Queen: Greatest Hits (1981)

Kuuntele Spotifyssa

Suomi on silläkin lailla erikoinen maa, että täällä Queenin Greatest Hits II on huomattavasti myydympi kuin ykkösosa. Maailmanlaajuisesti tilanne on aivan päinvastoin. Ykkösen etumatkaa kasvattaa sekin, että toisin kuin kakkososa, ykkönen julkaistiin samalla nimellä sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Sisältö ei kylläkään ollut aivan sama. Minä käsittelen tässä 17 biisin laajuista Euroopan painosta. Biisivalinnat on tehty ilmeisesti brittilistasijoitusten perusteella.

Kokoelma alkaa Bohemian Rhapsodylla, joka ei ainakaan minun korvissani suostu kulumaan puhki vieläkään. Sen lisäksi, että biisin asema sekä hittinä että klassikkona oikeuttaa sen kokoelman paalupaikalle, Bohemian Rhapsody alleviivaa Queenin monipuolisuutta. Siinä on vuorotellen paatoksellista balladia, hard rockia ja kieli poskessa hölmöilyä aivan kuin tällä kokoelmalla on muutenkin. Biisijärjestys sekoittaa tehokkaasti bändin eri aikakaudet, tyylilajit ja biisintekijät. Samalla logiikalla toisena biisinä on mitään Bohemian Rhapsodyn osaa muistuttamaton Another One Bites The Dust.

Camp on erottamaton osa Queeniä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Pelkkä musiikillinen kunnianhimoisuus ja virtuositeetti ilman pilkettä silmäkulmassa voisi käydä puuduttavaksi. Se, ettei hölmöjäkään ideoita hylätä, tuo musiikkiin irtonaisuutta ja rikkautta. Queenin huumori toimii kuitenkin paremmin musiikillisissa kuin sanoituksellisissa ylilyönneissä. Fat Bottomed Girls on puistattava esimerkki huumorimusiikista ilman huumoria musiikissa. Seuraavana tuleva saman kahden A-puolen singlen kääntöpuoli Bicycle Race on siedettävämpi, mutta eikö sen olisi voinut sijoittaa vaihtelun nimissä johonkin muuhun kohtaan?
Hudit ovat onneksi harvassa. Leffahitti Flash jää musiikillisesti köyhäksi ja ärsyttävän pirteä Don't Stop Me Now on viime aikoina osoittanut kärsivänsä ylisoittamisesta enemmän kuin bändin muut hitit, mutta muut biisit ovat miellyttävää kuultavaa.

Freddie Mercuryn vahva ja notkea ääni hoitaa hienosti biisin kuin biisin, ja vaikka Brian Mayn rutikuiva kitarasoundi hetkittäin ärsyttää, sitäkin huomaa kaipaavansa, jos jossain biisissä sen mukaantulo kestää tavallista kauemman. Queenin vaikutus kuuluu edelleen niinkin erilaisissa bändeissä kuin Muse ja Scissor Sisters. Hieno bändi. Hieno kokoelma.

Parhaat biisit: Bohemian Rhapsody, Somebody To Love, Now I'm Here
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8

Roger Whittaker: The Last Farewell (1971)

Video

Edellisessä postauksessa oli viheltävä laulaja, mutta nyt vastaan tulee laulava viheltäjä. Roger Whittakerin Suomessa tunnetuin kappalehan on Patakakkosen tunnarina soinut suomalaista kansanlaulua Kettu itki poikiansa mukaileva Finnish Whistler, joka soi jälleen listoilla Marja Tyrnin kierrättämänä. Nyt Roger ei kuitenkaan vihellä, vaan laulaa eltaantunutta iskelmää.

Roger Whittaker sävelsi vuonna 1971 puolen vuoden ajan laulun viikossa radio-ohjelmansa kertakäyttöiseksi täytteeksi. Laulut sävellettiin kuuntelijoiden kirjoittamiin sanoituksiin. The Last Farewell oli yksi laulu tämän tusinatavaran joukossa, kunnes vuonna 1975 se nousi jostain käsittämättömästä syystä isoksi kansainväliseksi hitiksi. Sävellys on melkoinen kliseekimppu, ja Whittaker laulaa sen täysin karismattomasti. Oheisessa videossa esityksen karaokenomaisuus ja kuulijoiden välinpitämättömyys menee koomisuuden puolelle.

Se, mikä tässä roskassa ketuttaa eniten, on kuitenkin sanoitus. Kertoja viittaa jonkinlaiseen rakkaussuhteeseen, joka on ilmeisesti kuitenkin jo päättynyt, koska rakastamisesta puhutaan perfektissä eikä preesensissä. Lisäksi hyvästejä jätetään jo laivan lähtöä edeltävänä päivänä, mikä sekin kertoo, ettei pari ole enää kovin läheisissä väleissä. Mies ei keksi mitään muuta sanottavaa (ex?-)rakkaastaan, kuin että hän on kaunis. Jos mies selviää hengissä sodasta, mitä hän ei pidä todennäköisenä eikä tunnu erityisesti toivovankaan, hän aikoo jäädä Englantiin katselemaan sumua mieluummin kuin palaa (ex?-)rakkaansa luo ikuisen auringonpaisteen maahan. Laulun sanoma tuntuu olevan se, että kunnon miehen kuuluu olla aina valmis kuolemaan sodassa reippain mielin. Syyksi ei tarvita edes kodin tai läheisten puolustamista, sillä nehän ovat tässä tapauksessa jossain aivan eri maassa. Ehkä sanoittaja halusi Ison-Britannian osallistuvan Vietnamin sotaan.

Oma arvosana: 0
Lukijoiden arvosana:

Scorpions: Wind Of Change (1990)

Video

Viheltäminen on musiikissa yleensä jos ei nyt aivan koominen elementti, niin ainakin merkki siitä, että kappaleen tunnelma on kepeä. Kyllähän vakavissakin biiseissä on vähän vihellelty, niin kuin vaikka Jealous Guyssa, mutta yleensä vihellysbiisit ovat tunnelmaltaan enemmänkin joko Always Look On The Bright Side Of Lifen tai Young Folksin kaltaisia. Scorpions, joka oli jo pitkään hämmentänyt tahallisen ja tahattoman huumorin rajaa sanoituksillaan, musiikillaan, levynkansillaan ja ulkomuodollaan, rohkeni tarttua 90-luvun alun merkittävimpään ajankohtaiseen aiheeseen ja aloittaa sitä käsittelevän kappaleen vihellyksellä.

Vihellyspätkä oli kaikessa sietämättömyydessäänkin sen verran nokkela idea, että sitä käytetään useampaan kertaan. Muita nokkelia ideoita ei sitten löydykään. Ensimmäisen kertosäkeen aloittaa mahdollisimman kliseiseen heviballadityyliin hidas rumpufilli, jota sitäkin ryöstöviljellään läpi koko biisin. Kitarasoolo tulee ennalta-arvattavassa kohdassa ja kuulostaa ennalta-arvattavalta. Biisi oli puhkisoitettu jo parin kerran jälkeen.

Parhaillaan toteutettavaa politiikkaa kannattava laulu on paljon hankalampi tehdä kuin protestilaulu. Scorpionsille täytyy antaa sympatiapiste siitä, että he sen tekivät, vaikka lopputulos on mitä on.

Loppuun vielä henkilökohtainen anekdootti: Olen voittanut vedonlyönnissä 50 markkaa tanssimalla Wind Of Changen alusta loppuun yksin.

Oma arvosana: 3
Lukijoiden arvosana: 4

The Beatles: Abbey Road (1969)

Abbey Road on Rate Your Music -sivuston käyttäjien mielestä maailman paras albumi. Sen takia tekisi vähän mieli haukkua se, mutta en pysty. Minäkin tykkään. Mikä tässä hajoamassa olleen bändin viimeisessä rykäisyssä sitten viehättää?

Abbey Roadilla käytetään erilaisia kosketinsoittimia selvästi enemmän ja mehevämmin kuin aikaisemmilla Beatles-levyillä. Ne tekevät levyn soundista lämpimän ja täyteläisen. Moog-syntetisaattoria ei tainnut bändin käytössä ennen tätä ollakaan. Äänessä käyvät myös Hammond, harmoni, piano ja pianon kaltaiset valmisteet. Torvet ja jouset on jätetty vähiin. Beatlesin jäsenet soittavat suurimman osan kappaleista neljästään, mikä tekee levystä monipuolisuudestaan huolimatta yhtenäisen kuuloisen.

Beatlet näyttäytyvät biisinkirjoittajina hieman eri rooleissa kuin ennen. George Harrison, joka oli ollut bändin biisintekijöistä vähiten pophenkinen, teki kaksi klassista pophelmeä: Something ja Here Comes The Sun. Paul McCartney taas lipsahteli omasta laimeahkon hitintekijän roolistaan eri suuntiin. Maxwell's Silver Hammer on musiikillisesti When I'm 64:n tyylinen kupletti, mutta kertoo sarjamurhaajasta. Oh! Darlingissa McCartney kirkuu tapojensa vastaisesti ääni särkyen. You Never Give Me Your Money on ties kuinka moniosainen. Oikeastaan levyn ainoa McCartney-sävellys, josta olisi voinut tulla maailmanlaajuinen ykköshitti, on hieno pianoballadi Golden Slumbers, mutta se on jätetty puolitoistaminuuttiseksi tyngäksi keskelle loppupuolen potpuria. John Lennon oli ennenkin ollut häkellyttävän monipuolinen. Nyt skaala yltää I Want You (She's So Heavyn) painostavasta esi-Hawkwindistä Sun Kingin paskaitaliaksi laulettuun euforiseen esi-Airiin. Viimeisenä ja vähäisimpänä biisintekijänä Ringo Starr tekee biisinkirjoitusdebyyttinsä tutusti vedenalaista rentoa meininkiä kuvailevalla Octopus's Gardenilla, joka ole yhtään hävettävä pikku rallatus.

Levyn päättävässä lyhyiden biisinpätkien potpurissa on heitetty samaan sekoitukseen paljon hienoa ja melko paljon myös roskaa, mutta on hyvä asia, että mitättömistä biiseistä pääsee nopeasti eroon. Jos joudutaan kaivelemaan pöytälaatikon pohjia levyn täytteeksi, näin se pitää tehdä. Mielenkiinto pysyy paremmin yllä, kun ei tarvitse kuulla yhtään viisiminuuttista täytebiisiä, vaan neljä aivan lyhyttä. Muutenkin levy tuntuu olevan kokonaisuutena parempi kuin yksittäisinä biiseinä. Maailman paras levy? Ei sentään. Beatlesin paras levy? Ehkäpä.

Parhaat biisit: Come Together, Golden Slumbers, The End
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

George McCrae: Rock Your Baby (1974)

Video

Joskus hyvät biisit kuulostavat siltä, että ne ovat syntyneet melkein vahingossa. Rock Your Baby on niin yksinkertainen kuin voi olla: KC And The Sunshine Bandin jäsenet soittelevat kuin ohimennen napsahtelevaa varhaista konerytmiä, paria sointua sähköuruilla ja kevyttä funk-kitaraa. George McCraen falsettiääni laulaa lähes pelkkää kertosäettä. Ehkä biisi on alun perin aiottu viimeistellä myöhemmin, mutta sitten on tajuttu, että se onkin hyvä sellaisenaan.

En osaa oikein selittää, miksi olen viehtynyt tähän. Joitain biisejä olen haukkunut imeliksi, yksitoikkoisiksi, särmättömiksi, juosten kustuiksi ja ties miksi. Rock Your Baby on kaikkea tuota, mutta samalla se on vastustamattoman pehmeä, rento ja niin kuin McCrae intron päälle riemastuttavan irrallisesti toteaa, seksikäs.

Olen soittanut Rock Your Babyä baarissa useampanakin alkuiltana. Eihän se yleensä mikään tanssilattian täyttäjä ole, mutta ei sen tarvitse ollakaan, koska se vaikuttaa ilahduttavan ihmisiä. Väki alkaa keinutella itseään ja naputella jalalla tahtia. Sen jälkeen sopii vaikka biisin terävämpi pikkuveli Rock With You. Ja kyllä rokkaa!

Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8,5

Celine Dion: My Heart Will Go On (1997)

Video

My Heart Will Go On oli mukana myös aiemmin käsittelemälläni Let's Talk About Love -albumilla (ja parilla myöhemmin vastaan tulevalla albumilla), mutta en tarttunut silloin biisiin juurikaan. Sitä on myyty singlenäkin valtavasti, joten se saa nyt oman arvostelunsa.

Olen aina pitänyt MHWGO:n melodiaa jotenkin luonnottomana laulettavaksi. Epäilin, että James Hornerin sävellys on alun perin tarkoitettu instrumentaaliksi, ja vilkaisu Wikipediaan vahvisti asian. Dion suoriutuu melodian hankalimmistakin kohdista teknisesti puhtaasti, mutta minusta laulussa on jopa Celine Dionin mittapuulla poikkeuksellisen vahva suorittamisen maku. Minulla ei tosiaankaan ole mitään kaunista musiikkia vastaan, mutta tämä ei ole minusta kaunista. Jonkinlaista uppoavan valtamerialuksen kylmää majesteetillisuutta siinä kyllä voi havaita.

Ehkä tämä biisi onkin Titanic-elokuva puristettuna neljään minuuttiin. Ensimmäiset kolme neljäsosaa on melko rauhallista eteenpäin lipumista loisteliaissa lavasteissa. Mukana on ripaus romantiikkaa. Sitten tulee katastrofi; Celine Dion alkaa pauhata täyttä kurkkua, ja jäävuoren virkaa toimittaa tässä maailman mauttomimman kuuloinen sähkökitara, joka ilmestyy pyytämättä ja yllätyksenä pahimpaan mahdolliseen paikkaan biisin väylälle, upottaa biisin, ja sen mukana 90-luvun suuret elokuvaballadit.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 5

Abba: Gold - Greatest Hits (1992)

Kuuntele Spotifyssa

Olen jakanut mielessäni Abban tuotannon neljään kauteen. Ensiksi oman tyylin hakemista 1972-74 (mm. Waterloo), toiseksi maailmanlaajuinen läpimurto poprockilla 1975-77 (mm. Mamma Mia), kolmanneksi diskoa 1978-79 (mm. Voulez-vous), neljänneksi vakavoituminen 1980-82 (mm. Winner Takes It All). Yhtyeen kaikki hitit eivät solahda oman kautensa lokeroon, mutta pääpiirteissään se meni näin. Toinen kausi oli Abban kulta-aikaa sekä kaupallisesti että taiteellisesti, ja niinpä Gold korostaa sitä. Kokoelman neljä ensimmäistä kappaletta on toiselta kaudelta. Toinen vaihtoehto olisi ollut kronologinen järjestys, mutta Abban tapauksessa se ei olisi ollut yhtä toimiva ratkaisu.

Abban hitit ovat niin läpikotaisin varmaa ammattilaistyötä, ettei mitään osa-aluetta voi varsinaisesti moittia. Kysymys on vain siitä, sattuuko itse pitämään niistä. Itse pidän suurimmasta osasta. Teennäisimmän kuuloiset musikaalinumerot, kuten Money, Money, Money ja Thank You For The Music tökkivät eniten, mutta jokaista hutia kohti on nerokkaita nappiosumia, kuten Mamma Mia ja The Name Of The Game.

Yksi Abban viehättävimmistä ominaispiirteistä on se, että musiikissa tapahtuu koko ajan jotain. Taukoja ei oikeastaan ole lainkaan. Jos Agnetha ja Frida vetävät pari sekuntia henkeä säkeiden välissä, yleensä siihenkin väliin on ujutettu jollain soittimella tilutettu lyhyt korukuvio. Tämä kuitenkin kääntyy itseään vastaan, jos yrittää kuunnella kokoelman alusta loppuun, niin kuin minä teen nyt ehkä ensimmäistä kertaa, vaikka olen hankkinut sen aikoja sitten. Yltäkylläinen sovitus toisensa jälkeen on uuvuttavaa kuunneltavaa. Gold toimii loistavasti hakuteoksena, jolta voi poimia silloin tällöin tilanteeseen sopivan kultakimpaleen, mutta koko sylillinen kultaa käy raskaaksi.

Parhaat biisit: Knowing Me, Knowing You, Mamma Mia, The Name Of The Game
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8,5