Backstreet Boys: Millennium (1999)

Spotify

Albumin avausraidan Larger Than Lifen alussa kajahtaa omituinen huutonauru, joka antaa siinä mielessä harhaanjohtavan signaalin, että albumissa ei tosiasiassa ole mitään hauskaa eikä villiä. Naurun teennäisyys kertoo oikeampaa tarinaa. Millennium on tukholmalaisen Cheironin hittitehtaan sorvaama tuote pääpirunaan Max Martin, ja laulua lukuunottamatta kyseessä voisi olla yhtä hyvin Britney Spearsin levy. Hittitehtaat eivät tietenkään automaattisesti tuota vain hengetöntä ja persoonatonta musiikkia - ajatellaanpa vaikka Motownia - mutta Max Martinin biisit ja tuotanto jättävät minut kyllä kylmäksi.

Sanoituksissa aivan geneerisimmästä sinä-linjasta eroavat Larger Than Life ja päätösbiisi The Perfect Fan. Älkää antako nimien hämätä; ensinmainittu on kiitollisuuden tunnustus faneille ja jälkimmäinen äideille. Näistä kappaleista olin aistivinani keskimääräistä enemmän aitoa ihmisyyttä ja jälkimmäisessä jopa hieman musiikin tekemisen riemua. Biisintekijätietoja tarkastellessani huomasin, että noissa poikkeavissa kappaleissa oli osatekijänä mainittu Backstreet Boysin jäsen Brian Littrell. Tämä ei voi olla sattumaa. Kyllähän Backstreet hoitaa muutenkin tonttinsa kunnialla. Erityisesti I Want It That Wayssä laulusuoritukset ovat mainioita. Tuotantojälki on vain läpi koko levyn niin kammottavan siloiteltua, että tarttumapinta on vähissä. Eikö juuri tarttuvuuden pitäisi olla popissa tärkeää?

Parhaat biisit: I Want It That Way, The One, The Perfect Fan
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 4

Shania Twain: Come On Over (1998)

Jätin Come On Overin muutaman viikon ajaksi odottamaan vuoroaan. En oikein osannut päättää mitä tehdä sen kanssa. Samalla nimellä on julkaistu kaksi eri levyä, tai toisin sanoen levystä on julkaistu eri maissa erilaiset versiot. Alkuperäinen kantrilevy ilmestyi Pohjois-Amerikassa vuonna 1997, mutta Suomessa suunnattomasti tutumpi ja helpommin saatavilla oleva on seuraavana vuonna julkaistu kansainvälinen popimpi versio, jonka minäkin otin arvosteltavaksi juuri siksi. Alkuperäistä on kyllä myyty maailmalla enemmän. Siltä on muuten lohkottu 12 singleä, lieneekö ennätys?

Shania Twain on kirjoittanut levyn kappaleet yhteistyössä silloisen miehensä Mutt Langen kanssa. Lange on levyn tuottaja, niin kuin myös aikaisemmin lyttäämäni Back In Blackin. Hänen tuottamiaan levyjä tai vähintään biisejä täytyy kuunnella tämän projektin parissa vielä ainakin sellaisilta artisteilta kuin Celine Dion, Bryan Adams, Def Leppard ja Britney Spears. Puistatus.

Twain laulaa periaatteessa ihan oikein, ja sovitukset menevät enimmäkseen oppikirjan mukaan kohdalleen, mutta kaikki on kovin kovin ennalta arvattavaa. Ammattitaitoa kyllä löytyy, mutta taiteellisista ansioista ei voi oikeastaan puhua. Come On Over on yksi mitäänsanomattomimmista levyistä mitä olen eläissäni kuullut. Balladit soljuvat läpi yhtä vahvalla tunteella kuin papilla hautajaisissa, ja vauhdikkaampien biisien reippaus on puhelinmyyjän reippautta. Linjasta poikkeavat eniten "eurooppalaisittain" sovitetut hitit Man! I Feel Like A Woman ja That Don't Impress Me Much. Edellinen erottuu lähinnä hölmöjen soundiensa takia, jälkimmäinen siksi, että kappaleessa lausutaan (tietenkin halveksivasti) sana "scientist". Korviinpistävä poikkeus levyllä, jonka sanoitukset on muuten koottu yhden ja kahden tavun sanoista, jotka opetetaan apukoulun englannin kurssin ensimmäisen lukukauden aikana.

Parhaat biisit: When, Come On Over
Oma arvosana: 1
Lukijoiden arvosana: 3

AC/DC: Back In Black (1980)

Olin luullut, että AC/DC:n tekstit ovat yksinkertaisia, eikä niiden merkitystä tarvitse kummemmin analysoida. Olin väärässä. Parin kuuntelukerran ja tekstien lukemisen jälkeen huomasin ällistyksekseni, että Back In Blackin kappaleissa Shoot To Thrill ja Let Me Put My Love Into You hekumoidaan raiskaamisella. Aluksi vain ihmettelin, miksi irtoseksistä puhuttaessa täytyy käyttää koko ajan väkivaltaisia metaforia, mutta kohdat "women with too many pills" ja varsinkin "don't struggle, don't fight" selvensivät, että kysymys on nimenomaan raiskaamisesta. Jos joku muu ymmärtää nuo sanoitukset toisin, kertokoon perustelunsa minulle.

Kyllähän joidenkin minunkin suosikkibändieni, esimerkiksi Radiopuhelimien, teksteissä on aika julmia asioita, mutta niitä käsitellään eri sävyyn. AC/DC:n sävy tuntuu olevan "olen kova jätkä ja mulla on hyvä meininki". Minulle ei tule tästä hyvä meininki, enkä pysty oikein iloitsemaan tämän levyn harmittomammistakaan rivouksista. No, eivät ne kaikki muutkaan ihan harmittomia ole.

Back In Black -biisistä olen pitänyt, koska siinä on aika funky riffi, jossa kitara jää odottamaan rummuniskua vähän samaan tapaan kuin The Metersin Cissy Strutissa. Riffi on otollista sämpläysmateriaalia, ja sitä onkin lainattu ainakin biiseihin Rock Hard ja Rocked By Rape (niinpä!). Kun Back In Blackin kuulee Let Me Put My Love Into Youn jälkeen, sen viehätys pyyhkiytyy täysin.

En kannata taiteen sensuuria, enkä vastusta sitäkään että monet pitävät tästä levystä, mutta minulle tämä ei anna kuin pahan mielen. Minun ei onneksi tarvitse tätä enää kuunnellakaan. Haistakaa paska, AC/DC.

Parhaat biisit: ihan sama
Oma arvosana: 0
Lukijoiden arvosana: 9