Eric Clapton: Unplugged (1992)

Kuuntele Spotifyssa
Eric Clapton teki myydyimmän albuminsa 29 vuotta levytysuransa aloittamisen jälkeen. Santana ja Cher saivat suurimmat menestyksensä vielä myöhemmin, mutta he tekivät sen nuorentamalla musiikkiaan, Clapton vanhentamalla. Suurin osa tammikuussa 1992 äänitetystä Unplugged-albumista koostuu vanhoista bluesstandardeista. Esimerkiksi levyn kohokohta Nobody Knows You When You're Down And Out on vuodelta 1923.

Esitystapa on kauttaaltaan hillitty, ja tunnelma on surumielinen ja hieman väsynyt. Clapton oli juuri julkaissut edellisenä vuonna kuolleen poikansa muistoksi kirjoittamansa Tears In Heaven -singlen. Julkaisu oli niin tuore, ettei Unplugged-konsertin yleisö osoita tunnistavansa kappaletta. Ainoa levyllä soiva Claptonin tunnetuimpiin hitteihin kuuluva biisi on Layla, ja senkin sovitus poikkeaa radikaalisti alkuperäisestä. Sanoitus pysyy sentään samana, mutta sen merkitys tuntuu muuttuneen. Lemmentuskan ja intohimon sijaan keskiöön nousee polvillaan mielenrauhaa rukoileva yksinäinen mies.

On sympaattinen ja rohkea ratkaisu, ettei Clapton lähtenyt esittämään akustista greatest hits -konserttia. Ratkaisua on varmaankin pidetty myös epäkaupallisena, mutta toisin kävi. Minä en kuitenkaan pysty pitämään tästä levystä kuin hieman joinain harvoina hetkinä, kun soittamisen ilo ja oivaltavuus nostavat tunnelman ylös murheen alhosta. Yleisön suosionosoitukset eivät sitä tee, eikä ainakaan tahdissa taputtaminen. Pianisti Chuck Leavell ansaitsee erityiskehut tyylikkäästä soitostaan.

Olen aina pitänyt Eric Claptonia hirvittävän yliarvostettuna. Hän on toki pätevä kitaristi, mutta hänen soittotyylinsä ei vetoa minuun. Lauluntekijänä Clapton on korkeintaan keskinkertainen, ja laulajana melko mielenkiinnoton. Ymmärrän kyllä osittain tämän levyn menestyksen. Musiikki on niin aikuista ja ei-haastavaa, että levy on ollut täysin turvallinen lahjavalinta isänpäivänä tai jouluna. Televisionäkyvyyskään ei ollut haitaksi.

Parhaat biisit: Nobody Knows You When You're Down And Out, Layla, Alberta
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana:

Gene Autry: Rudolph The Red Nosed Reindeer (1949)

Kuuntele Youtubessa

Rudolph The Red Nosed Reindeer on siitä harvinainen joululaulu, että sen päähenkilö on alun perinkin kaupallisiin tarkoituksiin kehitetty hahmo, eikä kuulu vanhaan kansanperinteeseen. Punanenäisen Rudolph-poron keksi vuonna 1939 Robert L. May jouluisten värityskirjojen kansihahmoksi, ja Rudolphin käytyä hyvin kaupaksi aiheesta kirjoitti laulun Mayn lanko Johnny Marks. Gene Autry levytti laulun ensimmäisenä. Autry oli menestyvä kantrilaulaja, mutta kyllä hän oli laulanut myös joululauluja aikaisemminkin.

Laulu koostuu hitaasta introsta ja kolme kertaa toistuvasta säkeistöstä. Tuo säkeistö lauletaan samoilla sanoilla kahdesti ja niiden välissä se soitetaan kerran. Tuo instrumentaalisäkeistö onkin vaihtuvine sooloineen kappaleen paras kohta. Gene Autryn laulu kuulostaa minun korvaani makeilevan setämäiseltä, eikä sanoituskaan pahemmin ilahduta. Viestinä ei ole kiusaamisen vastustaminen yleisesti, vaan se, että menestyjiä ei kiusata. Aika rasittava laulu.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:

Paul Anka: Diana (1957)

Video

Paul Anka oli vasta 15-vuotias levyttäessään ensihittinsä, itse säveltämänsä ja sanoittamansa laulun Diana. Anka ei kuulosta niin nuorelta, vaikka suurin osa myöhemmistä teinipoikatähdistä on laulanut korostetun poikamaisella äänellä. Laulussa onkin kyse siitä, että kertoja yrittää vakuuttaa vanhemmalle rakastetulleen, että heidän ikäeronsa on merkityksetön, joten laulajan on parasta kuulostaa miehekkäältä. Mikä se ikäero sitten mahtaa olla, kun se tuodaan esiin niin tylysti jo avausrivillä "I'm so young and you're so old"? Ei välttämättä kovinkaan suuri; 15-vuotiaan pojan näkökulmasta jo 17-vuotias tyttökin on lähes saavuttamattoman kaukainen.

Biisin riemukkuudesta päätellen suhteelle on ainakin toistaiseksi käynyt hyvin. Kaikki elementit tuntuvat puhkuvan onnea ja pidäkkeetöntä nuorta iloa: naseva saksofoniriffi introssa ja kertosäkeen lopussa, kepeästi laukkaava komppi ja Ankan vaivaton ja heittäytyvä lauluesitys. Väliosassa rynnätään hetkeksi vieläkin kiivaampaan tempoon. Sanoitus on ehkä geneeristä huttua, mutta se esitetään niin vilpittömästi, että lopputulos on aivan vastustamaton.

Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 7

Nirvana: Nevermind (1991)

Deluxe Edition Spotifyssa

Nevermind nosti punkin marginaalista valtavirtaan. Hüsker Dü, Sonic Youth, Mudhoney ja Pixies olivat niitä jättiläisiä, joiden olkapäillä Nirvana sai seistä, eikä jälkeenpäinkään ole täysin ilmiselvää, miksi juuri Nirvana vetosi kymmeniin miljooniin ja edeltäjät eivät. Minusta Nevermindilla on neljä olennaista vahvuutta: Kurt Cobainin vetoavan karhea lauluääni, Dave Grohlin voimallinen ja kekseliäs rumpalointi, simppelin tarttuvat biisit ja Butch Vigin tuottamat selkeäpiirteiset soundit.

Jonkinlainen ajan hengen muutos oli myös osaltaan mahdollistamassa läpimurtoa. Aiemmin samana vuonna Losing My Religion oli noussut suureksi hitiksi, vaikka se kuvasi ahdistusta ja turhautumista vailla selkeää ulkopuolista syytä. 80-luvun ahdistuneissa hiteissä syy oli yleensä ulkopuolella, esimerkiksi yhteiskunnassa tai lähestyvässä maailmanlopussa. 90-luvulla maailma näytti menevän parempaan suuntaan, joten itseinhosta tuli muotia.

Nevermind ei kuitenkaan kuulosta masentuneelta eikä masentavalta levyltä, koska tempot ovat reippaita, soitto energistä ja sanoituksissa on välillä myös pilkettä silmäkulmassa. Muutenkin puutteet ja heikkoudet kääntyvät voitoksi. Cobainin kitaransoiton yksinkertaisuus ja rujous kuulostaa virkistävältä ajan kitaravirtuoosien rinnalla, ja balladien nuhjuisuuden voi tulkita sympaattiseksi kotikutoisuudeksi.

Debyyttialbumi Bleachiä paljolti hallitseva riipivä avantgardismi on joutunut väistymään normaalimman rockin tieltä. Vain CD:n piilobiisiksi häpeillen sysätty Endless, Nameless muistuttaa, että bändin skaalaan kuuluu myös sellainen. Monipuolisuudesta tinkiminen korvattiin sitten seuraavalla albumilla In Uterolla. Nevermind on Nirvanan kolmesta studioalbumista tasalaatuisin ja helpoimmin lähestyttävä, mutta toisaalta myös se, jota kuuntelen vähiten kotona. Tehokas paketti joka tapauksessa.

Parhaat biisit: In Bloom, Drain You, On A Plain
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

Kesha: Tik Tok (2009)

Video

Keshan debyyttisingle Tik Tok on musiikillisesti melko tavanomaista tanssihuttua, mutta suorasukaisesti känni-iltaa ylistävä sanoitus taas on tyyliltään enemmänkin miespuolisilta rokkareilta ja räppäreiltä kuultua. Kumpikaan puoli ei loista omaperäisyydellään, mutta yhdistelmä on uusi. Popparityttöjen odotetaan bailaamisesta kertovissa lauluissa kertovan tanssimisesta ja suukottelusta, ei aamusta asti dokaamisesta ja kähminnästä. Toisaalta ei tällainen voi enää 2000-luvulla olla kenenkään mielestä kovin provokatiivista. Keshan artikulaation ja sävelkorkeuden suhteen huoleton laulutapa sopii biisiin, mutta eihän se kovin hyvältä kuulosta.

Sanoituksessa moni kohta kuulostaa epäloogiselta tai merkitykseltään hämärältä. Erityisesti, kun aamuolo on kuin P. Diddyllä ja kundien pitäisi näyttää Mick Jaggerilta, pitäisi tietää millainen olo P. Diddyllä on, ja tarkoitetaanko sitä miltä Jagger näytti 60-luvulla vai nyt. Videossa Jagger-kohdassa Kesha lähtee karseaviiksisen miehen matkaan, mutta se ei paljon asiaa selvennä, koska Jaggerilla ei ole tietääkseni ollut viiksiä.

Ehkä täytyisi olla itsekin kännissä osatakseen arvostaa tätä teosta.

Oma arvosana: 3
Lukijoiden arvosana: 2

Black Eyed Peas: I Gotta Feeling (2009)

Video
Black Eyed Peas on liukunut pikkuhiljaa hip hopista kohti tanssipoppia. I Gotta Feeling on David Guettan luomine kepeine rytmeineen ehkä yhtyeen popein single. Kappale on luotu varta vasten soimaan etkoilla, kun juodaan vielä viimeistä siideriä ennen diskoon lähtöä. Tuo joskus illan onnellisimmaksi huipuksi jäävä hetki sisältää kaikki mahdollisuudet, mutta ei vielä huolta jonoista, tungoksesta, ohareista ja epämiellyttävistä seuraan tuppautujista. I Gotta Feeling vahvistaa tuota onnen tunnetta rohkaisevalla hokemalla "tonight's gonna be a good night", jonka taustalla soivat kevyet staccatosoinnut antavat odottaa mahtavaa huipennusta. Biisi ei kuitenkaan ikinä varsinaisesti huipennu. Huipennuksen virkaa tekevät huudahdukset eivät ole kyllin tarttuvia, eikä musiikki jaksa nousta innostavammaksi. Kun taas palataan alusta tuttuun hokemaan, huomataan että a-osaksi luultu osa olikin kertosäe. Aivan kuin iltaan kohdistetut odotuksetkin olisivat hieman lässähtäneet.

Biisi jättää kuitenkin persoonallisuudellaan ja positiivisuudellaan mukavan olon. Minua aina ärsyttänyt Fergie ei pääse paljoakaan ääneen. Laulusolistina toimii autotunen avustuksella will.i.am. Autotune ei ärsytä minua yhtä paljon kuin Fergie, joten ratkaisu on onnistunut.

Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 5

Metallica: Metallica (1991)

Näin talvipäivänseisauksen iltana on hyvä kokoontua kuusen ympärille laulamaan "Exit light! Enter night!" Metallican nimikkoalbumi (tai nimetön albumi) on muodostunut vaikutukseltaan luultavasti merkittävimmäksi 90-luvun rocklevyksi. Nirvanan, Pearl Jamin, Red Hot Chili Peppersin, Oasiksen ja Rage Against The Machinen perilliset katosivat kuvioista melko nopeasti, mutta Metallican tyyliä matkitaan edelleen ahkerasti. Lehtimäen yläasteella vuonna 1991 Metallica-fanit olivat kuitenkin pettyneitä. Uusi levy olikin "ihan poppia" eikä sellaista nopeaa riffitykitystä johon oli totuttu.

Levyn kolme ensimmäistä biisiä esittelevät uuden Metallica-formaatin. Siihen kuuluu vain yksi riffi per biisi, ja se riffi möyrii matalalla. Laulu on aikaisempaa melodisempaa, mutta kuitenkin edelleen pääasiassa rytminen elementti. Merkittävä oivallus on, että keskitempo kuulostaa raskaammalta kuin nopea. Kappaleiden koukut perustuvat yleensä painokkaaseen poikkeamiseen muuten melko tasaisesta rytmistä. Biisien rakenteet ja pituudet sopivat likimain normaalin rockbiisin muottiin. Tuo formaatti toimiikin, mutta kävisi tietysti koko albumin mitassa puuduttavaksi.

Formaatista poiketaan kahdella melodisemmalla kappaleella: Unforgiven ja Nothing Else Matters. Niissä toistetaan edellisen albumin One-hitissä hyväksi havaittua särötöntä kitarannäppäilyä. Unforgiven on näistä onnistuneempi lähinnä siksi, että James Hetfieldin lauluääni ei taivu ilmaisemaan Nothing Else Mattersin sanoituksen kuvaamaa tunnetilaa. Hetfield osaa kuulostaa katkeralta ja vihaiselta, mutta kun hänen pitäisi kuulostaa herkältä, hän vaikuttaa lähinnä uhkaavalta. Lisäksi Nothing Else Matters kompastelee heviballadikliseisiin siinä missä Unforgiven onnistuu olemaan omaperäisellä tavalla dramaattinen. Kumpikin olisi tehokkaampi minuutin-pari tiiviimpänä.

Albumin pohjanoteeraus on Don't Tread On Me, joka nostattaa karvat pystyyn alun mauttomalla West Side Story -lainalla ja on muuten mitäänsanomaton. Nothing Else Mattersin jälkeen seuraa vielä kolme formaattibiisiä, jotka ovat vähintään kelvollisia, mutta hyvät ideat alkavat olla harvemmassa kuin albumin alussa. The God That Failed erottuu tässä seurassa edukseen. Levyn päättävä The Struggle Within muistuttaa kiivaalla tempollaan ja vauhkona poukkoilevalla kitarasoolollaan vanhasta Metallicasta.

Yleisvaikutelma on positiivinen, jos niin voi sanoa näin läpeensä synkästä levystä. Hyviä biisejä on monta ja suurin osa muistakin onnistuu jotenkin perustelemaan mukanaolonsa. Ideoita ei heitellä kuulijan korville mitenkään kasapäin, mutta se yksi suuri idea bändin suunnanmuutoksesta on oikein toimiva, ainakin tämän albumin verran. Metallicahan ei ole päässyt tämän jälkeen lähellekään samaa tasoa laulunkirjoituspuolella, eivätkä myöhemmät kokeilut muuttaa bändin yleissoundia ole oikein toimineet, mutta tämän albumin hyvä maine jaksaa näköjään kantaa bändiä vuosikymmeniä.

Parhaat biisit: Enter Sandman, Wherever I May Roam, The God That Failed
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana:

The Monkees: I'm A Believer (1966)

Video
Monkees ei ollut ihan samassa mielessä oikea bändi kuin englantilaiset esikuvansa, mutta väliäkö hällä, kun musiikki toimi. I'm A Believer oli lähtöisin tuolloin vielä tuntemattoman Neil Diamondin kynästä, liidiä lauloi Monkeesin rumpalia näytellyt Micky Dolenz, ja soittajina oli vähän ketä sattui. Monkees-miehet saattoivat kyllä hyvinkin selvitä itse nerokkaan simppelien kitara- ja urkukoukkujen soittamisesta.

Oli esittäjinä keitä hyvänsä, biisi ja sovitus ovat itsessään niin vetäviä, ettei esityksessä voi mennä pahasti pieleen. Haikeahkon säkeistön ja riehakkaan kertosäkeen välinen kontrasti on mainio, ja hiljalleen mukaan hiipivät taustalaulut johdattavat hienosti osasta toiseen. Kertosäkeeseen voisi tietysti toivoa vielä lisää voimaa, mutta toisaalta revittelyn jääminen lievästi liian hennoksi sopi kilttien poikien imagoon.

Itse kyllä tykkään enemmän The Four Topsin miehekkäämmästä versioinnista.

Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6

Middle Of The Road: Chirpy Chirpy Cheep Cheep (1971)

Youtubessa
Chirpy Chirpy Cheep Cheep on jo muuttunut kuolemattomaksi kännihoilotukseksi (Viil-le Pel-to-nen! Ville Peltonen!), eli laulu jatkaa elämäänsä enemmänkin ideatasolla kuin tiettynä levytyksenä. Tunnetuin versio laulusta on skotlantilaisen Middle Of The Road -yhtyeen tekemä, vaikka siinä hukataankin tämän ääliömäisen renkutuksen potentiaalinen iskevyys miltei tyystin. Sally Carrin lauluääni on ärsyttävän värisevä, ja bändillä on vaikeuksia selviytyä lähes äärimmilleen yksinkertaistetusta sovituksesta. Ne mokaavat jopa taputukset! Lally Stottin alkuperäinen kulkee huomattavasti vakuuttavammin.

Se muutama lause, mitä tässä on tekstiä, kertoo hylätystä linnunpojasta. Aihe on niin pahasti ristiriidassa rallatuksen hilpeyden kanssa, ettei kukaan voi ruveta ajattelemaan, mitä tässä lauletaan. Tämä ilmeisesti aiheuttaa halutun aivot narikkaan -efektin.

Hatunnosto Lally Stottille, joka onnistui säveltämään uuden Ukko Nooan. Middle Of The Roadille pisteet... no, vaikka siitä, että olisi se versio voinut olla vielä huonompi.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 6

Santana: Supernatural (1999)

Kuuntele Spotifyssa
Kun vanha artisti, jonka suuruuden päivät ovat kaukana takana, yrittää kiinnittää nuoremman yleisön huomion, yksi yleinen tapa on tehdä duettoalbumi ajankohtaisempien tähtien kanssa. Lopputulos jää usein musiikillisesti pelkäksi kuriositeetiksi, mutta nuoren ja vanhan tähden yhteistyö yhtäkaikki ylittää uutiskynnyksen. Santanan tapauksessa yhteistyö oli luontevampaa kuin yleensä. Kitaristin albumille vierailevat laulajat sopivat mainiosti. Toisaalta Santanan kaupallinen menestys oli ollut melkein 20 vuotta varsin heikkoa. Supernaturalin nouseminen listaykköseksi ympäri maailman oli täysin odottamatonta.

Albumi alkaa uhmakkaasti ilman vierailevien tähtien tukea esitetyllä kappaleella (Da Le) Yaleo, joka on muistuttaa levyn biiseistä eniten Santanan huippukaudesta 70-luvun alussa. Yhtyeen soitossa on tarttuvaa intoa, ja kappaleen verevyys ja autenttisuus lupaavat albumilta hyvää. Seuraa kaksi tyylikästä aikuisrockesitystä: Dave Matthewsin laulama Love Of My Life ja Everlastin murahtelema Put Your Lights On. Jälkimmäisessä Santana yrittää hetkittäin soittaa grunge-tyylisesti, mikä on albumin harvoja irtiottoja hänen tavaramerkkivinguttelustaan. Vasta neljännessä biisissä Africa Bamba käy selväksi, ettei relevanttia materiaalia riitä albumin täydeltä. Bändin soitto kuulostaa lamaantuneelta ja innottomalta.

Santanan uran pelastanut hitti Smooth nostaa taas tunnelmaa. Rob Thomasin laulusuoritus sai varsinkin naisilta polvet veteliksi, ja on helppo kuulla miksi. Do You Like The Wayssä on kaksi vokalistia, joiden urat ovat menneet sittemmin päinvastaisiin suuntiin: Lauryn Hill ja Cee-Lo. Biisi on mukavan kuuloinen, mutta jää hahmottomaksi. Tässä kohtaa albumi alkaa laahata pahasti. Hip hop -rytminen Maria Maria oli jättihitti, mutta en tajua mikä tässä niin viehätti. Biisin elementit ovat kaikki keskinkertaisia ja keskenään yhteensopimattomia. Loppupuolen ainoana valopilkkuna mainitsen Eagle-Eye Cherryn laulaman notkeasti kulkevan biisin Wishing It Was.

Albumilla on muutama hyvä hetki, joista suurin osa alkupuolella. Kokonaisuutena se on kuitenkin näennäisestä vaihtelevuudestaan huolimatta kovin yksitoikkoinen ja pitkäveteinen. 75-minuuttinen jööti keskitempoista tai hidasta aikuisrockia miedolla salsakastikkeella on minulle aivan liikaa. Ilmeisesti tästä on kuitenkin tykätty, koska Santana ei ole Supernaturalin jälkeen painunut uudestaan unohduksiin.

Parhaat biisit: (Da Le) Yaleo, Love Of My Life, Smooth
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 5

Goombay Dance Band: Sun Of Jamaica (1979)

Video

Sun Of Jamaica on yksi hämmentävimmistä tekeleistä, mitä olen ikinä kuullut. On hankala määritellä, mitä se yrittää olla, mitä se teeskentelee olevansa, ja mitä se todella on. Määrittelen silti.

Saksalainen Jörg Knoch hankki älyttömän afrokampauksen, häpesi sitä itsekin niin paljon että päätti esiintyä salanimellä Oliver Bendt. ja perusti Goombay Dance Bandin toteuttamaan visiotaan romanttisemmasta versiosta Boney M:stä. Sun Of Jamaica oli Goombay Dance Bandin ensimmäinen single. Bahamalaiseen musiikkiin viittaava sana goombay ja reggaeta lupaileva sana Jamaica, samoin kuin hillittömällä videolla temppuilevat karibialaissyntyiset tanssijat, ovat ulkomusiikillista hämäystä. Todellisuudessa Sun Of Jamaica on kehnoa saksalaista iskelmää, johon on ympätty soundivaikutteita diskosta ja calypsosta. Valtaosan kappaleen kestosta vievät tankeroenglannilla lausutut puheosuudet, jotka ovat uskomatonta soopaa, aivan kuin Vesa Keskinen olisi kirjoittanut ne. Se, miksi hämäys meni läpi, ja tämä nousi Saksan listaykköseksi yhdeksäksi viikoksi, on minulle täysi arvoitus. Etelä-Afrikan listaykkösyys tuntuu jostain syystä sopivan kuvaan. Goombay Dance Band meni myöhemmin vielä Ison-Britanniankin ykköseksi yhtä huonolla Seven Tearsilla. Kaikkea ei vain voi ymmärtää.

Köyhän miehen Boney M:stä puhuminen loukkaisi sekä Boney M:ää että köyhiä miehiä. Sun Of Jamaica on kuitenkin vielä suurempi loukkaus upeaa karibialaista musiikkiperinnettä kohtaan. Ensin tehdään paskaa ja sitten vielä lavastetaan sen olevan ulkomaalaisten vika. En keksi biisistä mitään ansiota, mille voisin antaa yhtään pistettä.

Oma arvosana: 0
Lukijoiden arvosana: 3,5

Roy Acuff: Wabash Cannonball (1936)

Video

Ennen kuin kuuntelin Wabash Cannonballin tätä blogia varten, laulun nimi ei sanonut minulle mitään. Se kuulosti kuitenkin ensikuulemalta tutulta. Jossain vaiheessa tajusin, että minulle tuttu laulu olikin Chuck Berryn Promised Land, jonka melodia liippaa varsin läheltä.

Kyllä tämä olisi kai pitänyt tuntea. Spotifyssa on laulusta lähes sata versiota, joista soitetuimmat ovat tässä järjestyksessä J. Karjalaisen, Willie Nelsonin ja Johnny Cashin versiot. Tämän kansanlaulun sanoituksen ensimmäinen painettu versio on vuodelta 1882. Laulun syntyajan voi päätellä siitäkin, että siinä pidetään junaa ihmeellisenä nähtävyytenä.

Laulun pitkä elinikä johtunee sen yksinkertaisesta ja helposti muistettavasta melodiasta sekä emotionaalisesta neutraaliudesta. Wabash Cannonball on peruslaulu, jota voi laulaa ja soittaa kuka tahansa. Roy Acuff kuulostaa perusmieheltä, joka toisin kuin muut blogissa vastaantulleet rockia varhaisemmat artistit ei ole poikkeuksellisen hyvä-ääninen laulaja, jos ei nyt todellakaan huonokaan. Hänen versionsa menestyi paremmin kuin vaikkapa Bing Crosbyn versio juuri siksi, että hän kuulostaa kansanmieheltä. Taustabändin soittimina kuulostavat olevan steelkitara, huuliharppu, viulu ja haitari, ja soitto on pelimannihengessä notkeaa ja iloista. Esityksessä on nykykantrista usein puuttuvaa elämänmakuisuutta.

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana:

Backstreet Boys: Millennium (1999)

Spotify

Albumin avausraidan Larger Than Lifen alussa kajahtaa omituinen huutonauru, joka antaa siinä mielessä harhaanjohtavan signaalin, että albumissa ei tosiasiassa ole mitään hauskaa eikä villiä. Naurun teennäisyys kertoo oikeampaa tarinaa. Millennium on tukholmalaisen Cheironin hittitehtaan sorvaama tuote pääpirunaan Max Martin, ja laulua lukuunottamatta kyseessä voisi olla yhtä hyvin Britney Spearsin levy. Hittitehtaat eivät tietenkään automaattisesti tuota vain hengetöntä ja persoonatonta musiikkia - ajatellaanpa vaikka Motownia - mutta Max Martinin biisit ja tuotanto jättävät minut kyllä kylmäksi.

Sanoituksissa aivan geneerisimmästä sinä-linjasta eroavat Larger Than Life ja päätösbiisi The Perfect Fan. Älkää antako nimien hämätä; ensinmainittu on kiitollisuuden tunnustus faneille ja jälkimmäinen äideille. Näistä kappaleista olin aistivinani keskimääräistä enemmän aitoa ihmisyyttä ja jälkimmäisessä jopa hieman musiikin tekemisen riemua. Biisintekijätietoja tarkastellessani huomasin, että noissa poikkeavissa kappaleissa oli osatekijänä mainittu Backstreet Boysin jäsen Brian Littrell. Tämä ei voi olla sattumaa. Kyllähän Backstreet hoitaa muutenkin tonttinsa kunnialla. Erityisesti I Want It That Wayssä laulusuoritukset ovat mainioita. Tuotantojälki on vain läpi koko levyn niin kammottavan siloiteltua, että tarttumapinta on vähissä. Eikö juuri tarttuvuuden pitäisi olla popissa tärkeää?

Parhaat biisit: I Want It That Way, The One, The Perfect Fan
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 4

Cher: Believe (1998)

Video
Suuri osa tässä blogissa käsiteltävästä musiikista on kärsinyt puhkisoittamisesta, mutta Believe kantaa oman historiansa raskaan painolastin lisäksi myös ensimmäiselle Autotune-hitille kuuluvaa myllynkiveä kaulassaan. Se, että tuon kunnian sai Cherin single, ei ole niin satunnaista eikä ainakaan epätodennäköistä kuin äkkiseltään luulisi. Yli kolme vuosikymmentä julkisuudessa ollutta laulajaa on vaikea saada kuulostamaan tuoreelta ja jännittävältä. Siihen tarvitaan raskasta efektointia.

Tuon mullistavan efektin varjossa Believe on äärimmäisen konservatiivinen popkappale. Rakenne on perinteinen intro-A-B-A-B-C-B-B. Melodia on lähes iskelmällinen (mikä ei ole todellakaan huono asia). Tanssibiitti on jätetty verrattain kevyeksi muihin saman ajan tanssihitteihin nähden. Toisin sanoen, ideana oli vakuuttaa Cherin faneille, että tämä on Cheriä, ja kaikille muille, että tämä ei ole Cheriä. Believe on ammattitaidolla kynäilty ja tuotettu, mutta jää kliiniseksi. Sydänsuruista kertova teksti ei herätä vähäisintäkään tunnereaktiota, eikä rytmi saa jalkoja hievahtamaankaan. Melodia on ihan ok.

Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 6,5

Shakira featuring Wyclef Jean: Hips Don't Lie (2006)

Video

Niille, jotka eivät tunne historiaa: vuonna 1992 puertoricolainen Jerry Rivera levytti kappaleen Amores Como El Nuestro. Vuonna 2004 haitilainen Wyclef Jean sämpläsi Amores Como El Nuestroa kappaleeseen Dance Like This. Vuonna 2006 kolumbialainen Shakira teki Wyclef Jeanin kanssa Dance Like Thisistä uuden version nimeltä Hips Don't Lie, ja se on toistaiseksi 2000-luvun myydyin single.

Jo Elviksen lanteet tiesivät sen, kuinka se toimii, mutta silti vähän ärsyttää tämä Shakiran kieltämättä varsin liukkaan lantionkeinutuksen ryöstöviljely. Shakiran brändiin oli jo aiemmin kuulunut aika olennaisesti joka videossa toistuva suuri määrä keinutusta, ja nyt sitten tehtiin biisikin tästä aiheesta. Wyclef Jeanin brändiin taas kuuluu lähes pelkästään se, että hän on The Fugeesin entinen jäsen, ja yhdeksän vuotta The Fugeesin hajoamisen jälkeen hän viittaa tuohon asiaan Hips Don't Liessa neljä kertaa.

Jos ärsyttävien epäolennaisuuksien ja muutaman vuoden takaisen puhkisoittamisen takaa pystyy kuulemaan itse biisin, niin sehän onkin aika mielenkiintoinen sekametelisoppa aineksinaan pop, hip hop, salsa ja cumbia. Eri elementtejä heitetään päällekkäin ja limittäin yllin kyllin. Kertosäkeessä trumpettisample ja Shakiran laulu muodostavat hienosti kaksi päällekkäistä melodiaa ja rytmiä. Kahden minuutin kohdalla tuleva baila en la calle -väliosa (joka on viittaus kappaleeseen Carnaval) antaa hetkellisen välähdyksen siitä, että tähän monikulttuuriseen fiestaan voisi melkein tempautua mukaan. Niissä "ymmärrän kyllä sun vaivasi" -huudoissa sanotaan oikeasti "en Barranquilla se baila asi", eli Barranquillassa me tanssimme näin.

Sanoituksessa oleva romanttinen juoni on samaan tapaan päälleliimattu kuin Bond-elokuvissa. Niin Bondin kuin Shakirankin rooliin kuuluu hurmata vastakkainen sukupuoli, mutta se ei todellakaan ole pääpointti. Tässä biisissä tärkeintä on tanssittavuus ja hulvaton karnevaalimeininki. Valitettavasti sen monet hyvät puolet eivät onnistu täysin jättämään varjoonsa niitä elementtejä, joista en pidä, esimerkiksi kummankin duetoijan lauluääniä.

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana:

Mariah Carey: Music Box (1993)

Spotify

Music Box -albumin tekovaiheen aikana Bodyguardin soundtrack vietti 20 viikkoa USA:n albumilistan ykkösenä. Levyjen tuottaja- ja lauluntekijäkrediiteistä löytyy liuta samoja nimiä: Walter Afanasieff, Robert Clivilles, David Cole, Babyface ja Daryl Simmons. Ei ole siis ihme, että levyt kuulostavat hieman samalta. Menestyskaavan jo löydyttyä keskityttiin suoltamaan ulos lisää samankaltaista pehmosoulhuttua.

Tokihan Music Box on parempi albumi. Alkupuolta kuuntelee jopa mielellään, kun vaihtelua riittää ja biisit ovat vähintäänkin kelvollisia. Dreamloverin höyhenenkevyestä poppistelusta siirrytään Heron tunteikkaaseen motivaatioluentoon. Anytime You Need A Friend on suorastaan upea soulballadi väkevine gospelkuoroineen. Kuoroa käytetään kyllä tällä levyllä runsaasti muutenkin, mutta ei läheskään yhtä tehokkaasti. Nimibiisi Music Box vielä menettelee suvantovaiheena ennen vauhdikasta tanssikipaletta Now That I Know. Sitten alkavatkin eväät olla syöty. Kolmannen laiskasti laahaavan balladin aikana jo miettii, eikö näitä ole kuultu riittävästi. No, niitä kuullaan vielä lisää, ja taas lisää. Noista balladeista jokainen kuulostaa yksittäin kuultuna aivan siedettävältä, mutta liika on liikaa. Biisien samankaltaisuudesta alkaa tehdä huomioita. Kymmenessä kappaletta yhdestätoista lauluosuus alkaa sanattomalla hyräilyllä. Joka ainoassa kertosäkeessä käytetään sanaa you, yleensä moneen kertaan.

Kun Bodyguardin soundtrackilla suurin hitti oli versio 70-luvun balladista I Will Always Love You, Music Boxilla samaa virkaa hoitaa Without You, joka tunnetaan nykyään myös nimellä Ken Lee. Sen suursuosio ei kyllä avaudu minulle. Carey laulaa säkeistöt vähän liian matalalta, että hänen äänensä pääsisi soimaan kunnolla. Kun biisi on huipentumassa, se feidataan saman tien.

Yleensä mainitsen joka levyltä kolme parasta biisiä, mutta kun tällä kertaa paras on ysin arvoinen ja seuraavat vitosen luokkaa, yksi maininta saa riittää.

Paras biisi: Anytime You Need A Friend
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 5

Patrick Hernandez: Born To Be Alive (1978)

Video

Biisin nimestä tulevat hakematta mieleen Staying Alive ja I Will Survive, mutta kappaleen tunnelma on aivan toisenlainen. Patrick Hernandezin suurin ongelma kuulostaa olevan se, että jotkut ovat ihmetelleet, miten hänellä voi mennä niin lujaa. Lujaa meneminen toteutuu biisissä konkreettisesti, koska tempo on hengästyttävän nopea. Biisiä voi pitää varhaisena hi-NRG:nä.

Pintatasolla kappaleessa ei tapahdu kuitenkaan juuri mitään. Rytmi tuksuttaa tasatahtia. 90 prosenttia ajasta menee kappaleen nimen hokemiseen. Välissä on kaksi lyhyttä säkeistöä, joiden hölmö melodia kuulostaa jostain muusta laulusta reväistyltä. Biisi pysyy koossa muutaman hauskan detaljin avulla: rytmielementtinä toimivat taustalaulut, lyhyet torviriffit ja biisin lopussa kahdesti toistuva läpitunkeva kitaran murahdus.

Hernandez ei ole ihmeellinen laulaja, mutta hän onnistuu saamaan kymmeniä kertoja toistuvan born to be aliven joka kerta kuulostamaan siltä, kuin hän pitäisi sitä maailman nerokkaimpana lauseena. Tulkinnan kiihkeys ja sen ristiriita biisin mitäänsanomattomuuden kanssa on viehättävää. Fuskaus melkein onnistuu, mutta ei aivan. Kun kakkua ei ole nimeksikään, ei sitä voi korvata runsaallakaan kuorruttamisella.

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 7

Mariah Carey: All I Want For Christmas Is You (1994)

Video

Vaikka en varsinaisesti ole Mariah Careyn enkä joulun fani, tämä biisi on minusta riemastuttava! Mariah Careyn ja Walter Afanasieffin kirjoittama laulu on melodialtaan parhaiden popsoul-perinteiden mukainen muotovalio, ja sovitukseen on haettu joulun henkeä matkimalla Phil Spectorin joululevyn soundia, erityisesti kai The Crystalsin versiota Santa Claus Is Coming To Townista. Careyn moderni laulutyyli yhdistettynä 60-lukulaiseen taustaan on ajattoman kuuloinen yhdistelmä. Tempo on sopivan reipas, niin että Carey ehtii tulkita, mutta ei ylitulkita.

Ylenmääräinen jouluisuus ei pääse haittaamaan, kun sanoituksessa melkein kaikki joulun kliseet lytätään merkityksettöminä: lahjat, kuusi, pukki, lumi ja porot (misteli saa jäädä). John Lennon voisi vielä lisätä listan loppuun "and no religion too". Laulu on tästä syystä nerokkaan demokraattinen, kun kuulija voi hyväksyä viestin maantieteellisestä tai taloudellisesta asemastaan riippumatta. Oikeastaan edes sillä ei ole väliä, viettääkö kuulija joulua ollenkaan.

On hienoa, että tämä kappale on löytänyt tiensä joka joulu soivien klassikoiden joukkoon, jonne mahtuu ehkä yksi uusi joululaulu vuosikymmenessä. En tiedä, miten Mariah Careyn esittämä joululaulu voisi olla yhtään parempi. En oikeastaan tiedä, miten mikään joululaulu voisi olla yhtään parempi.

Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 6

Madonna: The Immaculate Collection (1990)

Tätä ennen blogissani vastaan tulleista hittikokoelmista vain Beatlesin 1 on järjestetty kronologisesti. Aikajärjestyksen käyttäminen mahdollistaa kokoelman kuuntelemisen kehityskertomuksena. Beatlesin tarinaan se tietysti sopii täydellisesti. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapahtunut Madonnan uran alkupuoli jäsentyy tällä tavalla myös oikein mielenkiintoisesti. Madonnan ääni oli ensimmäisellä albumilla vielä koulimaton, ja tarkoitan sekä hänen konkreettista lauluääntään että sitä miten tarkasti hän mietti mitä haluaa sanoa. Kyllähän jo kokoelman aloituskappaleen Holiday voi jälkiviisaasti lukea paljastuksena Madonnan hellittämättömästä työmoraalista: "if we took a holiday", "just one day", ja tuo jossittelu vapaapäivän pitämisestä jää jossitteluksi.

Like A Virgin ja Material Girl ovat kuitenkin aivan eri tavalla itsetietoisia manifesteja. Like A Virginissä Madonna aloittaa loputtoman omaan nimeensä liittyvän vihjailun, jota edustaa myös tämän kokoelman nimi. Hän käyttää kappaleessa liioitellun ohutta ja tyttömäistä lauluääntä, aivan kuten Marilyn Monroe aikaisemmin ja Britney Spears myöhemmin. Ilmeisesti tämä on ainoa tapa ilmaista yhtä aikaa viattomuutta ja viettelevyyttä. Material Girl on myös viittaus Marilyniin, tällä kertaa Diamonds Are A Girl's Best Friendiin. Madonnan ääni on tällä kertaa jo huomattavasti aikuisempi.

True Blue -albumin hiteissä esittäytyy sitten viimein valmis Madonna, omalla vahvalla äänellään laulava monipuolinen taiteilija, joka ilmaisee runsaalla imperatiivin käytöllä pitävänsä ohjia käsissään. Papa Don't Preach! Open Your Heart! Imperatiivihitit muodostavatkin sitten enemmistön kokoelman loppupuolesta.

The Immaculate Collection ei ole aivan perinteisessä mielessä hittikokoelma, vaan tavallaan maailman myydyin remixlevy. Shep Pettibone miksasi uudelleen kaikki kokoelmalle tulleet biisit. Tällaiset ratkaisut on yleensä tuomittu epäonnistumaan, mutta suurin osa kappaleista on saanut säilyttää oman ilmeensä, ja remiksaaminen kuuluu vain soundien miellyttävänä yhteensopivuutena. Like A Prayer, Madonnan uran ehkä suurin hetki, on kuitenkin muokattu radikaalisti uusiksi, ja nyanssit ovat saaneet väistyä tasaisemman tanssihölkän tieltä. Alkuperäinen versio on tietysti parempi sellaisenaan, mutta en ole varma, toimisiko se osana tätä kokoelmaa yhtään paremmin kuin tämä remix. Biisi on kohottava elämys näinkin.

Kokoelmaa varten tehtyinä uusina biiseinä kuullaan Justify My Love ja Rescue Me (molemmat imperatiivissa!). Justify My Love on Lenny Kravitzin biisi, eikä onneksi Lennylle tyypillistä retrorokkia, vaan 90-luvun alun seksi-Madonnan huippuhetki. Rescue Me ei sen sijaan aivan yllä kokoelman yleisesti todella korkeaan tasoon. Taso pysyy korkeana senkin takia, ettei kaikkia Madonnan suurimpia hittejä otettu mukaan. Varsinkin True Bluen ja Who's That Girlin jättäminen ulos hittien suuruudesta huolimatta oli oikein onnistunut ratkaisu, koska ovathan ne aika laimeita biisejä.

Parhaat biisit: Like A Prayer, Vogue, Justify My Love
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8

Carl Douglas: Kung Fu Fighting (1974)

Carl Douglas Hollannin TV:ssä
Alkuperäinen versio Spotifyssa

Oohohoohoo! Oohohoohoo! Kaikki tunnistavat Kung Fu Fightingin jo ensi sekunneista. Seuraavaksi tulee lyhyt pentatonista sävelasteikkoa mukaileva melodianpätkä, jonka tarkoitus on johdattaa ajatukset Kiinaan. Välillä rapsahtaa jokusen kerran blaxploitaatioelokuviin viittaava kitaraefekti. Ensimmäinen Carl Douglasin laulama lause on "everybody was kung fu fighting", jossa mainitaan biisin nimi ja käytännössä sanoituksen koko sisältö. Kohdassa "kung" on rumpujen ja muiden rytmisoittimien ensimmäinen isku, ja simppeli popin, funkin ja diskon sekainen komppi alkaa jyskyttää.

Kung Fu Fighting on käyttänyt joka ainoan kikkansa jo ensimmäisen puolen minuutin aikana, mikä ei ole tietenkään kolmen minuutin popissa harvinaista. Harvinaisempaa on, että biisissä on niinkin monta tunnistettavaa ja mieleenjäävää koukkua. Voisi luulla, että takana on aimo annos laskelmointia ja ammattimaista hitintekotaitoa, mutta Kung Fu Fighting tehtiin huitaisemalla sinkun B-puolta varten, ja se jäi Douglasin ainoaksi osumaksi sekä biisintekijänä että esittäjänä.

Biisin tunnelma on niin rento ja huoleton, että kertoja ei selvästikään seuraa aitoa katutappelua, vaan luultavammin vain kung fu -elokuvaa, jonka vauhdikkaasta menosta hän innostuu. Kertoja on ällistynyt sivustakatsoja, eikä todellakaan mikään taistelulajien harrastaja, vaikka Carl Douglas esiintyikin promokuvissa ja keikoilla sellaiseen viittaavassa asussa.

Saman vuoden hittejä olleen Rock Your Babynkin pahoinpidellyt Frederik levytti tämän nimellä Kung Fu taistelee. Siinä kertoja on voittamaton snagaritappelija. Vielä nolompi oli hänen haastattelunsa Suosikissa otsikolla "Kung fu on minulle elämäntapa". Samassa lehdessä mainostettiin kirjekurssia mainiolla lauseella "Minä teen teistä kiinalaisen kung fu -mestarin".

Kung Fu Fighting on ihan reipas ralli ja hauska kuriositeetti pophistoriassa, mutta ei sen kuunteleminen aiheuta minussa kummempia reaktioita puolesta eikä vastaan. Aika yhdentekevää huttua.

Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 6