Eric Clapton: Unplugged (1992)

Kuuntele Spotifyssa
Eric Clapton teki myydyimmän albuminsa 29 vuotta levytysuransa aloittamisen jälkeen. Santana ja Cher saivat suurimmat menestyksensä vielä myöhemmin, mutta he tekivät sen nuorentamalla musiikkiaan, Clapton vanhentamalla. Suurin osa tammikuussa 1992 äänitetystä Unplugged-albumista koostuu vanhoista bluesstandardeista. Esimerkiksi levyn kohokohta Nobody Knows You When You're Down And Out on vuodelta 1923.

Esitystapa on kauttaaltaan hillitty, ja tunnelma on surumielinen ja hieman väsynyt. Clapton oli juuri julkaissut edellisenä vuonna kuolleen poikansa muistoksi kirjoittamansa Tears In Heaven -singlen. Julkaisu oli niin tuore, ettei Unplugged-konsertin yleisö osoita tunnistavansa kappaletta. Ainoa levyllä soiva Claptonin tunnetuimpiin hitteihin kuuluva biisi on Layla, ja senkin sovitus poikkeaa radikaalisti alkuperäisestä. Sanoitus pysyy sentään samana, mutta sen merkitys tuntuu muuttuneen. Lemmentuskan ja intohimon sijaan keskiöön nousee polvillaan mielenrauhaa rukoileva yksinäinen mies.

On sympaattinen ja rohkea ratkaisu, ettei Clapton lähtenyt esittämään akustista greatest hits -konserttia. Ratkaisua on varmaankin pidetty myös epäkaupallisena, mutta toisin kävi. Minä en kuitenkaan pysty pitämään tästä levystä kuin hieman joinain harvoina hetkinä, kun soittamisen ilo ja oivaltavuus nostavat tunnelman ylös murheen alhosta. Yleisön suosionosoitukset eivät sitä tee, eikä ainakaan tahdissa taputtaminen. Pianisti Chuck Leavell ansaitsee erityiskehut tyylikkäästä soitostaan.

Olen aina pitänyt Eric Claptonia hirvittävän yliarvostettuna. Hän on toki pätevä kitaristi, mutta hänen soittotyylinsä ei vetoa minuun. Lauluntekijänä Clapton on korkeintaan keskinkertainen, ja laulajana melko mielenkiinnoton. Ymmärrän kyllä osittain tämän levyn menestyksen. Musiikki on niin aikuista ja ei-haastavaa, että levy on ollut täysin turvallinen lahjavalinta isänpäivänä tai jouluna. Televisionäkyvyyskään ei ollut haitaksi.

Parhaat biisit: Nobody Knows You When You're Down And Out, Layla, Alberta
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana:

Gene Autry: Rudolph The Red Nosed Reindeer (1949)

Kuuntele Youtubessa

Rudolph The Red Nosed Reindeer on siitä harvinainen joululaulu, että sen päähenkilö on alun perinkin kaupallisiin tarkoituksiin kehitetty hahmo, eikä kuulu vanhaan kansanperinteeseen. Punanenäisen Rudolph-poron keksi vuonna 1939 Robert L. May jouluisten värityskirjojen kansihahmoksi, ja Rudolphin käytyä hyvin kaupaksi aiheesta kirjoitti laulun Mayn lanko Johnny Marks. Gene Autry levytti laulun ensimmäisenä. Autry oli menestyvä kantrilaulaja, mutta kyllä hän oli laulanut myös joululauluja aikaisemminkin.

Laulu koostuu hitaasta introsta ja kolme kertaa toistuvasta säkeistöstä. Tuo säkeistö lauletaan samoilla sanoilla kahdesti ja niiden välissä se soitetaan kerran. Tuo instrumentaalisäkeistö onkin vaihtuvine sooloineen kappaleen paras kohta. Gene Autryn laulu kuulostaa minun korvaani makeilevan setämäiseltä, eikä sanoituskaan pahemmin ilahduta. Viestinä ei ole kiusaamisen vastustaminen yleisesti, vaan se, että menestyjiä ei kiusata. Aika rasittava laulu.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:

Paul Anka: Diana (1957)

Video

Paul Anka oli vasta 15-vuotias levyttäessään ensihittinsä, itse säveltämänsä ja sanoittamansa laulun Diana. Anka ei kuulosta niin nuorelta, vaikka suurin osa myöhemmistä teinipoikatähdistä on laulanut korostetun poikamaisella äänellä. Laulussa onkin kyse siitä, että kertoja yrittää vakuuttaa vanhemmalle rakastetulleen, että heidän ikäeronsa on merkityksetön, joten laulajan on parasta kuulostaa miehekkäältä. Mikä se ikäero sitten mahtaa olla, kun se tuodaan esiin niin tylysti jo avausrivillä "I'm so young and you're so old"? Ei välttämättä kovinkaan suuri; 15-vuotiaan pojan näkökulmasta jo 17-vuotias tyttökin on lähes saavuttamattoman kaukainen.

Biisin riemukkuudesta päätellen suhteelle on ainakin toistaiseksi käynyt hyvin. Kaikki elementit tuntuvat puhkuvan onnea ja pidäkkeetöntä nuorta iloa: naseva saksofoniriffi introssa ja kertosäkeen lopussa, kepeästi laukkaava komppi ja Ankan vaivaton ja heittäytyvä lauluesitys. Väliosassa rynnätään hetkeksi vieläkin kiivaampaan tempoon. Sanoitus on ehkä geneeristä huttua, mutta se esitetään niin vilpittömästi, että lopputulos on aivan vastustamaton.

Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 7

Nirvana: Nevermind (1991)

Deluxe Edition Spotifyssa

Nevermind nosti punkin marginaalista valtavirtaan. Hüsker Dü, Sonic Youth, Mudhoney ja Pixies olivat niitä jättiläisiä, joiden olkapäillä Nirvana sai seistä, eikä jälkeenpäinkään ole täysin ilmiselvää, miksi juuri Nirvana vetosi kymmeniin miljooniin ja edeltäjät eivät. Minusta Nevermindilla on neljä olennaista vahvuutta: Kurt Cobainin vetoavan karhea lauluääni, Dave Grohlin voimallinen ja kekseliäs rumpalointi, simppelin tarttuvat biisit ja Butch Vigin tuottamat selkeäpiirteiset soundit.

Jonkinlainen ajan hengen muutos oli myös osaltaan mahdollistamassa läpimurtoa. Aiemmin samana vuonna Losing My Religion oli noussut suureksi hitiksi, vaikka se kuvasi ahdistusta ja turhautumista vailla selkeää ulkopuolista syytä. 80-luvun ahdistuneissa hiteissä syy oli yleensä ulkopuolella, esimerkiksi yhteiskunnassa tai lähestyvässä maailmanlopussa. 90-luvulla maailma näytti menevän parempaan suuntaan, joten itseinhosta tuli muotia.

Nevermind ei kuitenkaan kuulosta masentuneelta eikä masentavalta levyltä, koska tempot ovat reippaita, soitto energistä ja sanoituksissa on välillä myös pilkettä silmäkulmassa. Muutenkin puutteet ja heikkoudet kääntyvät voitoksi. Cobainin kitaransoiton yksinkertaisuus ja rujous kuulostaa virkistävältä ajan kitaravirtuoosien rinnalla, ja balladien nuhjuisuuden voi tulkita sympaattiseksi kotikutoisuudeksi.

Debyyttialbumi Bleachiä paljolti hallitseva riipivä avantgardismi on joutunut väistymään normaalimman rockin tieltä. Vain CD:n piilobiisiksi häpeillen sysätty Endless, Nameless muistuttaa, että bändin skaalaan kuuluu myös sellainen. Monipuolisuudesta tinkiminen korvattiin sitten seuraavalla albumilla In Uterolla. Nevermind on Nirvanan kolmesta studioalbumista tasalaatuisin ja helpoimmin lähestyttävä, mutta toisaalta myös se, jota kuuntelen vähiten kotona. Tehokas paketti joka tapauksessa.

Parhaat biisit: In Bloom, Drain You, On A Plain
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

Kesha: Tik Tok (2009)

Video

Keshan debyyttisingle Tik Tok on musiikillisesti melko tavanomaista tanssihuttua, mutta suorasukaisesti känni-iltaa ylistävä sanoitus taas on tyyliltään enemmänkin miespuolisilta rokkareilta ja räppäreiltä kuultua. Kumpikaan puoli ei loista omaperäisyydellään, mutta yhdistelmä on uusi. Popparityttöjen odotetaan bailaamisesta kertovissa lauluissa kertovan tanssimisesta ja suukottelusta, ei aamusta asti dokaamisesta ja kähminnästä. Toisaalta ei tällainen voi enää 2000-luvulla olla kenenkään mielestä kovin provokatiivista. Keshan artikulaation ja sävelkorkeuden suhteen huoleton laulutapa sopii biisiin, mutta eihän se kovin hyvältä kuulosta.

Sanoituksessa moni kohta kuulostaa epäloogiselta tai merkitykseltään hämärältä. Erityisesti, kun aamuolo on kuin P. Diddyllä ja kundien pitäisi näyttää Mick Jaggerilta, pitäisi tietää millainen olo P. Diddyllä on, ja tarkoitetaanko sitä miltä Jagger näytti 60-luvulla vai nyt. Videossa Jagger-kohdassa Kesha lähtee karseaviiksisen miehen matkaan, mutta se ei paljon asiaa selvennä, koska Jaggerilla ei ole tietääkseni ollut viiksiä.

Ehkä täytyisi olla itsekin kännissä osatakseen arvostaa tätä teosta.

Oma arvosana: 3
Lukijoiden arvosana: 2

Black Eyed Peas: I Gotta Feeling (2009)

Video
Black Eyed Peas on liukunut pikkuhiljaa hip hopista kohti tanssipoppia. I Gotta Feeling on David Guettan luomine kepeine rytmeineen ehkä yhtyeen popein single. Kappale on luotu varta vasten soimaan etkoilla, kun juodaan vielä viimeistä siideriä ennen diskoon lähtöä. Tuo joskus illan onnellisimmaksi huipuksi jäävä hetki sisältää kaikki mahdollisuudet, mutta ei vielä huolta jonoista, tungoksesta, ohareista ja epämiellyttävistä seuraan tuppautujista. I Gotta Feeling vahvistaa tuota onnen tunnetta rohkaisevalla hokemalla "tonight's gonna be a good night", jonka taustalla soivat kevyet staccatosoinnut antavat odottaa mahtavaa huipennusta. Biisi ei kuitenkaan ikinä varsinaisesti huipennu. Huipennuksen virkaa tekevät huudahdukset eivät ole kyllin tarttuvia, eikä musiikki jaksa nousta innostavammaksi. Kun taas palataan alusta tuttuun hokemaan, huomataan että a-osaksi luultu osa olikin kertosäe. Aivan kuin iltaan kohdistetut odotuksetkin olisivat hieman lässähtäneet.

Biisi jättää kuitenkin persoonallisuudellaan ja positiivisuudellaan mukavan olon. Minua aina ärsyttänyt Fergie ei pääse paljoakaan ääneen. Laulusolistina toimii autotunen avustuksella will.i.am. Autotune ei ärsytä minua yhtä paljon kuin Fergie, joten ratkaisu on onnistunut.

Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 5

Metallica: Metallica (1991)

Näin talvipäivänseisauksen iltana on hyvä kokoontua kuusen ympärille laulamaan "Exit light! Enter night!" Metallican nimikkoalbumi (tai nimetön albumi) on muodostunut vaikutukseltaan luultavasti merkittävimmäksi 90-luvun rocklevyksi. Nirvanan, Pearl Jamin, Red Hot Chili Peppersin, Oasiksen ja Rage Against The Machinen perilliset katosivat kuvioista melko nopeasti, mutta Metallican tyyliä matkitaan edelleen ahkerasti. Lehtimäen yläasteella vuonna 1991 Metallica-fanit olivat kuitenkin pettyneitä. Uusi levy olikin "ihan poppia" eikä sellaista nopeaa riffitykitystä johon oli totuttu.

Levyn kolme ensimmäistä biisiä esittelevät uuden Metallica-formaatin. Siihen kuuluu vain yksi riffi per biisi, ja se riffi möyrii matalalla. Laulu on aikaisempaa melodisempaa, mutta kuitenkin edelleen pääasiassa rytminen elementti. Merkittävä oivallus on, että keskitempo kuulostaa raskaammalta kuin nopea. Kappaleiden koukut perustuvat yleensä painokkaaseen poikkeamiseen muuten melko tasaisesta rytmistä. Biisien rakenteet ja pituudet sopivat likimain normaalin rockbiisin muottiin. Tuo formaatti toimiikin, mutta kävisi tietysti koko albumin mitassa puuduttavaksi.

Formaatista poiketaan kahdella melodisemmalla kappaleella: Unforgiven ja Nothing Else Matters. Niissä toistetaan edellisen albumin One-hitissä hyväksi havaittua särötöntä kitarannäppäilyä. Unforgiven on näistä onnistuneempi lähinnä siksi, että James Hetfieldin lauluääni ei taivu ilmaisemaan Nothing Else Mattersin sanoituksen kuvaamaa tunnetilaa. Hetfield osaa kuulostaa katkeralta ja vihaiselta, mutta kun hänen pitäisi kuulostaa herkältä, hän vaikuttaa lähinnä uhkaavalta. Lisäksi Nothing Else Matters kompastelee heviballadikliseisiin siinä missä Unforgiven onnistuu olemaan omaperäisellä tavalla dramaattinen. Kumpikin olisi tehokkaampi minuutin-pari tiiviimpänä.

Albumin pohjanoteeraus on Don't Tread On Me, joka nostattaa karvat pystyyn alun mauttomalla West Side Story -lainalla ja on muuten mitäänsanomaton. Nothing Else Mattersin jälkeen seuraa vielä kolme formaattibiisiä, jotka ovat vähintään kelvollisia, mutta hyvät ideat alkavat olla harvemmassa kuin albumin alussa. The God That Failed erottuu tässä seurassa edukseen. Levyn päättävä The Struggle Within muistuttaa kiivaalla tempollaan ja vauhkona poukkoilevalla kitarasoolollaan vanhasta Metallicasta.

Yleisvaikutelma on positiivinen, jos niin voi sanoa näin läpeensä synkästä levystä. Hyviä biisejä on monta ja suurin osa muistakin onnistuu jotenkin perustelemaan mukanaolonsa. Ideoita ei heitellä kuulijan korville mitenkään kasapäin, mutta se yksi suuri idea bändin suunnanmuutoksesta on oikein toimiva, ainakin tämän albumin verran. Metallicahan ei ole päässyt tämän jälkeen lähellekään samaa tasoa laulunkirjoituspuolella, eivätkä myöhemmät kokeilut muuttaa bändin yleissoundia ole oikein toimineet, mutta tämän albumin hyvä maine jaksaa näköjään kantaa bändiä vuosikymmeniä.

Parhaat biisit: Enter Sandman, Wherever I May Roam, The God That Failed
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: