Video
Monkees ei ollut ihan samassa mielessä oikea bändi kuin englantilaiset esikuvansa, mutta väliäkö hällä, kun musiikki toimi. I'm A Believer oli lähtöisin tuolloin vielä tuntemattoman Neil Diamondin kynästä, liidiä lauloi Monkeesin rumpalia näytellyt Micky Dolenz, ja soittajina oli vähän ketä sattui. Monkees-miehet saattoivat kyllä hyvinkin selvitä itse nerokkaan simppelien kitara- ja urkukoukkujen soittamisesta.
Oli esittäjinä keitä hyvänsä, biisi ja sovitus ovat itsessään niin vetäviä, ettei esityksessä voi mennä pahasti pieleen. Haikeahkon säkeistön ja riehakkaan kertosäkeen välinen kontrasti on mainio, ja hiljalleen mukaan hiipivät taustalaulut johdattavat hienosti osasta toiseen. Kertosäkeeseen voisi tietysti toivoa vielä lisää voimaa, mutta toisaalta revittelyn jääminen lievästi liian hennoksi sopi kilttien poikien imagoon.
Itse kyllä tykkään enemmän The Four Topsin miehekkäämmästä versioinnista.
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
maanantai 15. marraskuuta 2010
Middle Of The Road: Chirpy Chirpy Cheep Cheep (1971)
Youtubessa
Chirpy Chirpy Cheep Cheep on jo muuttunut kuolemattomaksi kännihoilotukseksi (Viil-le Pel-to-nen! Ville Peltonen!), eli laulu jatkaa elämäänsä enemmänkin ideatasolla kuin tiettynä levytyksenä. Tunnetuin versio laulusta on skotlantilaisen Middle Of The Road -yhtyeen tekemä, vaikka siinä hukataankin tämän ääliömäisen renkutuksen potentiaalinen iskevyys miltei tyystin. Sally Carrin lauluääni on ärsyttävän värisevä, ja bändillä on vaikeuksia selviytyä lähes äärimmilleen yksinkertaistetusta sovituksesta. Ne mokaavat jopa taputukset! Lally Stottin alkuperäinen kulkee huomattavasti vakuuttavammin.
Se muutama lause, mitä tässä on tekstiä, kertoo hylätystä linnunpojasta. Aihe on niin pahasti ristiriidassa rallatuksen hilpeyden kanssa, ettei kukaan voi ruveta ajattelemaan, mitä tässä lauletaan. Tämä ilmeisesti aiheuttaa halutun aivot narikkaan -efektin.
Hatunnosto Lally Stottille, joka onnistui säveltämään uuden Ukko Nooan. Middle Of The Roadille pisteet... no, vaikka siitä, että olisi se versio voinut olla vielä huonompi.
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 6
Chirpy Chirpy Cheep Cheep on jo muuttunut kuolemattomaksi kännihoilotukseksi (Viil-le Pel-to-nen! Ville Peltonen!), eli laulu jatkaa elämäänsä enemmänkin ideatasolla kuin tiettynä levytyksenä. Tunnetuin versio laulusta on skotlantilaisen Middle Of The Road -yhtyeen tekemä, vaikka siinä hukataankin tämän ääliömäisen renkutuksen potentiaalinen iskevyys miltei tyystin. Sally Carrin lauluääni on ärsyttävän värisevä, ja bändillä on vaikeuksia selviytyä lähes äärimmilleen yksinkertaistetusta sovituksesta. Ne mokaavat jopa taputukset! Lally Stottin alkuperäinen kulkee huomattavasti vakuuttavammin.
Se muutama lause, mitä tässä on tekstiä, kertoo hylätystä linnunpojasta. Aihe on niin pahasti ristiriidassa rallatuksen hilpeyden kanssa, ettei kukaan voi ruveta ajattelemaan, mitä tässä lauletaan. Tämä ilmeisesti aiheuttaa halutun aivot narikkaan -efektin.
Hatunnosto Lally Stottille, joka onnistui säveltämään uuden Ukko Nooan. Middle Of The Roadille pisteet... no, vaikka siitä, että olisi se versio voinut olla vielä huonompi.
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 6
perjantai 12. marraskuuta 2010
Santana: Supernatural (1999)
Kuuntele Spotifyssa
Kun vanha artisti, jonka suuruuden päivät ovat kaukana takana, yrittää kiinnittää nuoremman yleisön huomion, yksi yleinen tapa on tehdä duettoalbumi ajankohtaisempien tähtien kanssa. Lopputulos jää usein musiikillisesti pelkäksi kuriositeetiksi, mutta nuoren ja vanhan tähden yhteistyö yhtäkaikki ylittää uutiskynnyksen. Santanan tapauksessa yhteistyö oli luontevampaa kuin yleensä. Kitaristin albumille vierailevat laulajat sopivat mainiosti. Toisaalta Santanan kaupallinen menestys oli ollut melkein 20 vuotta varsin heikkoa. Supernaturalin nouseminen listaykköseksi ympäri maailman oli täysin odottamatonta.
Albumi alkaa uhmakkaasti ilman vierailevien tähtien tukea esitetyllä kappaleella (Da Le) Yaleo, joka on muistuttaa levyn biiseistä eniten Santanan huippukaudesta 70-luvun alussa. Yhtyeen soitossa on tarttuvaa intoa, ja kappaleen verevyys ja autenttisuus lupaavat albumilta hyvää. Seuraa kaksi tyylikästä aikuisrockesitystä: Dave Matthewsin laulama Love Of My Life ja Everlastin murahtelema Put Your Lights On. Jälkimmäisessä Santana yrittää hetkittäin soittaa grunge-tyylisesti, mikä on albumin harvoja irtiottoja hänen tavaramerkkivinguttelustaan. Vasta neljännessä biisissä Africa Bamba käy selväksi, ettei relevanttia materiaalia riitä albumin täydeltä. Bändin soitto kuulostaa lamaantuneelta ja innottomalta.
Santanan uran pelastanut hitti Smooth nostaa taas tunnelmaa. Rob Thomasin laulusuoritus sai varsinkin naisilta polvet veteliksi, ja on helppo kuulla miksi. Do You Like The Wayssä on kaksi vokalistia, joiden urat ovat menneet sittemmin päinvastaisiin suuntiin: Lauryn Hill ja Cee-Lo. Biisi on mukavan kuuloinen, mutta jää hahmottomaksi. Tässä kohtaa albumi alkaa laahata pahasti. Hip hop -rytminen Maria Maria oli jättihitti, mutta en tajua mikä tässä niin viehätti. Biisin elementit ovat kaikki keskinkertaisia ja keskenään yhteensopimattomia. Loppupuolen ainoana valopilkkuna mainitsen Eagle-Eye Cherryn laulaman notkeasti kulkevan biisin Wishing It Was.
Albumilla on muutama hyvä hetki, joista suurin osa alkupuolella. Kokonaisuutena se on kuitenkin näennäisestä vaihtelevuudestaan huolimatta kovin yksitoikkoinen ja pitkäveteinen. 75-minuuttinen jööti keskitempoista tai hidasta aikuisrockia miedolla salsakastikkeella on minulle aivan liikaa. Ilmeisesti tästä on kuitenkin tykätty, koska Santana ei ole Supernaturalin jälkeen painunut uudestaan unohduksiin.
Parhaat biisit: (Da Le) Yaleo, Love Of My Life, Smooth
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 5
tiistai 5. lokakuuta 2010
Goombay Dance Band: Sun Of Jamaica (1979)
Video
Sun Of Jamaica on yksi hämmentävimmistä tekeleistä, mitä olen ikinä kuullut. On hankala määritellä, mitä se yrittää olla, mitä se teeskentelee olevansa, ja mitä se todella on. Määrittelen silti.
Saksalainen Jörg Knoch hankki älyttömän afrokampauksen, häpesi sitä itsekin niin paljon että päätti esiintyä salanimellä Oliver Bendt. ja perusti Goombay Dance Bandin toteuttamaan visiotaan romanttisemmasta versiosta Boney M:stä. Sun Of Jamaica oli Goombay Dance Bandin ensimmäinen single. Bahamalaiseen musiikkiin viittaava sana goombay ja reggaeta lupaileva sana Jamaica, samoin kuin hillittömällä videolla temppuilevat karibialaissyntyiset tanssijat, ovat ulkomusiikillista hämäystä. Todellisuudessa Sun Of Jamaica on kehnoa saksalaista iskelmää, johon on ympätty soundivaikutteita diskosta ja calypsosta. Valtaosan kappaleen kestosta vievät tankeroenglannilla lausutut puheosuudet, jotka ovat uskomatonta soopaa, aivan kuin Vesa Keskinen olisi kirjoittanut ne. Se, miksi hämäys meni läpi, ja tämä nousi Saksan listaykköseksi yhdeksäksi viikoksi, on minulle täysi arvoitus. Etelä-Afrikan listaykkösyys tuntuu jostain syystä sopivan kuvaan. Goombay Dance Band meni myöhemmin vielä Ison-Britanniankin ykköseksi yhtä huonolla Seven Tearsilla. Kaikkea ei vain voi ymmärtää.
Köyhän miehen Boney M:stä puhuminen loukkaisi sekä Boney M:ää että köyhiä miehiä. Sun Of Jamaica on kuitenkin vielä suurempi loukkaus upeaa karibialaista musiikkiperinnettä kohtaan. Ensin tehdään paskaa ja sitten vielä lavastetaan sen olevan ulkomaalaisten vika. En keksi biisistä mitään ansiota, mille voisin antaa yhtään pistettä.
Oma arvosana: 0
Lukijoiden arvosana: 3,5
Sun Of Jamaica on yksi hämmentävimmistä tekeleistä, mitä olen ikinä kuullut. On hankala määritellä, mitä se yrittää olla, mitä se teeskentelee olevansa, ja mitä se todella on. Määrittelen silti.
Saksalainen Jörg Knoch hankki älyttömän afrokampauksen, häpesi sitä itsekin niin paljon että päätti esiintyä salanimellä Oliver Bendt. ja perusti Goombay Dance Bandin toteuttamaan visiotaan romanttisemmasta versiosta Boney M:stä. Sun Of Jamaica oli Goombay Dance Bandin ensimmäinen single. Bahamalaiseen musiikkiin viittaava sana goombay ja reggaeta lupaileva sana Jamaica, samoin kuin hillittömällä videolla temppuilevat karibialaissyntyiset tanssijat, ovat ulkomusiikillista hämäystä. Todellisuudessa Sun Of Jamaica on kehnoa saksalaista iskelmää, johon on ympätty soundivaikutteita diskosta ja calypsosta. Valtaosan kappaleen kestosta vievät tankeroenglannilla lausutut puheosuudet, jotka ovat uskomatonta soopaa, aivan kuin Vesa Keskinen olisi kirjoittanut ne. Se, miksi hämäys meni läpi, ja tämä nousi Saksan listaykköseksi yhdeksäksi viikoksi, on minulle täysi arvoitus. Etelä-Afrikan listaykkösyys tuntuu jostain syystä sopivan kuvaan. Goombay Dance Band meni myöhemmin vielä Ison-Britanniankin ykköseksi yhtä huonolla Seven Tearsilla. Kaikkea ei vain voi ymmärtää.
Köyhän miehen Boney M:stä puhuminen loukkaisi sekä Boney M:ää että köyhiä miehiä. Sun Of Jamaica on kuitenkin vielä suurempi loukkaus upeaa karibialaista musiikkiperinnettä kohtaan. Ensin tehdään paskaa ja sitten vielä lavastetaan sen olevan ulkomaalaisten vika. En keksi biisistä mitään ansiota, mille voisin antaa yhtään pistettä.
Oma arvosana: 0
Lukijoiden arvosana: 3,5
maanantai 4. lokakuuta 2010
Roy Acuff: Wabash Cannonball (1936)
Video
Ennen kuin kuuntelin Wabash Cannonballin tätä blogia varten, laulun nimi ei sanonut minulle mitään. Se kuulosti kuitenkin ensikuulemalta tutulta. Jossain vaiheessa tajusin, että minulle tuttu laulu olikin Chuck Berryn Promised Land, jonka melodia liippaa varsin läheltä.
Kyllä tämä olisi kai pitänyt tuntea. Spotifyssa on laulusta lähes sata versiota, joista soitetuimmat ovat tässä järjestyksessä J. Karjalaisen, Willie Nelsonin ja Johnny Cashin versiot. Tämän kansanlaulun sanoituksen ensimmäinen painettu versio on vuodelta 1882. Laulun syntyajan voi päätellä siitäkin, että siinä pidetään junaa ihmeellisenä nähtävyytenä.
Laulun pitkä elinikä johtunee sen yksinkertaisesta ja helposti muistettavasta melodiasta sekä emotionaalisesta neutraaliudesta. Wabash Cannonball on peruslaulu, jota voi laulaa ja soittaa kuka tahansa. Roy Acuff kuulostaa perusmieheltä, joka toisin kuin muut blogissa vastaantulleet rockia varhaisemmat artistit ei ole poikkeuksellisen hyvä-ääninen laulaja, jos ei nyt todellakaan huonokaan. Hänen versionsa menestyi paremmin kuin vaikkapa Bing Crosbyn versio juuri siksi, että hän kuulostaa kansanmieheltä. Taustabändin soittimina kuulostavat olevan steelkitara, huuliharppu, viulu ja haitari, ja soitto on pelimannihengessä notkeaa ja iloista. Esityksessä on nykykantrista usein puuttuvaa elämänmakuisuutta.
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana:
Ennen kuin kuuntelin Wabash Cannonballin tätä blogia varten, laulun nimi ei sanonut minulle mitään. Se kuulosti kuitenkin ensikuulemalta tutulta. Jossain vaiheessa tajusin, että minulle tuttu laulu olikin Chuck Berryn Promised Land, jonka melodia liippaa varsin läheltä.
Kyllä tämä olisi kai pitänyt tuntea. Spotifyssa on laulusta lähes sata versiota, joista soitetuimmat ovat tässä järjestyksessä J. Karjalaisen, Willie Nelsonin ja Johnny Cashin versiot. Tämän kansanlaulun sanoituksen ensimmäinen painettu versio on vuodelta 1882. Laulun syntyajan voi päätellä siitäkin, että siinä pidetään junaa ihmeellisenä nähtävyytenä.
Laulun pitkä elinikä johtunee sen yksinkertaisesta ja helposti muistettavasta melodiasta sekä emotionaalisesta neutraaliudesta. Wabash Cannonball on peruslaulu, jota voi laulaa ja soittaa kuka tahansa. Roy Acuff kuulostaa perusmieheltä, joka toisin kuin muut blogissa vastaantulleet rockia varhaisemmat artistit ei ole poikkeuksellisen hyvä-ääninen laulaja, jos ei nyt todellakaan huonokaan. Hänen versionsa menestyi paremmin kuin vaikkapa Bing Crosbyn versio juuri siksi, että hän kuulostaa kansanmieheltä. Taustabändin soittimina kuulostavat olevan steelkitara, huuliharppu, viulu ja haitari, ja soitto on pelimannihengessä notkeaa ja iloista. Esityksessä on nykykantrista usein puuttuvaa elämänmakuisuutta.
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana:
maanantai 13. syyskuuta 2010
Backstreet Boys: Millennium (1999)
Spotify
Albumin avausraidan Larger Than Lifen alussa kajahtaa omituinen huutonauru, joka antaa siinä mielessä harhaanjohtavan signaalin, että albumissa ei tosiasiassa ole mitään hauskaa eikä villiä. Naurun teennäisyys kertoo oikeampaa tarinaa. Millennium on tukholmalaisen Cheironin hittitehtaan sorvaama tuote pääpirunaan Max Martin, ja laulua lukuunottamatta kyseessä voisi olla yhtä hyvin Britney Spearsin levy. Hittitehtaat eivät tietenkään automaattisesti tuota vain hengetöntä ja persoonatonta musiikkia - ajatellaanpa vaikka Motownia - mutta Max Martinin biisit ja tuotanto jättävät minut kyllä kylmäksi.
Sanoituksissa aivan geneerisimmästä sinä-linjasta eroavat Larger Than Life ja päätösbiisi The Perfect Fan. Älkää antako nimien hämätä; ensinmainittu on kiitollisuuden tunnustus faneille ja jälkimmäinen äideille. Näistä kappaleista olin aistivinani keskimääräistä enemmän aitoa ihmisyyttä ja jälkimmäisessä jopa hieman musiikin tekemisen riemua. Biisintekijätietoja tarkastellessani huomasin, että noissa poikkeavissa kappaleissa oli osatekijänä mainittu Backstreet Boysin jäsen Brian Littrell. Tämä ei voi olla sattumaa. Kyllähän Backstreet hoitaa muutenkin tonttinsa kunnialla. Erityisesti I Want It That Wayssä laulusuoritukset ovat mainioita. Tuotantojälki on vain läpi koko levyn niin kammottavan siloiteltua, että tarttumapinta on vähissä. Eikö juuri tarttuvuuden pitäisi olla popissa tärkeää?
Parhaat biisit: I Want It That Way, The One, The Perfect Fan
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 4
tiistai 7. syyskuuta 2010
Cher: Believe (1998)
Video
Suuri osa tässä blogissa käsiteltävästä musiikista on kärsinyt puhkisoittamisesta, mutta Believe kantaa oman historiansa raskaan painolastin lisäksi myös ensimmäiselle Autotune-hitille kuuluvaa myllynkiveä kaulassaan. Se, että tuon kunnian sai Cherin single, ei ole niin satunnaista eikä ainakaan epätodennäköistä kuin äkkiseltään luulisi. Yli kolme vuosikymmentä julkisuudessa ollutta laulajaa on vaikea saada kuulostamaan tuoreelta ja jännittävältä. Siihen tarvitaan raskasta efektointia.
Tuon mullistavan efektin varjossa Believe on äärimmäisen konservatiivinen popkappale. Rakenne on perinteinen intro-A-B-A-B-C-B-B. Melodia on lähes iskelmällinen (mikä ei ole todellakaan huono asia). Tanssibiitti on jätetty verrattain kevyeksi muihin saman ajan tanssihitteihin nähden. Toisin sanoen, ideana oli vakuuttaa Cherin faneille, että tämä on Cheriä, ja kaikille muille, että tämä ei ole Cheriä. Believe on ammattitaidolla kynäilty ja tuotettu, mutta jää kliiniseksi. Sydänsuruista kertova teksti ei herätä vähäisintäkään tunnereaktiota, eikä rytmi saa jalkoja hievahtamaankaan. Melodia on ihan ok.
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 6,5
Suuri osa tässä blogissa käsiteltävästä musiikista on kärsinyt puhkisoittamisesta, mutta Believe kantaa oman historiansa raskaan painolastin lisäksi myös ensimmäiselle Autotune-hitille kuuluvaa myllynkiveä kaulassaan. Se, että tuon kunnian sai Cherin single, ei ole niin satunnaista eikä ainakaan epätodennäköistä kuin äkkiseltään luulisi. Yli kolme vuosikymmentä julkisuudessa ollutta laulajaa on vaikea saada kuulostamaan tuoreelta ja jännittävältä. Siihen tarvitaan raskasta efektointia.
Tuon mullistavan efektin varjossa Believe on äärimmäisen konservatiivinen popkappale. Rakenne on perinteinen intro-A-B-A-B-C-B-B. Melodia on lähes iskelmällinen (mikä ei ole todellakaan huono asia). Tanssibiitti on jätetty verrattain kevyeksi muihin saman ajan tanssihitteihin nähden. Toisin sanoen, ideana oli vakuuttaa Cherin faneille, että tämä on Cheriä, ja kaikille muille, että tämä ei ole Cheriä. Believe on ammattitaidolla kynäilty ja tuotettu, mutta jää kliiniseksi. Sydänsuruista kertova teksti ei herätä vähäisintäkään tunnereaktiota, eikä rytmi saa jalkoja hievahtamaankaan. Melodia on ihan ok.
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 6,5
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)