Eagles: Their Greatest Hits (1971-1975) (1976)

Tämä Eaglesin uran alkupään summaava kokoelma on RIAA:n mukaan USA:n eniten myyty levy, mutta perin hämärää on, miksi sen myyntilukuihin ruvettiin lisäämään miljoonia ja taas miljoonia vasta 90-luvulla, ja milloin ja miten nuo miljoonamyynnit olisivat tapahtuneet. Tätä on ihmetelty ainakin Billboardissa, Wikipediassa ja Listablogissa.

Kokoelma julkaistiin pian Eaglesin siihen asti menestyksekkäimmän albumin One Of These Nights (1975) jälkeen. Yhtye aloitti levytysuransa vuonna 1972, vaikka kokoelman nimestä voisi päätellä toisin. Heitä innoitti The Byrdsin kantrirock, ja bändin nimikin on viittaus siihen suuntaan. Musiikki kuulosti ensisinglestä Take It Easy asti kovin professionaalilta ja sliipatulta, mikä ei ole aina huono asia. Hiotun pinnan alla toivoisi kuitenkin olevan sisältöäkin. Suurin osa kokoelman biiseistä soljuu vaivattomasti korvista sisään ja ulos, eivätkä ne tunnu oikein miltään, eivät hyvältä eivätkä huonolta.

Pari kappaletta ilahduttaa. One Of These Nights on Eaglesille harvinainen yritys groovata, ja se on melko onnistunut. Ovela intro kuulostaa hieman Come Togetheriltä, mutta saa joka tapauksessa mielenkiinnon heräämään. Säkeistön aikana ehtii jo melkein kyllästyä, mutta falsetissa laulettu kertosäe loksauttaa taas kaiken kohdalleen. Villi länsi -aiheisen teemalevyn Desperadon nimikappale hyödyntää taas Eaglesin ominta osaamista hienosti. Pätevät sovitukset ja stemmalaulut kuullaan kaikissa muissakin biiseissä, mutta tässä ne päästään ymppäämään kunnon sävellykseen. Lisäksi bluesvaikutteinen Witchy Woman ja verraten reippaasti rokkaava Already Gone poikkeavat kokoelman yleisestä tasapaksusta hissuttelusta, mutta eivät ole kummoisia biisejä.

Jälkikäteen voi viisastella, että tästä puuttuu bändin suurin hitti (Hotel California) ja paras biisi (I Can't Tell You Why), mutta nehän julkaistiin vasta tämän kokoelman jälkeen. Don Henley ja Glenn Frey eivät sitäpaitsi kirjoittaneetkaan parhaita laulujaan Eaglesille. Jostain syystä he kuulostavat tällä levyllä vanhemmilta ja leipääntyneemmiltä kuin 80-luvulla.

Parhaat biisit: Take It Easy, Desperado, One Of These Nights
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana:

Saturday Night Fever: The Original Movie Sound Track (1977)

Globaalin levyhyllyn soundtracktrilogian viimeinen osa oli kronologisesti ensimmäinen, ja esikuva myöhemmille menestyssoundtrackeille. Greasen soundtrack otti tästä mallia niin, että nimibiisiä tekemään pyydettiin Barry Gibb ja kannessa komeili taas John Travolta. Bodyguardin soundtrack otti tästä mallia niin, että siinäkin aikansa suuri tähti esittää kuusi biisiä, ja loput on jaettu eri esittäjien kesken.

Bee Geesin biisikuusikko koostuu neljästä tätä elokuvaa varten tehdystä kappaleesta ja kahdesta aiemmasta hitistä. 70-luvun alkupuolen aallonpohjassa ollut yhtye innostui diskoilemaan vuonna 1975. He lanseerasivat silloin uuden tyylinsä kappaleella Jive Talkin', joka osoitti täydellistä diskon alkuaikojen kevyen kuplivan tyylin omaksumista. Seuraavan vuoden You Should Be Dancing oli jo astetta tiukempi. Molemmat ovat mukana tällä soundtrackillä.

Levyn uudet Bee Gees -kappaleet ovat Stayin' Alive, How Deep Is Your Love, Night Fever ja More Than A Woman. Melkoinen nelikko! Levyn avausbiisi Stayin' Alive käynnistyy kaikille tutulla äärimmäisen funkylla bassokuviolla, jonka päälle Barry Gibb alkaa laulaa tavaramerkkifalsetillaan. Sanoituksessa on tahatonta komiikkaa ("I'm a woman's man, no time to talk), mutta elossa säilyminen on ajaton ja universaali aihe. Tanssi on elokuvan päähenkilölle Tony Manerolle tie parempaan elämään, mutta niin se on kaikille muillekin. Moneen kertaan myöhemmin versioitu How Deep Is Your Love on klassisen kaunis popballadi. Gibbit sävelsivät tähän elokuvaan myös Yvonne Ellimanin laulaman If I Can't Have Youn, jonka koukut tarttuvat mainiosti. Tämän kokoelman seitsemästä USA:n listaykkösestä kuusi on Gibb-sävellyksiä.

David Shire sävelsi elokuvaan enemmänkin instrumentaalimusiikkia, mutta vain kolme sävellystä pääsi soundtrackille. Ne pitävät mukavasti sykettä yllä. Kolmikosta paras on kuvaavasti nimetty Salsation. Night On Disco Mountain on Mussorgskin Yö autiolla vuorella viihdyttävänä diskosovituksena. Shiren idea ei ollut täysin omaperäinen, koska Walter Murphy oli saanut jo edellisenä vuonna ykköshitin pukemalla klassista musiikkia diskopaljetteihin kappaleessa A Fifth Of Beethoven. Sekin on tässä mukana.

Levyn ainoa turha kappale on Tavaresin sinänsä kohtalainen versio More Than A Womanista. Bee Geesin oma esitys aiheesta riittäisi. Muut biisit ovat oivallisia poimintoja tuoreehkoista pikkuhiteistä ja tuntemattomammista tanssibiiseistä. Paras niistä on The Trammpsin hillitön 11-minuuttinen Disco Inferno (1976), joka saa kunnian päättää tämän erinomaisen levyn. Tuossa infernossa haluaisin viettää iäisyyden.

Soundtrack esittelee vuosien 1975-77 vaihetta diskokuume-epidemiassa niin viettelevästi, että aiheutti sen riistäytymisen pandemiaksi. Ei kai tälle voi olla immuuni vieläkään. Funkista, popista, salsasta ja orkesterimusiikista ammentaneen diskon eri puolia esitellään melko kattavasti. Jos haluaa hankkia vain yhden diskokokoelman, tämä on hyvä valinta. Tämän jälkeen nimittäin haluaa enemmän.

Parhaat biisit: Stayin' Alive, How Deep Is Your Love, If I Can't Have You, A Fifth Of Beethoven, Disco Inferno
Oma arvosana: 10
Lukijoiden arvosana: 9

The Bodyguard: Original Motion Picture Soundtrack (1992)

Bodyguardin soundtrack on puoliksi elokuvan naispääosanesittäjän Whitney Houstonin albumi, ja puolet lauluista esittävät muut. Houstonin albumina tätä on kuitenkin luultavasti ostettu; albumin suurimmat hitit ovat hänen laulamiaan. Ensimmäisenä tulee niistä suurin, Dolly Partonin säveltämä ja alunperin esittämä balladi I Will Always Love You. Ei ollut uusi idea, että musta artisti voi saada suuren crossover-hitin coveroimalla kantriballadia. Ray Charles teki sen jo vuonna 1962 (sattumalta?) samansisältöisellä viestillä I Can't Stop Loving You. I Will Always Love You kärsii tuottaja David Fosterin luomasta muovisen kuuloisesta viihdesoundista, samoin kuin kaksi muutakin levyn Whitney-balladia I Have Nothing ja Run To You. Ne kuulostavat ärsyttävästi samanlaisilta, ja ne on vielä kaikki sijoitettu levyn alkupäähän, niin että yliannostus uhkaa jo neljän kappaleen jälkeen. Houstonin lauluääni on kyllä vahva, mutta menettää sävyjä kun joka ikisen balladin loppupaisutuksessa äänenkäyttö muuttuu huutamiseksi. I Will Always Love Youn tapauksessa tämä on ymmärrettävää, koska nainen sanoo alussa lähtevänsä pois. Hän on ehtinyt rauhallisellakin kävelyvauhdilla jo parinsadan metrin päähän laulun loppuun mennessä, joten pitäähän sieltä huutaa. Run To Youssa tämä logiikka ei kuitenkaan toimi.

C + C Music Factory eli Robert Clivilles ja David Cole ovat tuottaneet levylle kaksi kappaletta: Whitney Houstonin esittämän Chaka Khan -coverin I'm Every Woman ja The S.O.U.L. S.Y.S.T.E.M.in esittämän Bill Withers -coverin It's Gonna Be A Lovely Day. Heidän tanssibiittinsä on tällä kertaa sekin aika pehmeää, mutta toimii ainakin levyn muuhun antiin verrattuna hyvin.

Houstonin Queen Of The Night muistuttaa melkoisesti En Voguen Free Your Mindia, joka julkaistiin vain pari kuukautta aikaisemmin. Muuta hyvää sanottavaa siitä ei sitten olekaan. Lisa Stansfieldin esittämä Someday (I'm Coming Back) on siedettävä mutta kovin persoonaton kappale. Curtis Stigers versioi Nick Lowen (What's So Funny 'Bout) Peace, Love And Understandingin kohtalaisesti, mutta niin kuin muissakin levyn kelvollisissa covereissa, tässäkin suurin osa viehätyksestä johtuu alkuperäisen kappaleen erinomaisuudesta. Tämä albumi ei ole hetkeäkään hyvä, ja muutama kappale on niin massiivisen hirvittävä, ettei niitä voi edes mainita nimeltä. On sielutonta soulia, hengetöntä hengellisyyttä ja tunteetonta tunteilua. Jopa niinkin mainio laulaja kuin Aaron Neville on onnistuttu tappamaan Kenny G:n saksofonilla.

Levyn yleisilme on kovin imelä ja särmätön. Puhuisin aikuisviihteestä, jos se sana ei jo tarkoittaisi muuta.

Parhaat biisit: I'm Every Woman, It's Gonna Be A Lovely Day, (What's So Funny 'Bout) Peace, Love And Understanding

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 4

The Original Soundtrack From The Motion Picture Grease (1978)

Vuonna 1972 ensi-iltansa saaneesta nostalgisesta teinimusikaalista Grease tehtiin vuonna 1978 menestynyt elokuvaversio, jota varten kirjoitettiin muutama laulu täydentämään alkuperäistä musikaalia. Kannatti kirjoittaa, koska tällä soundtrackillä uudemmat laulut toimivat keskimäärin paremmin.

Ensimmäisenä ja viimeisenä kuullaan Barry Gibbin säveltämä Grease, joka ei kuulosta yhtään 50-lukulaiselta vaan ihan vuodelta 1978, mutta saa sen anteeksi olemalla oikein hyvä biisi. Kappaleen laulaa Frankie Valli, joka oli iso tähti 60-luvulla. Ei mitään logiikkaa, mutta toimii. Summer Nights on veikeä poppis, jota hoilaa yksi ja toinen elokuvan näyttelijöistä. Olivia Newton-Johnin soolonumero Hopelessly Devoted To You on kaunis balladi, jossa hänen hieno äänensä pääsee hyvin esille. Tavallaan se erottuu vielä paremmin You're The One That I Wantissa, koska siinä vastapainona kuullaan John Travoltan hellyttävää määintää. Biisi on kuitenkin varsin mukava, vaikkakin hieman jo kulunut. Voisi sanoa, että levyä kannattaa kuunnella tähän asti. Valitettavasti sitä on jäljellä vielä 20 raitaa, mutta niiden tilalla on parempi kuunnella melkein mitä tahansa oldies-kokoelmaa.

Eihän loppuosa levystä ole ollenkaan kelvoton, mutta kohokohdat ovat harvassa. Travolta saa laulaa pari kappaletta vaatimattomalle äänelleen sopivalta korkeudelta. Sha Na Na esittää melkoisen liudan kappaleita rutiininmakuisina läpiluentoina, mutta Born To Hand Jive vedetään puhdilla ja innolla. Lisäksi levyllä on joukko keskinkertaisia kappaleita, jotka eri laulajat käyvät tulkitsemassa siedettävästi.

Parhaat kappaleet: Grease, Hopelessly Devoted To You, Born To Hand Jive

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 3

Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon (1973)

Plussaa:

Levy on yhtenäinen tasapainoinen kokonaisuus, joka toimii parhaiten alusta loppuun kuunneltuna. Teemojen toistuminen ja kappaleiden yhteensulautuminen pääsevät näin paremmin esiin. Yksikään biisi ei ole itsessään huono, mutta osana kokonaisuutta ne tuntuvat saavan lisää sisältöä.
Syntetisaattoreilla, efekteillä ja puhepätkillä tuodaan tyylikkäästi lisämausteita tavanomaiseen bändisoundiin. Ainoa täysin synavetoinen kappale On The Run muistuttaa miellyttävässä pulputuksessaan hieman seuraavana vuonna julkaistun Autobahnin suvantokohtia.
Sävellykset ovat kauniita. Rauhallisella tempolla etenevä tunnelmointi kohoaa välillä pakahduttaviin paisutuksiin.
Kitarasoolotkaan eivät kuulosta tällä levyllä niin kamalilta kuin yleensä.
Ylimääräistä kikkailua ja itsetarkoituksellista vaikeutta levyltä ei löydy. Onko tämä siis progea ollenkaan?

Miinusta:

Laulusuoritukset ovat aika heikkoja.
On The Runin soundit kuulostavat hauskoilta, mutta biisi on jäänyt tekemättä.
Jatkuva alleviivaavuus käy ärsyttämään. Timen alussa kellot lyövät, ja Moneyssa ruksuttelee kassakone. Yksi maneeri on painottaa laulun ensimmäistä sanaa niin, että sen jälkeen jää lyhyt tauko ("breathe... breathe in the air", "money... get away", "us... and them").

Kokonaisuus on reippaasti plussan puolella. Ei hullumpaa.

Parhaat biisit: Breathe, Us And Them, Brain Damage
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8,5

Michael Jackson: Thriller (1982)

Levyn alku tempaa mukaansa muutamassa sekunnissa. Wanna Be Startin’ Somethin’ on hillittömän tehokasta afrobeat-elektrofunkia, tai mitä lie. Kappaleen sähäkkä rytmimaailma ottaa vaikutteita sieltä sun täältä, ja lopputulos on täysin omaperäinen, kompromissiton ja äärimmäisen tanssittava. Yksi parhaista aloitusraidoista ikinä. Toisena kuultava Baby Be Mine on ihan ok R&B-kappale, mutta jää täysin edeltäjänsä varjoon. The Girl Is Mine on duetto Paul McCartneyn kanssa. Melodia on ilmeisesti McCartneyn rajallisten äänivarojen vuoksi levyn helpoimmin laulettava. Miehet ovat muka kilpailemassa saman tytön rakkaudesta, mutta kuulostavat kaiken aikaa kovin leppoisilta ja sopuisilta. Sävellys ja sanoitus ovat täysin eri paria. Epäuskottavaa ja laimeaa.

Nimikappale kuulostaa tämän jälkeen jo todella luovalta. Kauhudiscoa ei ollut taidettu tätä ennen juuri tehdäkään. Kuulija yritetään vangita biisin maailmaan heti alussa kanavasta toiseen kulkevilla askelilla. On omasta eläytymisherkkyydestä kiinni, lähteekö mukaan. Lapsena lähdin vaikka (koska?) en osannut englantia, enää en pysty. Vika ei taida kuitenkaan olla teoksessa. Beat It on hieman Blondie-henkinen iskevä tanssirocksiivu, joka kuitenkin hyytyy päälle liimatun kuuloiseen kitarasooloon. Billie Jean on täydellinen. Säästeliäs sovitus jättää joka soittimelle riittävästi tilaa kuulua kirkkaasti, ja kaikki tukee Michael Jacksonin heittäytyvää laulusuoritusta. Eteerinen Human Nature on levyn hienoin balladi. Jos Steve Porcaro on osannut säveltää tämän, miksi en ole ikinä kuullut yhtään hyvää biisiä Totolta?

P.Y.T. ja The Lady In My Life olisi syytä kuunnella erikseen. Ne eivät ole kyllin vahvoja erottuakseen edukseen levyn huippubiisien perään kuunneltuina, mutta pärjäävät kyllä mukavasti omillaan.

Kokonaisuudesta tulee mieleen hittikokoelma. Kekseliäimmät kappaleet ovat vuosia edellä tavanomaisimpia, ja joka ikinen biisi on sinkkukelpoinen sekä selvästi muista erottuva. Varsinainen thrill kestää noin puolet levystä, mutta sen aikaa se onkin poikkeuksellisen vahva.

Parhaat biisit: Wanna Be Startin' Somethin', Billie Jean, Human Nature
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9,7

Alkusanat

Tervetuloa tutustumaan Globaaliin levyhyllyyn. Kirjoitan tänne suunnilleen kerran viikossa arvostelun levystä, joka kuuluu maailman myydyimpiin. Käytän ainakin aluksi lähteenä tätä listaa.
Aloitan listan alusta, mutta en etene sitä alaspäin orjallisesti järjestyksessä. Kirjoitan levyistä sitä mukaa, mitä omasta tai kirjaston hyllystä sattuu löytymään. Myyntilukujen keskinäisestä järjestyksestä ei ole mielestäni olemassa niin luotettavaa tietoa, että sitä kannattaisi pitää täällä keskeisenä elementtinä. Thriller on ilman muuta kärjessä, mutta kaikki sen jälkeiset sijat ovat kyseenalaisia.

Vaikka levy olisi myöhemmin julkaistu bonusmateriaalilla täydennettynä, vain alkuperäinen sisältö otetaan arvostelussa huomioon. Annan levyille arvosanan asteikolla 0-10, ja toivon että myös lukijat antaisivat kommenteissa itselleen tutuista levyistä arvosanan samalla asteikolla. Lasken niistä sitten keskiarvon, joka näkyy arvostelun lopussa. Olisin iloinen myös muista levyihin ja arvosteluihini liittyvistä kommenteista.