Madonna: The Immaculate Collection (1990)

Tätä ennen blogissani vastaan tulleista hittikokoelmista vain Beatlesin 1 on järjestetty kronologisesti. Aikajärjestyksen käyttäminen mahdollistaa kokoelman kuuntelemisen kehityskertomuksena. Beatlesin tarinaan se tietysti sopii täydellisesti. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapahtunut Madonnan uran alkupuoli jäsentyy tällä tavalla myös oikein mielenkiintoisesti. Madonnan ääni oli ensimmäisellä albumilla vielä koulimaton, ja tarkoitan sekä hänen konkreettista lauluääntään että sitä miten tarkasti hän mietti mitä haluaa sanoa. Kyllähän jo kokoelman aloituskappaleen Holiday voi jälkiviisaasti lukea paljastuksena Madonnan hellittämättömästä työmoraalista: "if we took a holiday", "just one day", ja tuo jossittelu vapaapäivän pitämisestä jää jossitteluksi.

Like A Virgin ja Material Girl ovat kuitenkin aivan eri tavalla itsetietoisia manifesteja. Like A Virginissä Madonna aloittaa loputtoman omaan nimeensä liittyvän vihjailun, jota edustaa myös tämän kokoelman nimi. Hän käyttää kappaleessa liioitellun ohutta ja tyttömäistä lauluääntä, aivan kuten Marilyn Monroe aikaisemmin ja Britney Spears myöhemmin. Ilmeisesti tämä on ainoa tapa ilmaista yhtä aikaa viattomuutta ja viettelevyyttä. Material Girl on myös viittaus Marilyniin, tällä kertaa Diamonds Are A Girl's Best Friendiin. Madonnan ääni on tällä kertaa jo huomattavasti aikuisempi.

True Blue -albumin hiteissä esittäytyy sitten viimein valmis Madonna, omalla vahvalla äänellään laulava monipuolinen taiteilija, joka ilmaisee runsaalla imperatiivin käytöllä pitävänsä ohjia käsissään. Papa Don't Preach! Open Your Heart! Imperatiivihitit muodostavatkin sitten enemmistön kokoelman loppupuolesta.

The Immaculate Collection ei ole aivan perinteisessä mielessä hittikokoelma, vaan tavallaan maailman myydyin remixlevy. Shep Pettibone miksasi uudelleen kaikki kokoelmalle tulleet biisit. Tällaiset ratkaisut on yleensä tuomittu epäonnistumaan, mutta suurin osa kappaleista on saanut säilyttää oman ilmeensä, ja remiksaaminen kuuluu vain soundien miellyttävänä yhteensopivuutena. Like A Prayer, Madonnan uran ehkä suurin hetki, on kuitenkin muokattu radikaalisti uusiksi, ja nyanssit ovat saaneet väistyä tasaisemman tanssihölkän tieltä. Alkuperäinen versio on tietysti parempi sellaisenaan, mutta en ole varma, toimisiko se osana tätä kokoelmaa yhtään paremmin kuin tämä remix. Biisi on kohottava elämys näinkin.

Kokoelmaa varten tehtyinä uusina biiseinä kuullaan Justify My Love ja Rescue Me (molemmat imperatiivissa!). Justify My Love on Lenny Kravitzin biisi, eikä onneksi Lennylle tyypillistä retrorokkia, vaan 90-luvun alun seksi-Madonnan huippuhetki. Rescue Me ei sen sijaan aivan yllä kokoelman yleisesti todella korkeaan tasoon. Taso pysyy korkeana senkin takia, ettei kaikkia Madonnan suurimpia hittejä otettu mukaan. Varsinkin True Bluen ja Who's That Girlin jättäminen ulos hittien suuruudesta huolimatta oli oikein onnistunut ratkaisu, koska ovathan ne aika laimeita biisejä.

Parhaat biisit: Like A Prayer, Vogue, Justify My Love
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8

Queen: Greatest Hits (1981)

Kuuntele Spotifyssa

Suomi on silläkin lailla erikoinen maa, että täällä Queenin Greatest Hits II on huomattavasti myydympi kuin ykkösosa. Maailmanlaajuisesti tilanne on aivan päinvastoin. Ykkösen etumatkaa kasvattaa sekin, että toisin kuin kakkososa, ykkönen julkaistiin samalla nimellä sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Sisältö ei kylläkään ollut aivan sama. Minä käsittelen tässä 17 biisin laajuista Euroopan painosta. Biisivalinnat on tehty ilmeisesti brittilistasijoitusten perusteella.

Kokoelma alkaa Bohemian Rhapsodylla, joka ei ainakaan minun korvissani suostu kulumaan puhki vieläkään. Sen lisäksi, että biisin asema sekä hittinä että klassikkona oikeuttaa sen kokoelman paalupaikalle, Bohemian Rhapsody alleviivaa Queenin monipuolisuutta. Siinä on vuorotellen paatoksellista balladia, hard rockia ja kieli poskessa hölmöilyä aivan kuin tällä kokoelmalla on muutenkin. Biisijärjestys sekoittaa tehokkaasti bändin eri aikakaudet, tyylilajit ja biisintekijät. Samalla logiikalla toisena biisinä on mitään Bohemian Rhapsodyn osaa muistuttamaton Another One Bites The Dust.

Camp on erottamaton osa Queeniä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Pelkkä musiikillinen kunnianhimoisuus ja virtuositeetti ilman pilkettä silmäkulmassa voisi käydä puuduttavaksi. Se, ettei hölmöjäkään ideoita hylätä, tuo musiikkiin irtonaisuutta ja rikkautta. Queenin huumori toimii kuitenkin paremmin musiikillisissa kuin sanoituksellisissa ylilyönneissä. Fat Bottomed Girls on puistattava esimerkki huumorimusiikista ilman huumoria musiikissa. Seuraavana tuleva saman kahden A-puolen singlen kääntöpuoli Bicycle Race on siedettävämpi, mutta eikö sen olisi voinut sijoittaa vaihtelun nimissä johonkin muuhun kohtaan?
Hudit ovat onneksi harvassa. Leffahitti Flash jää musiikillisesti köyhäksi ja ärsyttävän pirteä Don't Stop Me Now on viime aikoina osoittanut kärsivänsä ylisoittamisesta enemmän kuin bändin muut hitit, mutta muut biisit ovat miellyttävää kuultavaa.

Freddie Mercuryn vahva ja notkea ääni hoitaa hienosti biisin kuin biisin, ja vaikka Brian Mayn rutikuiva kitarasoundi hetkittäin ärsyttää, sitäkin huomaa kaipaavansa, jos jossain biisissä sen mukaantulo kestää tavallista kauemman. Queenin vaikutus kuuluu edelleen niinkin erilaisissa bändeissä kuin Muse ja Scissor Sisters. Hieno bändi. Hieno kokoelma.

Parhaat biisit: Bohemian Rhapsody, Somebody To Love, Now I'm Here
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8

Abba: Gold - Greatest Hits (1992)

Kuuntele Spotifyssa

Olen jakanut mielessäni Abban tuotannon neljään kauteen. Ensiksi oman tyylin hakemista 1972-74 (mm. Waterloo), toiseksi maailmanlaajuinen läpimurto poprockilla 1975-77 (mm. Mamma Mia), kolmanneksi diskoa 1978-79 (mm. Voulez-vous), neljänneksi vakavoituminen 1980-82 (mm. Winner Takes It All). Yhtyeen kaikki hitit eivät solahda oman kautensa lokeroon, mutta pääpiirteissään se meni näin. Toinen kausi oli Abban kulta-aikaa sekä kaupallisesti että taiteellisesti, ja niinpä Gold korostaa sitä. Kokoelman neljä ensimmäistä kappaletta on toiselta kaudelta. Toinen vaihtoehto olisi ollut kronologinen järjestys, mutta Abban tapauksessa se ei olisi ollut yhtä toimiva ratkaisu.

Abban hitit ovat niin läpikotaisin varmaa ammattilaistyötä, ettei mitään osa-aluetta voi varsinaisesti moittia. Kysymys on vain siitä, sattuuko itse pitämään niistä. Itse pidän suurimmasta osasta. Teennäisimmän kuuloiset musikaalinumerot, kuten Money, Money, Money ja Thank You For The Music tökkivät eniten, mutta jokaista hutia kohti on nerokkaita nappiosumia, kuten Mamma Mia ja The Name Of The Game.

Yksi Abban viehättävimmistä ominaispiirteistä on se, että musiikissa tapahtuu koko ajan jotain. Taukoja ei oikeastaan ole lainkaan. Jos Agnetha ja Frida vetävät pari sekuntia henkeä säkeiden välissä, yleensä siihenkin väliin on ujutettu jollain soittimella tilutettu lyhyt korukuvio. Tämä kuitenkin kääntyy itseään vastaan, jos yrittää kuunnella kokoelman alusta loppuun, niin kuin minä teen nyt ehkä ensimmäistä kertaa, vaikka olen hankkinut sen aikoja sitten. Yltäkylläinen sovitus toisensa jälkeen on uuvuttavaa kuunneltavaa. Gold toimii loistavasti hakuteoksena, jolta voi poimia silloin tällöin tilanteeseen sopivan kultakimpaleen, mutta koko sylillinen kultaa käy raskaaksi.

Parhaat biisit: Knowing Me, Knowing You, Mamma Mia, The Name Of The Game
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8,5

U2: The Joshua Tree (1987)

Albumi alkaa Where The Streets Have No Namen melkein kaksiminuuttisella introlla, jossa intensiteettiä kasvatetaan lisäämällä pikkuhiljaa soittimia ja niiden volyymia. Jännite kasvaa hyvin, mutta kliimaksi jää puuttumaan. Kertosäe ei ihmeemmin nouse yli säkeistöistä. Pet Shop Boysin loistavassa versiossa kliimaksi lainattiinkin eri biisistä. Sama ongelma vaivaa suurta osaa albumin kappaleista; tunnelmaa yritetään pitää tiheänä, mutta totaalinen rentouden ja vapautuneisuuden puute jättääkin tunnelman turhautuneeksi ja kireäksi. I Still Haven't Found What I'm Looking Foria bändi korjailikin itse Rattle And Humilla olleella live-esityksellä, jolla kaivatun vastapainon antoi gospelkuoro.

Levyn kohokohdilta tuntuvat ne harvat biisit, joissa musiikki tuntuu hengittävän. Ne ovat With Or Without You, Running To Stand Still ja Red Hill Mining Town. Tekstin puolesta nekin ovat ahdistuneita, mutta se kai kuuluu asiaan. U2:han yritti tässä vaiheessa olla vakavasti otettava ja vakava bändi, ja silloin sanoitusten pitää tavan mukaan kuvastaa joko henkilökohtaista tai yhteiskunnallista kriisiä.

Albumin biisijärjestys on tarinan mukaan Kirsty MacCollin tekemä. Hän järjesti biisit sen mukaan, miten hyviä ne hänen mielestään olivat. Kolme ensimmäistä kappaletta olivatkin isoja hittejä, mutta toisaalta levyn viimeiset biisit kuulostavat melko mitäänsanomattomilta. Hyvien biisien tasaisempi ripottelu olisi tehnyt miellyttävämmäksi kuunnella levyä kokonaisuutena. Onneksi Bonon ehdotus tuplalevystä ei mennyt läpi, kun materiaali ei tunnu riittävän kunnolla yhteenkään täysipainoiseen albumiin. Levy on kyllä hyvän kuuloisesti soitettu ja tuotettu, mutta biisit saisivat olla parempia. Bändin edellinen ja seuraava studiolevy olivat huomattavasti tasokkaampia.

Parhaat biisit: With Or Without You, Running To Stand Still, Red Hill Mining Town
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 5

USA For Africa: We Are The World (1985)

Video
Suuren tähtikaartin yhteistyönä syntyvät hyväntekeväisyyssinglet ovat hyvästä tarkoituksesta huolimatta harvoin, jos koskaan, hyvää musiikkia. USA For Africa pääsi harvinaisen lähelle. Michael Jacksonin ja Lionel Richien yhteistyönä syntynyt sävellys on kyllä jokseenkin laimeahko, vaikkakin erinomaisesti yhteislauluun sopiva. Sanoitustakaan ei voi kehua poikkeuksellisesta inspiraatiosta, mutta siinä onnistutaan välttämään pahimmat tökeryydet, toisin kuin Do They Know It's Christmasissa.

Se, mikä We Are The Worldissä on oikeasti hienoa, on laulaminen. Suuresta laulajamäärästä huolimatta eri äänet tuntuvat jotenkin sopivan yhteen, ja tulkinta etenee johdonmukaisesti hillitystä alusta lopun revittelyyn. Esim. Lionel Richiellä ja Tina Turnerilla olisi ollut varmasti palkeissa varaa puhkua osuutensa voimallisemminkin, mutta kappaleen alussa ei ole vielä sen aika. Dionne Warwick lisää sitten vähän voimakkuutta, ja Bruce Springsteen laulaa jo melko lailla täysiä. Sitten päästään Michael Jacksonin aloittamaan väliosaan, joka on sävellyksellinen kohokohta. Kappaleenhan voisi feidata neljään minuuttiin, kun koko kuoro on ehtinyt laulaa kertosäkeen pariin kertaan, mutta pari herkkua on vielä tarjolla. Loppupuolta nousee hallitsemaan Springsteenin ja Stevie Wonderin innoittunut duetto, jolle annetaan aikaa lähes minuutti. Ray Charles luotsaa biisin vielä kunnialla satamaan.

Komeiden äänien suuresta määrästä huolimatta lopputulos voi olla aika kamala, kuten hyväntekeväisyysversiossa Perfect Daystä, mutta tässä yhteispeli tosiaan toimii. Moitittavaakin löytyy. Taidokkaille lauluesityksille on annettu mahdollisimman paljon tilaa sillä, ettei soittopuolella tunnu tapahtuvan juuri mitään muuta kuin että rummut iskevät koko ajan hieman voimakkaammin. Eniten vikaa taitaa kuitenkin olla itse formaatissa. Tai sitten minussa. Arvostan enemmän kuin tykkään.

Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 6

Bruce Springsteen: Born In The U.S.A. (1984)

Bruce Springsteenkin teki albumillisen radio- ja MTV-ystävällistä poprockia, niin kuin noihin aikoihin myös suunnilleen kaikki muut. Toisin kuin useimmat 80-luvun puolenvälin jättimenestyjät, kuten vaikka Prince ja Dire Straits, Springsteen ei höystänyt albumia hitikkäiden biisien lisäksi kuulijalle haastavammalla materiaalilla. Born In The U.S.A:n jokainen kappale on suoraviivainen ja hittikelpoinen. Tämän albumin biisien perusteella voisi oikeastaan kirjoittaa hitinteko-oppaan. Kyllähän lauluntekijät Jon Bon Jovista Anssi Kelaan ovat tosin muutenkin osanneet ottaa tästä mallia. Jotkin hittikaavan palaset ovat helppoja toteuttaa (kappaleen nimi lauletaan kertosäkeessä niin painokkaasti että ostaja oppii sen kertakuulemalla) ja jotkin hyvin vaikeita (melodian pitää jäädä mieleen).

Springteenin ääni on miellyttävän miehekäs ja tarvittaessa sävykäs, ja E Street Band on mainiosti soittava yhtye. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan kuulosta parhaalta levyltä ikinä. Biisien yksinkertaisuus vaatii sitä, että niiden vähät koukut pitävät otteessaan, mutta useammassakin kappaleessa koukku pettää. Nimibiisi, Darlington County, Working On A Highway ja Glory Days tuntuvat yksitoikkoisilta. Ehkä niiden rempseä meininki viehättäisi keikalla. En tiedä, kun en ole käynyt. Nimibiisihän on aikaisemmin käsitellyn I Will Always Love Youn tapaan esimerkki siitä, että musiikin ja sanoitusten ollessa ristiriidassa musiikki jää voitolle.

Levyn toinen heikkous löytyy soundeista. Albumi kuulostaa vanhemmalta kuin onkaan, enkä nyt tarkoita vain sitä, että suurin osa siitä on äänitetty vuonna 1982. 70-lukulainen rockbändi kasarimausteilla on sellainen yhdistelmä, ettei se ole parantunut vanhetessaan.

Näistä pikku moitteista huolimatta suurin osa levystä on oikein nautittavaa. Emotionaalinen jännite ja tiheä tunnelma välittyvät välillä hyvin tehokkaasti, kuten erityisesti kappaleissa Cover Me ja Downbound Train. I'm On Fire olisi muuten vielä parempi, mutta kappaleen alussa "hey little girl, is your daddy home" on häkellyttävän tökerö sanavalinta, kun selvästikin kysymys on tyttären ja isän sijasta naisesta ja hänen miehestään. Olisiko se ymmärrettävä niin, että himon ja jännityksen vallassa mies voi möläyttää vaikka jotain näin typerää? Muutenhan biisi on erinomainen, myös tekstiltään, jossa luodaan muutamalla lyhyellä lauseella tarina, josta saisi kahden tunnin elokuvan. Aavemaisesti hiljaa valittava kaihoisa syna on mukava piristys ison bändin rymistelyn sijaan.

Parhaat biisit: Cover Me, Downbound Train, I'm On Fire
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 7

Original Soundtrack From The Vestron Motion Picture Dirty Dancing (1987)

Likaista? Ei missään tapauksessa. Tanssittavaa? Enemmän tai vähemmän. Kyllähän kaikkea popmusiikkia voi tanssia. Dirty Dancingin soundtrack koostuu puoliksi vanhoista 50- ja 60-luvun hiteistä, ja puoliksi elokuvaa varten äänitetyistä lauluista, joista monessa on haettu tavalla tai toisella vanhahtavan romanttista tunnelmaa.

Uudemmat laulut jäävät vertailussa keskimäärin hieman alakynteen, mikä on ihan ymmärrettävää, koska vanhat biisit olivat kestäneet jo ennen soundtrackin julkaisua ajan hammasta kolmisenkymmentä vuotta. Parikymmentä vuotta lisää siihen ei tunnu missään. Vanhat laulut ovat kyllä varsin yksipuolinen otos aikakautensa musiikista. Ne ovat kaikki varsin sokerisia, ja baby-sanaa hoetaan kuin muita hellittelynimiä ei olisi vielä keksittykään. Tiedän, että leffan naispäähenkilön kutsumanimi on Baby, mutta vitsiä ei jätetä musiikkivalinnoissa pikkunokkelaksi viittaukseksi, vaan sitä toistetaan parin minuutin välein dementikon lailla. The Ronettesilta kuullaan Be My Baby, Bruce Channelilta Hey! Baby, ja Mickey & Sylvian Love Is Strangen kertosäe menee "baby, oh baby, my sweet baby, you're the one". Beibittely ei jää vain oldies-osastolle. Tom Johnston beibittelee antaumuksella. Bill Medley tyytyy pariin "hey baby" -huudahdukseen.
Listatrivian ystäville mainittakoon, että soundtrackillä oleva Maurice Williams & The Zodiacsin Stay on kaikkien aikojen lyhyin Billboard Hot 100:n ykkönen.

Uudemmista esityksistä The Blow Monkeysin versio Lesley Goren You Don't Own Me'stä on ylivoimaisesti miellyttävintä kuultavaa. Valkoinen soul toimii harvoin näin hyvin. Blow Monkeys ilmaisee kaikessa hillittyydessään hienosti pidäteltyä kiihkoa, ja pysyy viisaasti erossa ylitulkinnasta. Myös Patrick Swayze laulaa oman biisinsä ihan kelvollisesti.

Kokonaisuutena albumi jää aika laimeaksi kokemukseksi. Romanttisuuden ei pitäisi olla näin tylsää.

Parhaat biisit: Be My Baby, Stay, You Don't Own Me
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana:

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987)

Appetite For Destructionilla soittaa innokas nuori tuntematon losangelesilainen tukkarockbändi. Musiikki kuulostaa miellyttävän rennolta ja huolettomalta, vaikka sanoituksissa onkin usein aika synkkä ja kyyninen sävy. Levy osoittautui jättihitiksi vasta yli vuosi julkaisemisen jälkeen. Menestyttyään bändi ei kyennytkään tekemään enää yhtään ns. normaalia albumia.

Eihän tässä mitään mullistavan uutta ollut ilmestymisaikanaankaan, mutta biisit ovat suurimmaksi osaksi reippaasti eteenpäin kulkevia ja sisältävät riittävästi ideoita pitääkseen meiningin viihdyttävänä. Ummehtunutkin genre voi tuottaa loistavuutta, kun tekijöillä on tarpeeksi intoa ja luovuutta. Axl Rosen persoonallinen naukuva ääni tekee bändistä helpon erottaa kaltaistensa sankasta joukosta. Kitaristit Slash ja Izzy Stradlin toimivat hyvin yhdessä. Biisejä elävöittävistä nokkelista välilurituksista taitaa vastata lähinnä Slash, joka soitti tosiaan myös viimeksi arvostelemallani levyllä. Bändi ei ole perinteisestä tyylistään huolimatta kopio mistään, ei edes Hanoi Rocksista, vaikka jotkut suomalaiset mielellään väittävätkin niin.

Kiihkeä ja kiusoitteleva Welcome To The Jungle nousee ainoana nappiosumana muiden biisien yläpuolelle. Niissä muissakaan ei ole varsinaisia pohjanoteerauksia, vaan albumi on varsin tasalaatuinen. Tämä taitaa olla paras kuulemani tukkarocklevy.

Parhaat biisit: Welcome To The Jungle, It's So Easy, Mr. Brownstone
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 9

Dire Straits: Brothers In Arms (1985)

Vuosina 1983-86 ns. vakavia rockmuusikkoja siirtyi yksi toisensa jälkeen popimpaan suuntaan - Bowie, Springsteen, Collins jne. Oli ajan hengen mukaista tehdä musiikkivideokelpoisia hittejä. Dire Straits liittyi joukon jatkoksi Brothers in Armsilla, kun Mark Knopfler oli ensin saanut rohkaisua pophitin tekoon Private Dancerin menestyksen myötä. Edelliselle albumille oli mahtunut vain viisi biisiä, tälle sopi sentään jo yhdeksän. Hittihakuisin biisi Money For Nothing yritti sekä syödä kakun että olla nyrpistelevinään sille ylimielisesti matkan päästä, kun biisissä vieraileva Sting lauloi falsetissa "I want my MTV". Money For Nothingin pitkä dramaattisesti tihentyvä intro on levyn kohokohta. Kuulija huijataan uskomaan että tulossa on juuri ihan kohta pian jotain ylimaallista. Mitä sieltä tuleekaan? Historian banaalein kitarariffi. Tämä kappale kiteyttää levyllä vallitsevan jaon kunnianhimoiseen ja matalaotsaiseen.

Levyn alkupuolella painottuu matalaotsaisuus. Knopfler kyllä tietää, että hän ei voi kirjoittaa lauluja itselleen samaan tapaan kuin Tina Turnerille. Koukku on oltava jossain muualla kuin laulusuorituksessa. So Far Awayn koukku soitetaan kitaralla, Walk Of Lifen uruilla, Your Latest Trickin saksofonilla, mutta jokainen biisi kärsii siitä, ettei niissä ole tuon koukun lisäksi muuta kiinnostavaa, ja se ainoa idea muuttuu toiston jatkuessa yhdentekeväksi muzakiksi. Why Worryssä ei ole koukkua lainkaan, ja se jatkuu CD:llä kahdeksan ja puoli minuuttia. Hyih. Kuuntelen levyä CD:ltä, mutta olisin varmasti pitänyt enemmän LP-versiosta, jolla levyn alkupuolen neljä pahimmin junnaavaa tylsistelyä on pätkitty minuuttikaupalla lyhyemmiksi. Kehuja on kuitenkin annettava siitä, etteivät biisit muistuta toisiaan, vaikka itseään toistavatkin.

Neljä viimeistä kappaletta ovat levyn parhaat. Soundit, jotka edustivat omana aikanaan omassa tyylissään studiotaiteen uusinta huippua, kuulostavat nykyään kovin vanhentuneilta, ja tuovat hetkittäin mieleen jopa ruotsinlaivan orkesterin, mutta sävellyksissä on pontta. Synkät mietteliäät sodanvastaiset teokset on sovitettu huolella, ja niissä on riittävästi ideoita perustelemaan kestonsa.

Minullahan ei ole tunnetusti mitään popmusiikkia vastaan, mutta se ei vain tunnu olevan Dire Straitsin laji. Pop ei missään tapauksessa tarkoita kuulijan tylsistyttämistä yhden typerän riffin loputtomalla toistamisella. Loppupuolen taiteellisemmat kappaleet ovat helpommin kuunneltavia, koska niissä tarjotaan koko ajan uutta kuunneltavaa.

Parhaat biisit: Ride Across The River, The Man's Too Strong, Brothers In Arms
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 7

AC/DC: Back In Black (1980)

Olin luullut, että AC/DC:n tekstit ovat yksinkertaisia, eikä niiden merkitystä tarvitse kummemmin analysoida. Olin väärässä. Parin kuuntelukerran ja tekstien lukemisen jälkeen huomasin ällistyksekseni, että Back In Blackin kappaleissa Shoot To Thrill ja Let Me Put My Love Into You hekumoidaan raiskaamisella. Aluksi vain ihmettelin, miksi irtoseksistä puhuttaessa täytyy käyttää koko ajan väkivaltaisia metaforia, mutta kohdat "women with too many pills" ja varsinkin "don't struggle, don't fight" selvensivät, että kysymys on nimenomaan raiskaamisesta. Jos joku muu ymmärtää nuo sanoitukset toisin, kertokoon perustelunsa minulle.

Kyllähän joidenkin minunkin suosikkibändieni, esimerkiksi Radiopuhelimien, teksteissä on aika julmia asioita, mutta niitä käsitellään eri sävyyn. AC/DC:n sävy tuntuu olevan "olen kova jätkä ja mulla on hyvä meininki". Minulle ei tule tästä hyvä meininki, enkä pysty oikein iloitsemaan tämän levyn harmittomammistakaan rivouksista. No, eivät ne kaikki muutkaan ihan harmittomia ole.

Back In Black -biisistä olen pitänyt, koska siinä on aika funky riffi, jossa kitara jää odottamaan rummuniskua vähän samaan tapaan kuin The Metersin Cissy Strutissa. Riffi on otollista sämpläysmateriaalia, ja sitä onkin lainattu ainakin biiseihin Rock Hard ja Rocked By Rape (niinpä!). Kun Back In Blackin kuulee Let Me Put My Love Into Youn jälkeen, sen viehätys pyyhkiytyy täysin.

En kannata taiteen sensuuria, enkä vastusta sitäkään että monet pitävät tästä levystä, mutta minulle tämä ei anna kuin pahan mielen. Minun ei onneksi tarvitse tätä enää kuunnellakaan. Haistakaa paska, AC/DC.

Parhaat biisit: ihan sama
Oma arvosana: 0
Lukijoiden arvosana: 9

Michael Jackson: Bad (1987)

Michael Jackson kirjoitti, esitti ja osaksi myös tuotti Badin lauluja musiikkihistorian suurimpien odotusten paineessa. Siitä tulikin Thrilleriä suurempi menestys esimerkiksi Isossa-Britanniassa. Levyn kannessa näkyvä rockimpi imago myös osittain kuuluu musiikissa, mutta Thrillerin mallin mukaan tässäkin pyritään tarjoamaan jokaiselle jotakin.

Nimibiisin tiukka säksätys ja mehukkaat kitara- ja kosketinmausteet ansaitsisivat seurakseen paremman kertosäkeen. Speed Demoninkaan kertosäe ei ole niin ihmeellinen, mutta siinä säksätyksellä rakennettu jännite ei sentään raukea tyhjiin. The Way You Make Me Feel ja Man In The Mirror ovat levyn vapautuneimmin iloiset hetket, eikä niitä pääse juurikaan pilaamaan sekään, että olen joistain soundi- ja sovitusratkaisuista hieman eri mieltä. Peräkkäin kuultava kolmikko Liberian Girl, Just Good Friends ja Another Part Of Me sen sijaan kuulostavat olevan suorastaan ajastaan jäljessä, tai ainakaan vuodet eivät ole kohdelleet niitä hyvin. Liberian Girlin suloinen melodia kärsii vielä moneen kertaan toistuvista riimeistä girl-world ja jopa girl-girl. Olisihan niitä muitakin rimmaavia sanoja olemassa, niin kuin vaikka pearl ja curl. Sinänsä loistava artisti Stevie Wonder vieraili 80-luvulla niin monen muunkin levyillä, ettei Just Good Friendsissä kuultava lauluosuus onnistu sykähdyttämään. Onneksi ei ollut huuliharppua.

Bad kuitenkin paranee loppua kohti. Viimeinen balladi I Can't Stop Loving You tulee poikkeuksellisesti jo neljänneksi viimeisenä biisinä, ja siinä Jackson duetoi Siedah Garrettin kanssa. Albumin avaussingleksi valittu laulu on levyn melodisesti hienoin. Loppuun jää särmikäs kolmikko. Dirty Diana on Jacksonin uran paras rockbiisi. Vimmaisen "come on" -huudahduksen (ei siis shamon) jälkeen saapuva hyytävä suvanto tehoaa yllätyksellisyydellään. Smooth Criminalissa nerokas bassokuvio luo pohjan, jonka päälle kaikki muut instrumentit laulua myöten vahvistavat sen rytmiä. Leave Me Alonen melodinen harmonialaulu on jyrkässä ristiriidassa armottomasti hakkaavan rytmin kanssa, mikä on varsin viehättävää.

Edellisten ja seuraavien levyjen mahtavuuteen tässä ei ylletä kuin hetkittäin, mutta myöskään ei ole sorruttu jäljittelemään itseä eikä muita. Joka ainoa kappale on omalla tavallaan ansiokas teos, mutta joidenkin potentiaali jää täydellisesti hyödyntämättä.

Parhaat biisit: I Just Can't Stop Loving You, Dirty Diana, Smooth Criminal
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6,7

Michael Jackson: Thriller (1982)

Levyn alku tempaa mukaansa muutamassa sekunnissa. Wanna Be Startin’ Somethin’ on hillittömän tehokasta afrobeat-elektrofunkia, tai mitä lie. Kappaleen sähäkkä rytmimaailma ottaa vaikutteita sieltä sun täältä, ja lopputulos on täysin omaperäinen, kompromissiton ja äärimmäisen tanssittava. Yksi parhaista aloitusraidoista ikinä. Toisena kuultava Baby Be Mine on ihan ok R&B-kappale, mutta jää täysin edeltäjänsä varjoon. The Girl Is Mine on duetto Paul McCartneyn kanssa. Melodia on ilmeisesti McCartneyn rajallisten äänivarojen vuoksi levyn helpoimmin laulettava. Miehet ovat muka kilpailemassa saman tytön rakkaudesta, mutta kuulostavat kaiken aikaa kovin leppoisilta ja sopuisilta. Sävellys ja sanoitus ovat täysin eri paria. Epäuskottavaa ja laimeaa.

Nimikappale kuulostaa tämän jälkeen jo todella luovalta. Kauhudiscoa ei ollut taidettu tätä ennen juuri tehdäkään. Kuulija yritetään vangita biisin maailmaan heti alussa kanavasta toiseen kulkevilla askelilla. On omasta eläytymisherkkyydestä kiinni, lähteekö mukaan. Lapsena lähdin vaikka (koska?) en osannut englantia, enää en pysty. Vika ei taida kuitenkaan olla teoksessa. Beat It on hieman Blondie-henkinen iskevä tanssirocksiivu, joka kuitenkin hyytyy päälle liimatun kuuloiseen kitarasooloon. Billie Jean on täydellinen. Säästeliäs sovitus jättää joka soittimelle riittävästi tilaa kuulua kirkkaasti, ja kaikki tukee Michael Jacksonin heittäytyvää laulusuoritusta. Eteerinen Human Nature on levyn hienoin balladi. Jos Steve Porcaro on osannut säveltää tämän, miksi en ole ikinä kuullut yhtään hyvää biisiä Totolta?

P.Y.T. ja The Lady In My Life olisi syytä kuunnella erikseen. Ne eivät ole kyllin vahvoja erottuakseen edukseen levyn huippubiisien perään kuunneltuina, mutta pärjäävät kyllä mukavasti omillaan.

Kokonaisuudesta tulee mieleen hittikokoelma. Kekseliäimmät kappaleet ovat vuosia edellä tavanomaisimpia, ja joka ikinen biisi on sinkkukelpoinen sekä selvästi muista erottuva. Varsinainen thrill kestää noin puolet levystä, mutta sen aikaa se onkin poikkeuksellisen vahva.

Parhaat biisit: Wanna Be Startin' Somethin', Billie Jean, Human Nature
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9,7