiselle Autotune-hitille kuuluvaa myllynkiveä kaulassaan. Se, että tuon kunnian sai Cherin single, ei ole niin satunnaista eikä ainakaan epätodennäköistä kuin äkkiseltään luulisi. Yli kolme vuosikymmentä julkisuudessa ollutta laulajaa on vaikea saada kuulostamaan tuoreelta ja jännittävältä. Siihen tarvitaan raskasta efektointia.

Tuon mullistavan efektin varjossa Believe on äärimmäisen konservatiivinen popkappale. Rakenne on perinteinen intro-A-B-A-B-C-B-B. Melodia on lähes iskelmällinen (mikä ei ole todellakaan huono asia). Tanssibiitti on jätetty verrattain kevyeksi muihin saman ajan tanssihitteihin nähden. Toisin sanoen, ideana oli vakuuttaa Cherin faneille, että tämä on Cheriä, ja kaikille muille, että tämä ei ole Cheriä. Believe on ammattitaidolla kynäilty ja tuotettu, mutta jää kliiniseksi. Sydänsuruista kertova teksti ei herätä vähäisintäkään tunnereaktiota, eikä rytmi saa jalkoja hievahtamaankaan. Melodia on ihan ok.

Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 6,5

Shakira featuring Wyclef Jean: Hips Don't Lie (2006)

Video

Niille, jotka eivät tunne historiaa: vuonna 1992 puertoricolainen Jerry Rivera levytti kappaleen Amores Como El Nuestro. Vuonna 2004 haitilainen Wyclef Jean sämpläsi Amores Como El Nuestroa kappaleeseen Dance Like This. Vuonna 2006 kolumbialainen Shakira teki Wyclef Jeanin kanssa Dance Like Thisistä uuden version nimeltä Hips Don't Lie, ja se on toistaiseksi 2000-luvun myydyin single.

Jo Elviksen lanteet tiesivät sen, kuinka se toimii, mutta silti vähän ärsyttää tämä Shakiran kieltämättä varsin liukkaan lantionkeinutuksen ryöstöviljely. Shakiran brändiin oli jo aiemmin kuulunut aika olennaisesti joka videossa toistuva suuri määrä keinutusta, ja nyt sitten tehtiin biisikin tästä aiheesta. Wyclef Jeanin brändiin taas kuuluu lähes pelkästään se, että hän on The Fugeesin entinen jäsen, ja yhdeksän vuotta The Fugeesin hajoamisen jälkeen hän viittaa tuohon asiaan Hips Don't Liessa neljä kertaa.

Jos ärsyttävien epäolennaisuuksien ja muutaman vuoden takaisen puhkisoittamisen takaa pystyy kuulemaan itse biisin, niin sehän onkin aika mielenkiintoinen sekametelisoppa aineksinaan pop, hip hop, salsa ja cumbia. Eri elementtejä heitetään päällekkäin ja limittäin yllin kyllin. Kertosäkeessä trumpettisample ja Shakiran laulu muodostavat hienosti kaksi päällekkäistä melodiaa ja rytmiä. Kahden minuutin kohdalla tuleva baila en la calle -väliosa (joka on viittaus kappaleeseen Carnaval) antaa hetkellisen välähdyksen siitä, että tähän monikulttuuriseen fiestaan voisi melkein tempautua mukaan. Niissä "ymmärrän kyllä sun vaivasi" -huudoissa sanotaan oikeasti "en Barranquilla se baila asi", eli Barranquillassa me tanssimme näin.

Sanoituksessa oleva romanttinen juoni on samaan tapaan päälleliimattu kuin Bond-elokuvissa. Niin Bondin kuin Shakirankin rooliin kuuluu hurmata vastakkainen sukupuoli, mutta se ei todellakaan ole pääpointti. Tässä biisissä tärkeintä on tanssittavuus ja hulvaton karnevaalimeininki. Valitettavasti sen monet hyvät puolet eivät onnistu täysin jättämään varjoonsa niitä elementtejä, joista en pidä, esimerkiksi kummankin duetoijan lauluääniä.

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana:

Mariah Carey: Music Box (1993)

Spotify

Music Box -albumin tekovaiheen aikana Bodyguardin soundtrack vietti 20 viikkoa USA:n albumilistan ykkösenä. Levyjen tuottaja- ja lauluntekijäkrediiteistä löytyy liuta samoja nimiä: Walter Afanasieff, Robert Clivilles, David Cole, Babyface ja Daryl Simmons. Ei ole siis ihme, että levyt kuulostavat hieman samalta. Menestyskaavan jo löydyttyä keskityttiin suoltamaan ulos lisää samankaltaista pehmosoulhuttua.

Tokihan Music Box on parempi albumi. Alkupuolta kuuntelee jopa mielellään, kun vaihtelua riittää ja biisit ovat vähintäänkin kelvollisia. Dreamloverin höyhenenkevyestä poppistelusta siirrytään Heron tunteikkaaseen motivaatioluentoon. Anytime You Need A Friend on suorastaan upea soulballadi väkevine gospelkuoroineen. Kuoroa käytetään kyllä tällä levyllä runsaasti muutenkin, mutta ei läheskään yhtä tehokkaasti. Nimibiisi Music Box vielä menettelee suvantovaiheena ennen vauhdikasta tanssikipaletta Now That I Know. Sitten alkavatkin eväät olla syöty. Kolmannen laiskasti laahaavan balladin aikana jo miettii, eikö näitä ole kuultu riittävästi. No, niitä kuullaan vielä lisää, ja taas lisää. Noista balladeista jokainen kuulostaa yksittäin kuultuna aivan siedettävältä, mutta liika on liikaa. Biisien samankaltaisuudesta alkaa tehdä huomioita. Kymmenessä kappaletta yhdestätoista lauluosuus alkaa sanattomalla hyräilyllä. Joka ainoassa kertosäkeessä käytetään sanaa you, yleensä moneen kertaan.

Kun Bodyguardin soundtrackilla suurin hitti oli versio 70-luvun balladista I Will Always Love You, Music Boxilla samaa virkaa hoitaa Without You, joka tunnetaan nykyään myös nimellä Ken Lee. Sen suursuosio ei kyllä avaudu minulle. Carey laulaa säkeistöt vähän liian matalalta, että hänen äänensä pääsisi soimaan kunnolla. Kun biisi on huipentumassa, se feidataan saman tien.

Yleensä mainitsen joka levyltä kolme parasta biisiä, mutta kun tällä kertaa paras on ysin arvoinen ja seuraavat vitosen luokkaa, yksi maininta saa riittää.

Paras biisi: Anytime You Need A Friend
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 5

Patrick Hernandez: Born To Be Alive (1978)

Video

Biisin nimestä tulevat hakematta mieleen Staying Alive ja I Will Survive, mutta kappaleen tunnelma on aivan toisenlainen. Patrick Hernandezin suurin ongelma kuulostaa olevan se, että jotkut ovat ihmetelleet, miten hänellä voi mennä niin lujaa. Lujaa meneminen toteutuu biisissä konkreettisesti, koska tempo on hengästyttävän nopea. Biisiä voi pitää varhaisena hi-NRG:nä.

Pintatasolla kappaleessa ei tapahdu kuitenkaan juuri mitään. Rytmi tuksuttaa tasatahtia. 90 prosenttia ajasta menee kappaleen nimen hokemiseen. Välissä on kaksi lyhyttä säkeistöä, joiden hölmö melodia kuulostaa jostain muusta laulusta reväistyltä. Biisi pysyy koossa muutaman hauskan detaljin avulla: rytmielementtinä toimivat taustalaulut, lyhyet torviriffit ja biisin lopussa kahdesti toistuva läpitunkeva kitaran murahdus.

Hernandez ei ole ihmeellinen laulaja, mutta hän onnistuu saamaan kymmeniä kertoja toistuvan born to be aliven joka kerta kuulostamaan siltä, kuin hän pitäisi sitä maailman nerokkaimpana lauseena. Tulkinnan kiihkeys ja sen ristiriita biisin mitäänsanomattomuuden kanssa on viehättävää. Fuskaus melkein onnistuu, mutta ei aivan. Kun kakkua ei ole nimeksikään, ei sitä voi korvata runsaallakaan kuorruttamisella.

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 7

Madonna: The Immaculate Collection (1990)

Tätä ennen blogissani vastaan tulleista hittikokoelmista vain Beatlesin 1 on järjestetty kronologisesti. Aikajärjestyksen käyttäminen mahdollistaa kokoelman kuuntelemisen kehityskertomuksena. Beatlesin tarinaan se tietysti sopii täydellisesti. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapahtunut Madonnan uran alkupuoli jäsentyy tällä tavalla myös oikein mielenkiintoisesti. Madonnan ääni oli ensimmäisellä albumilla vielä koulimaton, ja tarkoitan sekä hänen konkreettista lauluääntään että sitä miten tarkasti hän mietti mitä haluaa sanoa. Kyllähän jo kokoelman aloituskappaleen Holiday voi jälkiviisaasti lukea paljastuksena Madonnan hellittämättömästä työmoraalista: "if we took a holiday", "just one day", ja tuo jossittelu vapaapäivän pitämisestä jää jossitteluksi.

Like A Virgin ja Material Girl ovat kuitenkin aivan eri tavalla itsetietoisia manifesteja. Like A Virginissä Madonna aloittaa loputtoman omaan nimeensä liittyvän vihjailun, jota edustaa myös tämän kokoelman nimi. Hän käyttää kappaleessa liioitellun ohutta ja tyttömäistä lauluääntä, aivan kuten Marilyn Monroe aikaisemmin ja Britney Spears myöhemmin. Ilmeisesti tämä on ainoa tapa ilmaista yhtä aikaa viattomuutta ja viettelevyyttä. Material Girl on myös viittaus Marilyniin, tällä kertaa Diamonds Are A Girl's Best Friendiin. Madonnan ääni on tällä kertaa jo huomattavasti aikuisempi.

True Blue -albumin hiteissä esittäytyy sitten viimein valmis Madonna, omalla vahvalla äänellään laulava monipuolinen taiteilija, joka ilmaisee runsaalla imperatiivin käytöllä pitävänsä ohjia käsissään. Papa Don't Preach! Open Your Heart! Imperatiivihitit muodostavatkin sitten enemmistön kokoelman loppupuolesta.

The Immaculate Collection ei ole aivan perinteisessä mielessä hittikokoelma, vaan tavallaan maailman myydyin remixlevy. Shep Pettibone miksasi uudelleen kaikki kokoelmalle tulleet biisit. Tällaiset ratkaisut on yleensä tuomittu epäonnistumaan, mutta suurin osa kappaleista on saanut säilyttää oman ilmeensä, ja remiksaaminen kuuluu vain soundien miellyttävänä yhteensopivuutena. Like A Prayer, Madonnan uran ehkä suurin hetki, on kuitenkin muokattu radikaalisti uusiksi, ja nyanssit ovat saaneet väistyä tasaisemman tanssihölkän tieltä. Alkuperäinen versio on tietysti parempi sellaisenaan, mutta en ole varma, toimisiko se osana tätä kokoelmaa yhtään paremmin kuin tämä remix. Biisi on kohottava elämys näinkin.

Kokoelmaa varten tehtyinä uusina biiseinä kuullaan Justify My Love ja Rescue Me (molemmat imperatiivissa!). Justify My Love on Lenny Kravitzin biisi, eikä onneksi Lennylle tyypillistä retrorokkia, vaan 90-luvun alun seksi-Madonnan huippuhetki. Rescue Me ei sen sijaan aivan yllä kokoelman yleisesti todella korkeaan tasoon. Taso pysyy korkeana senkin takia, ettei kaikkia Madonnan suurimpia hittejä otettu mukaan. Varsinkin True Bluen ja Who's That Girlin jättäminen ulos hittien suuruudesta huolimatta oli oikein onnistunut ratkaisu, koska ovathan ne aika laimeita biisejä.

Parhaat biisit: Like A Prayer, Vogue, Justify My Love
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8

Carl Douglas: Kung Fu Fighting (1974)

Carl Douglas Hollannin TV:ssä
Alkuperäinen versio Spotifyssa

Oohohoohoo! Oohohoohoo! Kaikki tunnistavat Kung Fu Fightingin jo ensi sekunneista. Seuraavaksi tulee lyhyt pentatonista sävelasteikkoa mukaileva melodianpätkä, jonka tarkoitus on johdattaa ajatukset Kiinaan. Välillä rapsahtaa jokusen kerran blaxploitaatioelokuviin viittaava kitaraefekti. Ensimmäinen Carl Douglasin laulama lause on "everybody was kung fu fighting", jossa mainitaan biisin nimi ja käytännössä sanoituksen koko sisältö. Kohdassa "kung" on rumpujen ja muiden rytmisoittimien ensimmäinen isku, ja simppeli popin, funkin ja diskon sekainen komppi alkaa jyskyttää.

Kung Fu Fighting on käyttänyt joka ainoan kikkansa jo ensimmäisen puolen minuutin aikana, mikä ei ole tietenkään kolmen minuutin popissa harvinaista. Harvinaisempaa on, että biisissä on niinkin monta tunnistettavaa ja mieleenjäävää koukkua. Voisi luulla, että takana on aimo annos laskelmointia ja ammattimaista hitintekotaitoa, mutta Kung Fu Fighting tehtiin huitaisemalla sinkun B-puolta varten, ja se jäi Douglasin ainoaksi osumaksi sekä biisintekijänä että esittäjänä.

Biisin tunnelma on niin rento ja huoleton, että kertoja ei selvästikään seuraa aitoa katutappelua, vaan luultavammin vain kung fu -elokuvaa, jonka vauhdikkaasta menosta hän innostuu. Kertoja on ällistynyt sivustakatsoja, eikä todellakaan mikään taistelulajien harrastaja, vaikka Carl Douglas esiintyikin promokuvissa ja keikoilla sellaiseen viittaavassa asussa.

Saman vuoden hittejä olleen Rock Your Babynkin pahoinpidellyt Frederik levytti tämän nimellä Kung Fu taistelee. Siinä kertoja on voittamaton snagaritappelija. Vielä nolompi oli hänen haastattelunsa Suosikissa otsikolla "Kung fu on minulle elämäntapa". Samassa lehdessä mainostettiin kirjekurssia mainiolla lauseella "Minä teen teistä kiinalaisen kung fu -mestarin".

Kung Fu Fighting on ihan reipas ralli ja hauska kuriositeetti pophistoriassa, mutta ei sen kuunteleminen aiheuta minussa kummempia reaktioita puolesta eikä vastaan. Aika yhdentekevää huttua.

Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 6

Los Del Rio: Macarena (1995)

Video

Macarena-ilmiössä oli mukana epätodennäköisiä aineksia. Espanjalainen duo Los Del Rio oli tehnyt keikkaa jo kymmeniä vuosia saamatta kummoistakaan menestystä edes kotimaassaan. He päätyivät valloittamaan maailman singlelistat hitillä, jonka kertosäe lauletaan espanjaksi. Toisaalta tuo hitti oli aika lähelle sellainen kuin KLF:n vuonna 1988 julkaisema The Manual (How To Have A Number One The Easy Way) opetti. Tarvitaan muodissa oleva tanssibiitti (Bayside Boys remix), pari mukavaa samplea (The Farm ja Yazoo, videoversiossa myös Anne Bancroft), laulutaidoton laulaja (nimettömäksi jäänyt nainen) ja sanoitus jossa ei yritetäkään sanoa mitään kovin fiksua. Videossa esitelty novelty-tanssi oli vielä piste i:n päälle.

Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin biisin yllä leijuu edelleen vahva epäcooliuden löyhkä, mutta siinä on elementtejä joista pidän. Samplevalinnat ovat oikein osuvia, ja rytmissä on ysärihiteille harvinaista kepeyttä. En kylläkään keksi, missä tilanteessa haluaisin kuulla tämän oma-aloitteisesti, saati kuunteluttaa muilla. Harvoin vastaan tulevana vanhana tuttuna Macarena ei silti ole ollenkaan vastenmielinen kohdattava.

Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 5

George McCrae: Rock Your Baby (1974)

Video

Joskus hyvät biisit kuulostavat siltä, että ne ovat syntyneet melkein vahingossa. Rock Your Baby on niin yksinkertainen kuin voi olla: KC And The Sunshine Bandin jäsenet soittelevat kuin ohimennen napsahtelevaa varhaista konerytmiä, paria sointua sähköuruilla ja kevyttä funk-kitaraa. George McCraen falsettiääni laulaa lähes pelkkää kertosäettä. Ehkä biisi on alun perin aiottu viimeistellä myöhemmin, mutta sitten on tajuttu, että se onkin hyvä sellaisenaan.

En osaa oikein selittää, miksi olen viehtynyt tähän. Joitain biisejä olen haukkunut imeliksi, yksitoikkoisiksi, särmättömiksi, juosten kustuiksi ja ties miksi. Rock Your Baby on kaikkea tuota, mutta samalla se on vastustamattoman pehmeä, rento ja niin kuin McCrae intron päälle riemastuttavan irrallisesti toteaa, seksikäs.

Olen soittanut Rock Your Babyä baarissa useampanakin alkuiltana. Eihän se yleensä mikään tanssilattian täyttäjä ole, mutta ei sen tarvitse ollakaan, koska se vaikuttaa ilahduttavan ihmisiä. Väki alkaa keinutella itseään ja naputella jalalla tahtia. Sen jälkeen sopii vaikka biisin terävämpi pikkuveli Rock With You. Ja kyllä rokkaa!

Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8,5

Abba: Gold - Greatest Hits (1992)

Kuuntele Spotifyssa

Olen jakanut mielessäni Abban tuotannon neljään kauteen. Ensiksi oman tyylin hakemista 1972-74 (mm. Waterloo), toiseksi maailmanlaajuinen läpimurto poprockilla 1975-77 (mm. Mamma Mia), kolmanneksi diskoa 1978-79 (mm. Voulez-vous), neljänneksi vakavoituminen 1980-82 (mm. Winner Takes It All). Yhtyeen kaikki hitit eivät solahda oman kautensa lokeroon, mutta pääpiirteissään se meni näin. Toinen kausi oli Abban kulta-aikaa sekä kaupallisesti että taiteellisesti, ja niinpä Gold korostaa sitä. Kokoelman neljä ensimmäistä kappaletta on toiselta kaudelta. Toinen vaihtoehto olisi ollut kronologinen järjestys, mutta Abban tapauksessa se ei olisi ollut yhtä toimiva ratkaisu.

Abban hitit ovat niin läpikotaisin varmaa ammattilaistyötä, ettei mitään osa-aluetta voi varsinaisesti moittia. Kysymys on vain siitä, sattuuko itse pitämään niistä. Itse pidän suurimmasta osasta. Teennäisimmän kuuloiset musikaalinumerot, kuten Money, Money, Money ja Thank You For The Music tökkivät eniten, mutta jokaista hutia kohti on nerokkaita nappiosumia, kuten Mamma Mia ja The Name Of The Game.

Yksi Abban viehättävimmistä ominaispiirteistä on se, että musiikissa tapahtuu koko ajan jotain. Taukoja ei oikeastaan ole lainkaan. Jos Agnetha ja Frida vetävät pari sekuntia henkeä säkeiden välissä, yleensä siihenkin väliin on ujutettu jollain soittimella tilutettu lyhyt korukuvio. Tämä kuitenkin kääntyy itseään vastaan, jos yrittää kuunnella kokoelman alusta loppuun, niin kuin minä teen nyt ehkä ensimmäistä kertaa, vaikka olen hankkinut sen aikoja sitten. Yltäkylläinen sovitus toisensa jälkeen on uuvuttavaa kuunneltavaa. Gold toimii loistavasti hakuteoksena, jolta voi poimia silloin tällöin tilanteeseen sopivan kultakimpaleen, mutta koko sylillinen kultaa käy raskaaksi.

Parhaat biisit: Knowing Me, Knowing You, Mamma Mia, The Name Of The Game
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8,5

Village People: Y.M.C.A. (1978)

Video

Tässäpä biisi, jolla on kulttuurisia merkityksiä kerrakseen. On käytännössä mahdotonta enää irrottaa musiikkia erilleen kaikesta mitä se edustaa. Mitä se edustaa? Homoseksuaalisuuden ylistystä, homoseksuaalisuuden parodiaa, urheilutapahtumien kestohittiä vai pelkkää puhkisoitettua diskon kulta-ajan nostalgiaa? Minusta kaikkea tätä ja mahdollisesti paljon muutakin, mutta riippuu asiayhteydestä, mihin kategoriaan se milloinkin tuntuu eniten osuvan. Käsittääkseni se on kuitenkin enemmänkin valtakulttuurin käsitys gay anthemista kuin enää varsinainen gay anthem. Kuriositeettina mainittakoon, että kappaleen heteroseksuaali sanoittaja ja laulusolisti Victor Willis on kertonut sen olevan ylistyslaulu NMKY:n tarjoamille urheilumahdollisuuksille, mikä todistaa, ettei sanoittajan mielipidettä laulun merkityksestä kannata ikinä kuunnella, sekä sen, että Willisillä on huumorintajua.

Musiikkiin! Y.M.C.A. voisi olla diskoelementeistä riisuttuna aika perinteinen soul-stomper. Runsas torvien käyttö ja Willisin karhea ääni tuovat mieleen Wilson Pickettin 60-luvun puolenvälin levytykset. Rytmiryhmä ja kertosäkeeseen johdattava viulunostatus sen sijaan ankkuroivat biisin vahvasti levytysvuoteensa. Rytmipuoli on omaan makuuni kovin tönkköä. Biisi ei oikein mene jalan alle, mikä on nopealle diskokappaleelle anteeksiantamaton heikkous. Kappaleen riehakas tunnelma voi kyllä nostattaa mielialaa edelleenkin sopivassa tilanteessa. Sopivan tilanteen löytäminen voi tosin olla melko haastavaa.

Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 5,5

Baccara: Yes Sir, I Can Boogie (1977)

Video

Saksalainen lauluntekijäpari Rolf Soja ja Frank Dostal oli epäilemättä vaikuttunut Donna Summerin ja Boney M:n menestyksestä. Kun heidän biisejään laulamaan löytyi espanjalainen kaksikko Mayte Mateos ja Maria Mendiola, tie tähtiin oli valmis. Yes Sir, I Can Boogie oli Baccaran debyyttisingle, ja siinä yhdistettiin paljon tuttuja hittiaineksia: iskelmällinen sävelmä, tasaisesti tuksuttava diskokomppi, tunnelmaa nostattavat jouset ja Donna Summerin seksikästä tyyliä apinoiva henkäily ja voihkinta. Vielä kun sanoituksessa luvattiin parhaiden hittiperinteiden mukaan tanssia (tai rakastella) koko yö, voisi luulla että tulos olisi ollut hyvinkin kaavamainen.

Eipä ollut. Baccaran naisten vahva aksentti toi esitykseen kaivattua persoonallisuutta ja leikkisyyttä. Efektiä lisäsi sanoituksen itsevarmuuden ja tyttömäisen hentojen lauluäänten välinen ristiriita. Tuloksena oli kiva eurodiskohitti, mutta jos vertailukohdaksi asetetaan samana kesänä julkaistu nerokkaan visionäärinen I Feel Love, niin kyllähän Yes Sir jää siitä ainakin kolmen pykälän päähän.

Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 3,7

Michael Jackson: Dangerous (1991)

Syksyllä 1991 julkaistiin lyhyessä ajassa paljon menestyslevyjä, jotka tekivät pesäeroa 80-lukuun. Nirvana, U2 ja Metallica määrittelivät omilla tavoillaan miltä 90-luku kuulostaa. Jacksonin Dangerous oli kuitenkin yksi vuoden häkellyttävimmistä ja onnistuneimmista musiikillisista uudistumisista - ja menestynein. Hapuilevan Bad-albumin ja hölmön Moonwalker-elokuvan jälkeen Dangerous oli huima taiteellinen ryhdistäytyminen.

Quincy Jones oli ansaitusti viimein vapautettu tuottajan tehtävistä, ja Jackson otti itse ohjat. Rockbiiseissä häntä avusti Bill Bottrell, pehmeissä balladeissa Bruce Swedien, ja apureista ansiokkain oli tanssibiittiä luomassa ollut Teddy Riley. Uuden soundin löytymistä alleviivataan uhmakkaasti heittämällä heti alkuun peräti kuusi tanssibiisiä, joista suurinta osaa hallitsee kuivakka, nykivä biitti. Jacksonin ääni ei ole yhtä etualalla kuin aikaisemmin, ja melodisia instrumentteja käytetään säästeliäästi. Alkupuolen kappaleiden lievä samankaltaisuus ei puuduta, koska biiseillä on kuitenkin selkeästi omat luonteensa, ja ne ovat järjestään erinomaisia. Uusi rytminen sähäkkyys saa tukea aikaisempaa rohkeammista sanoituksista. Rap-osuudet eivät sinänsä loista, mutta ne toimivat lisäämällä kiihkeyden tuntua. Rytmibiiseistä kohokohdiksi nousevat aggressiivisesti eteenpäin potkiva Jam, haikeansuloinen Remember The Time ja Billie Jeania lainaava vainoharhainen Who Is It.

Loppupuolelle jää joukko hitaampia kappaleita. Balladipuolella tuo uudistuminen ei kuitenkaan kuulu yhtälailla, mutta toki hitureissakin on paljon miellyttävää. Esimerkiksi Give In To Messä Slashin kitara möyrii tyylikkäästi Jacksonin toistaman kertosäkeen alla, eikä sooloilu jää irralleen muusta biisistä niin kuin Beat Itissä. Heal The World on valju variaatio We Are The Worldistä. Mahtipontisen Will You Be Theren ja Keep The Faithin gospelsävyt viehättävät, varsinkin kun laulujen merkityksen voi helposti ymmärtää maalliseksi. Pienimuotoinen Gone Too Soon olisi passeli päätösbiisi, mutta kun CD:lle kerran mahtuu, lopussa tulee levyn toinen turhake Dangerous. Levyllä on ihan riittämiin korkeatasoista ja kiinnostavaa musiikkia. Ilman nimibiisiä ja Heal The Worldiä tämä olisi täyden kympin albumi.

Parhaat biisit: Jam, Remember The Time, Who Is It
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

Michael Jackson: Bad (1987)

Michael Jackson kirjoitti, esitti ja osaksi myös tuotti Badin lauluja musiikkihistorian suurimpien odotusten paineessa. Siitä tulikin Thrilleriä suurempi menestys esimerkiksi Isossa-Britanniassa. Levyn kannessa näkyvä rockimpi imago myös osittain kuuluu musiikissa, mutta Thrillerin mallin mukaan tässäkin pyritään tarjoamaan jokaiselle jotakin.

Nimibiisin tiukka säksätys ja mehukkaat kitara- ja kosketinmausteet ansaitsisivat seurakseen paremman kertosäkeen. Speed Demoninkaan kertosäe ei ole niin ihmeellinen, mutta siinä säksätyksellä rakennettu jännite ei sentään raukea tyhjiin. The Way You Make Me Feel ja Man In The Mirror ovat levyn vapautuneimmin iloiset hetket, eikä niitä pääse juurikaan pilaamaan sekään, että olen joistain soundi- ja sovitusratkaisuista hieman eri mieltä. Peräkkäin kuultava kolmikko Liberian Girl, Just Good Friends ja Another Part Of Me sen sijaan kuulostavat olevan suorastaan ajastaan jäljessä, tai ainakaan vuodet eivät ole kohdelleet niitä hyvin. Liberian Girlin suloinen melodia kärsii vielä moneen kertaan toistuvista riimeistä girl-world ja jopa girl-girl. Olisihan niitä muitakin rimmaavia sanoja olemassa, niin kuin vaikka pearl ja curl. Sinänsä loistava artisti Stevie Wonder vieraili 80-luvulla niin monen muunkin levyillä, ettei Just Good Friendsissä kuultava lauluosuus onnistu sykähdyttämään. Onneksi ei ollut huuliharppua.

Bad kuitenkin paranee loppua kohti. Viimeinen balladi I Can't Stop Loving You tulee poikkeuksellisesti jo neljänneksi viimeisenä biisinä, ja siinä Jackson duetoi Siedah Garrettin kanssa. Albumin avaussingleksi valittu laulu on levyn melodisesti hienoin. Loppuun jää särmikäs kolmikko. Dirty Diana on Jacksonin uran paras rockbiisi. Vimmaisen "come on" -huudahduksen (ei siis shamon) jälkeen saapuva hyytävä suvanto tehoaa yllätyksellisyydellään. Smooth Criminalissa nerokas bassokuvio luo pohjan, jonka päälle kaikki muut instrumentit laulua myöten vahvistavat sen rytmiä. Leave Me Alonen melodinen harmonialaulu on jyrkässä ristiriidassa armottomasti hakkaavan rytmin kanssa, mikä on varsin viehättävää.

Edellisten ja seuraavien levyjen mahtavuuteen tässä ei ylletä kuin hetkittäin, mutta myöskään ei ole sorruttu jäljittelemään itseä eikä muita. Joka ainoa kappale on omalla tavallaan ansiokas teos, mutta joidenkin potentiaali jää täydellisesti hyödyntämättä.

Parhaat biisit: I Just Can't Stop Loving You, Dirty Diana, Smooth Criminal
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6,7

Saturday Night Fever: The Original Movie Sound Track (1977)

Globaalin levyhyllyn soundtracktrilogian viimeinen osa oli kronologisesti ensimmäinen, ja esikuva myöhemmille menestyssoundtrackeille. Greasen soundtrack otti tästä mallia niin, että nimibiisiä tekemään pyydettiin Barry Gibb ja kannessa komeili taas John Travolta. Bodyguardin soundtrack otti tästä mallia niin, että siinäkin aikansa suuri tähti esittää kuusi biisiä, ja loput on jaettu eri esittäjien kesken.

Bee Geesin biisikuusikko koostuu neljästä tätä elokuvaa varten tehdystä kappaleesta ja kahdesta aiemmasta hitistä. 70-luvun alkupuolen aallonpohjassa ollut yhtye innostui diskoilemaan vuonna 1975. He lanseerasivat silloin uuden tyylinsä kappaleella Jive Talkin', joka osoitti täydellistä diskon alkuaikojen kevyen kuplivan tyylin omaksumista. Seuraavan vuoden You Should Be Dancing oli jo astetta tiukempi. Molemmat ovat mukana tällä soundtrackillä.

Levyn uudet Bee Gees -kappaleet ovat Stayin' Alive, How Deep Is Your Love, Night Fever ja More Than A Woman. Melkoinen nelikko! Levyn avausbiisi Stayin' Alive käynnistyy kaikille tutulla äärimmäisen funkylla bassokuviolla, jonka päälle Barry Gibb alkaa laulaa tavaramerkkifalsetillaan. Sanoituksessa on tahatonta komiikkaa ("I'm a woman's man, no time to talk), mutta elossa säilyminen on ajaton ja universaali aihe. Tanssi on elokuvan päähenkilölle Tony Manerolle tie parempaan elämään, mutta niin se on kaikille muillekin. Moneen kertaan myöhemmin versioitu How Deep Is Your Love on klassisen kaunis popballadi. Gibbit sävelsivät tähän elokuvaan myös Yvonne Ellimanin laulaman If I Can't Have Youn, jonka koukut tarttuvat mainiosti. Tämän kokoelman seitsemästä USA:n listaykkösestä kuusi on Gibb-sävellyksiä.

David Shire sävelsi elokuvaan enemmänkin instrumentaalimusiikkia, mutta vain kolme sävellystä pääsi soundtrackille. Ne pitävät mukavasti sykettä yllä. Kolmikosta paras on kuvaavasti nimetty Salsation. Night On Disco Mountain on Mussorgskin Yö autiolla vuorella viihdyttävänä diskosovituksena. Shiren idea ei ollut täysin omaperäinen, koska Walter Murphy oli saanut jo edellisenä vuonna ykköshitin pukemalla klassista musiikkia diskopaljetteihin kappaleessa A Fifth Of Beethoven. Sekin on tässä mukana.

Levyn ainoa turha kappale on Tavaresin sinänsä kohtalainen versio More Than A Womanista. Bee Geesin oma esitys aiheesta riittäisi. Muut biisit ovat oivallisia poimintoja tuoreehkoista pikkuhiteistä ja tuntemattomammista tanssibiiseistä. Paras niistä on The Trammpsin hillitön 11-minuuttinen Disco Inferno (1976), joka saa kunnian päättää tämän erinomaisen levyn. Tuossa infernossa haluaisin viettää iäisyyden.

Soundtrack esittelee vuosien 1975-77 vaihetta diskokuume-epidemiassa niin viettelevästi, että aiheutti sen riistäytymisen pandemiaksi. Ei kai tälle voi olla immuuni vieläkään. Funkista, popista, salsasta ja orkesterimusiikista ammentaneen diskon eri puolia esitellään melko kattavasti. Jos haluaa hankkia vain yhden diskokokoelman, tämä on hyvä valinta. Tämän jälkeen nimittäin haluaa enemmän.

Parhaat biisit: Stayin' Alive, How Deep Is Your Love, If I Can't Have You, A Fifth Of Beethoven, Disco Inferno
Oma arvosana: 10
Lukijoiden arvosana: 9

Michael Jackson: Thriller (1982)

Levyn alku tempaa mukaansa muutamassa sekunnissa. Wanna Be Startin’ Somethin’ on hillittömän tehokasta afrobeat-elektrofunkia, tai mitä lie. Kappaleen sähäkkä rytmimaailma ottaa vaikutteita sieltä sun täältä, ja lopputulos on täysin omaperäinen, kompromissiton ja äärimmäisen tanssittava. Yksi parhaista aloitusraidoista ikinä. Toisena kuultava Baby Be Mine on ihan ok R&B-kappale, mutta jää täysin edeltäjänsä varjoon. The Girl Is Mine on duetto Paul McCartneyn kanssa. Melodia on ilmeisesti McCartneyn rajallisten äänivarojen vuoksi levyn helpoimmin laulettava. Miehet ovat muka kilpailemassa saman tytön rakkaudesta, mutta kuulostavat kaiken aikaa kovin leppoisilta ja sopuisilta. Sävellys ja sanoitus ovat täysin eri paria. Epäuskottavaa ja laimeaa.

Nimikappale kuulostaa tämän jälkeen jo todella luovalta. Kauhudiscoa ei ollut taidettu tätä ennen juuri tehdäkään. Kuulija yritetään vangita biisin maailmaan heti alussa kanavasta toiseen kulkevilla askelilla. On omasta eläytymisherkkyydestä kiinni, lähteekö mukaan. Lapsena lähdin vaikka (koska?) en osannut englantia, enää en pysty. Vika ei taida kuitenkaan olla teoksessa. Beat It on hieman Blondie-henkinen iskevä tanssirocksiivu, joka kuitenkin hyytyy päälle liimatun kuuloiseen kitarasooloon. Billie Jean on täydellinen. Säästeliäs sovitus jättää joka soittimelle riittävästi tilaa kuulua kirkkaasti, ja kaikki tukee Michael Jacksonin heittäytyvää laulusuoritusta. Eteerinen Human Nature on levyn hienoin balladi. Jos Steve Porcaro on osannut säveltää tämän, miksi en ole ikinä kuullut yhtään hyvää biisiä Totolta?

P.Y.T. ja The Lady In My Life olisi syytä kuunnella erikseen. Ne eivät ole kyllin vahvoja erottuakseen edukseen levyn huippubiisien perään kuunneltuina, mutta pärjäävät kyllä mukavasti omillaan.

Kokonaisuudesta tulee mieleen hittikokoelma. Kekseliäimmät kappaleet ovat vuosia edellä tavanomaisimpia, ja joka ikinen biisi on sinkkukelpoinen sekä selvästi muista erottuva. Varsinainen thrill kestää noin puolet levystä, mutta sen aikaa se onkin poikkeuksellisen vahva.

Parhaat biisit: Wanna Be Startin' Somethin', Billie Jean, Human Nature
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9,7