Video
Vaikka en varsinaisesti ole Mariah Careyn enkä joulun fani, tämä biisi on minusta riemastuttava! Mariah Careyn ja Walter Afanasieffin kirjoittama laulu on melodialtaan parhaiden popsoul-perinteiden mukainen muotovalio, ja sovitukseen on haettu joulun henkeä matkimalla Phil Spectorin joululevyn soundia, erityisesti kai The Crystalsin versiota Santa Claus Is Coming To Townista. Careyn moderni laulutyyli yhdistettynä 60-lukulaiseen taustaan on ajattoman kuuloinen yhdistelmä. Tempo on sopivan reipas, niin että Carey ehtii tulkita, mutta ei ylitulkita.
Ylenmääräinen jouluisuus ei pääse haittaamaan, kun sanoituksessa melkein kaikki joulun kliseet lytätään merkityksettöminä: lahjat, kuusi, pukki, lumi ja porot (misteli saa jäädä). John Lennon voisi vielä lisätä listan loppuun "and no religion too". Laulu on tästä syystä nerokkaan demokraattinen, kun kuulija voi hyväksyä viestin maantieteellisestä tai taloudellisesta asemastaan riippumatta. Oikeastaan edes sillä ei ole väliä, viettääkö kuulija joulua ollenkaan.
On hienoa, että tämä kappale on löytänyt tiensä joka joulu soivien klassikoiden joukkoon, jonne mahtuu ehkä yksi uusi joululaulu vuosikymmenessä. En tiedä, miten Mariah Careyn esittämä joululaulu voisi olla yhtään parempi. En oikeastaan tiedä, miten mikään joululaulu voisi olla yhtään parempi.
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 6
perjantai 27. elokuuta 2010
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Madonna: The Immaculate Collection (1990)
Tätä ennen blogissani vastaan tulleista hittikokoelmista vain Beatlesin 1 on järjestetty kronologisesti. Aikajärjestyksen käyttäminen mahdollistaa kokoelman kuuntelemisen kehityskertomuksena. Beatlesin tarinaan se tietysti sopii täydellisesti. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapahtunut Madonnan uran alkupuoli jäsentyy tällä tavalla myös oikein mielenkiintoisesti. Madonnan ääni oli ensimmäisellä albumilla vielä koulimaton, ja tarkoitan sekä hänen konkreettista lauluääntään että sitä miten tarkasti hän mietti mitä haluaa sanoa. Kyllähän jo kokoelman aloituskappaleen Holiday voi jälkiviisaasti lukea paljastuksena Madonnan hellittämättömästä työmoraalista: "if we took a holiday", "just one day", ja tuo jossittelu vapaapäivän pitämisestä jää jossitteluksi.
Like A Virgin ja Material Girl ovat kuitenkin aivan eri tavalla itsetietoisia manifesteja. Like A Virginissä Madonna aloittaa loputtoman omaan nimeensä liittyvän vihjailun, jota edustaa myös tämän kokoelman nimi. Hän käyttää kappaleessa liioitellun ohutta ja tyttömäistä lauluääntä, aivan kuten Marilyn Monroe aikaisemmin ja Britney Spears myöhemmin. Ilmeisesti tämä on ainoa tapa ilmaista yhtä aikaa viattomuutta ja viettelevyyttä. Material Girl on myös viittaus Marilyniin, tällä kertaa Diamonds Are A Girl's Best Friendiin. Madonnan ääni on tällä kertaa jo huomattavasti aikuisempi.
True Blue -albumin hiteissä esittäytyy sitten viimein valmis Madonna, omalla vahvalla äänellään laulava monipuolinen taiteilija, joka ilmaisee runsaalla imperatiivin käytöllä pitävänsä ohjia käsissään. Papa Don't Preach! Open Your Heart! Imperatiivihitit muodostavatkin sitten enemmistön kokoelman loppupuolesta.
The Immaculate Collection ei ole aivan perinteisessä mielessä hittikokoelma, vaan tavallaan maailman myydyin remixlevy. Shep Pettibone miksasi uudelleen kaikki kokoelmalle tulleet biisit. Tällaiset ratkaisut on yleensä tuomittu epäonnistumaan, mutta suurin osa kappaleista on saanut säilyttää oman ilmeensä, ja remiksaaminen kuuluu vain soundien miellyttävänä yhteensopivuutena. Like A Prayer, Madonnan uran ehkä suurin hetki, on kuitenkin muokattu radikaalisti uusiksi, ja nyanssit ovat saaneet väistyä tasaisemman tanssihölkän tieltä. Alkuperäinen versio on tietysti parempi sellaisenaan, mutta en ole varma, toimisiko se osana tätä kokoelmaa yhtään paremmin kuin tämä remix. Biisi on kohottava elämys näinkin.
Kokoelmaa varten tehtyinä uusina biiseinä kuullaan Justify My Love ja Rescue Me (molemmat imperatiivissa!). Justify My Love on Lenny Kravitzin biisi, eikä onneksi Lennylle tyypillistä retrorokkia, vaan 90-luvun alun seksi-Madonnan huippuhetki. Rescue Me ei sen sijaan aivan yllä kokoelman yleisesti todella korkeaan tasoon. Taso pysyy korkeana senkin takia, ettei kaikkia Madonnan suurimpia hittejä otettu mukaan. Varsinkin True Bluen ja Who's That Girlin jättäminen ulos hittien suuruudesta huolimatta oli oikein onnistunut ratkaisu, koska ovathan ne aika laimeita biisejä.
Parhaat biisit: Like A Prayer, Vogue, Justify My Love
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Carl Douglas: Kung Fu Fighting (1974)
Carl Douglas Hollannin TV:ssä
Alkuperäinen versio Spotifyssa
Oohohoohoo! Oohohoohoo! Kaikki tunnistavat Kung Fu Fightingin jo ensi sekunneista. Seuraavaksi tulee lyhyt pentatonista sävelasteikkoa mukaileva melodianpätkä, jonka tarkoitus on johdattaa ajatukset Kiinaan. Välillä rapsahtaa jokusen kerran blaxploitaatioelokuviin viittaava kitaraefekti. Ensimmäinen Carl Douglasin laulama lause on "everybody was kung fu fighting", jossa mainitaan biisin nimi ja käytännössä sanoituksen koko sisältö. Kohdassa "kung" on rumpujen ja muiden rytmisoittimien ensimmäinen isku, ja simppeli popin, funkin ja diskon sekainen komppi alkaa jyskyttää.
Kung Fu Fighting on käyttänyt joka ainoan kikkansa jo ensimmäisen puolen minuutin aikana, mikä ei ole tietenkään kolmen minuutin popissa harvinaista. Harvinaisempaa on, että biisissä on niinkin monta tunnistettavaa ja mieleenjäävää koukkua. Voisi luulla, että takana on aimo annos laskelmointia ja ammattimaista hitintekotaitoa, mutta Kung Fu Fighting tehtiin huitaisemalla sinkun B-puolta varten, ja se jäi Douglasin ainoaksi osumaksi sekä biisintekijänä että esittäjänä.
Biisin tunnelma on niin rento ja huoleton, että kertoja ei selvästikään seuraa aitoa katutappelua, vaan luultavammin vain kung fu -elokuvaa, jonka vauhdikkaasta menosta hän innostuu. Kertoja on ällistynyt sivustakatsoja, eikä todellakaan mikään taistelulajien harrastaja, vaikka Carl Douglas esiintyikin promokuvissa ja keikoilla sellaiseen viittaavassa asussa.
Saman vuoden hittejä olleen Rock Your Babynkin pahoinpidellyt Frederik levytti tämän nimellä Kung Fu taistelee. Siinä kertoja on voittamaton snagaritappelija. Vielä nolompi oli hänen haastattelunsa Suosikissa otsikolla "Kung fu on minulle elämäntapa". Samassa lehdessä mainostettiin kirjekurssia mainiolla lauseella "Minä teen teistä kiinalaisen kung fu -mestarin".
Kung Fu Fighting on ihan reipas ralli ja hauska kuriositeetti pophistoriassa, mutta ei sen kuunteleminen aiheuta minussa kummempia reaktioita puolesta eikä vastaan. Aika yhdentekevää huttua.
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 6
Alkuperäinen versio Spotifyssa
Oohohoohoo! Oohohoohoo! Kaikki tunnistavat Kung Fu Fightingin jo ensi sekunneista. Seuraavaksi tulee lyhyt pentatonista sävelasteikkoa mukaileva melodianpätkä, jonka tarkoitus on johdattaa ajatukset Kiinaan. Välillä rapsahtaa jokusen kerran blaxploitaatioelokuviin viittaava kitaraefekti. Ensimmäinen Carl Douglasin laulama lause on "everybody was kung fu fighting", jossa mainitaan biisin nimi ja käytännössä sanoituksen koko sisältö. Kohdassa "kung" on rumpujen ja muiden rytmisoittimien ensimmäinen isku, ja simppeli popin, funkin ja diskon sekainen komppi alkaa jyskyttää.
Kung Fu Fighting on käyttänyt joka ainoan kikkansa jo ensimmäisen puolen minuutin aikana, mikä ei ole tietenkään kolmen minuutin popissa harvinaista. Harvinaisempaa on, että biisissä on niinkin monta tunnistettavaa ja mieleenjäävää koukkua. Voisi luulla, että takana on aimo annos laskelmointia ja ammattimaista hitintekotaitoa, mutta Kung Fu Fighting tehtiin huitaisemalla sinkun B-puolta varten, ja se jäi Douglasin ainoaksi osumaksi sekä biisintekijänä että esittäjänä.
Biisin tunnelma on niin rento ja huoleton, että kertoja ei selvästikään seuraa aitoa katutappelua, vaan luultavammin vain kung fu -elokuvaa, jonka vauhdikkaasta menosta hän innostuu. Kertoja on ällistynyt sivustakatsoja, eikä todellakaan mikään taistelulajien harrastaja, vaikka Carl Douglas esiintyikin promokuvissa ja keikoilla sellaiseen viittaavassa asussa.
Saman vuoden hittejä olleen Rock Your Babynkin pahoinpidellyt Frederik levytti tämän nimellä Kung Fu taistelee. Siinä kertoja on voittamaton snagaritappelija. Vielä nolompi oli hänen haastattelunsa Suosikissa otsikolla "Kung fu on minulle elämäntapa". Samassa lehdessä mainostettiin kirjekurssia mainiolla lauseella "Minä teen teistä kiinalaisen kung fu -mestarin".
Kung Fu Fighting on ihan reipas ralli ja hauska kuriositeetti pophistoriassa, mutta ei sen kuunteleminen aiheuta minussa kummempia reaktioita puolesta eikä vastaan. Aika yhdentekevää huttua.
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 6
torstai 15. heinäkuuta 2010
Abba: Fernando (1975)
Video
Fernando oli alunperin Fridan ruotsinkielisen soololevyn hitti. Biisin katsottiin olevan niin hyvä, että siitä kannatti tehdä myös englanninkielinen Abba-single. Kun yleensä alkuperäisen sanoituksen terävyys katoaa kieltä vaihdettaessa, ja tuloksena on geneeristä poplyriikkaa (esim. Boten Anna/ Now You're Gone), Fernandon tapauksessa asia on toisinpäin. Stig Anderssonin alkuperäinen sanoitus oli geneeristä poplyriikkaa, mutta Björn Ulvaeuksen kirjoittama englanninkielinen versio on poplauluksi erikoinen tarina kahdesta Meksikossa käytyyn hävittyyn sotaan osallistuneesta veteraanista, jotka muistelevat kuinka hienoa oli, kun unelma vapaudesta vielä eli. Rio Granden yli pakeneminen saattaa viitata Meksikon-Yhdysvaltain sotaan 1846-48. Yhdysvallat valloitti silloin Texasin, ja Meksiko vetäytyi Rio Granden eteläpuolelle. Sanoitus on tehty kuitenkin niin epämääräiseksi, ettei sitä pysty oikein tulkitsemaan antiamerikkalaiseksi tai muutenkaan ajankohtaiseen politiikkaan kantaaottavaksi.
Sovituksen latinalaisamerikkalaiseksi tarkoitetut elementit, erityisesti panhuilu, tekevät kauniista melodiasta ajoittain muzakia ja matkamuistokitschiä, minkä takia kappale ei onnistu olemaan kovinkaan koskettava. Tarttuva se tietysti on. Kyllä tätä voisi laulaa mukana karaokebaarin pöydässä.
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 7
Fernando oli alunperin Fridan ruotsinkielisen soololevyn hitti. Biisin katsottiin olevan niin hyvä, että siitä kannatti tehdä myös englanninkielinen Abba-single. Kun yleensä alkuperäisen sanoituksen terävyys katoaa kieltä vaihdettaessa, ja tuloksena on geneeristä poplyriikkaa (esim. Boten Anna/ Now You're Gone), Fernandon tapauksessa asia on toisinpäin. Stig Anderssonin alkuperäinen sanoitus oli geneeristä poplyriikkaa, mutta Björn Ulvaeuksen kirjoittama englanninkielinen versio on poplauluksi erikoinen tarina kahdesta Meksikossa käytyyn hävittyyn sotaan osallistuneesta veteraanista, jotka muistelevat kuinka hienoa oli, kun unelma vapaudesta vielä eli. Rio Granden yli pakeneminen saattaa viitata Meksikon-Yhdysvaltain sotaan 1846-48. Yhdysvallat valloitti silloin Texasin, ja Meksiko vetäytyi Rio Granden eteläpuolelle. Sanoitus on tehty kuitenkin niin epämääräiseksi, ettei sitä pysty oikein tulkitsemaan antiamerikkalaiseksi tai muutenkaan ajankohtaiseen politiikkaan kantaaottavaksi.
Sovituksen latinalaisamerikkalaiseksi tarkoitetut elementit, erityisesti panhuilu, tekevät kauniista melodiasta ajoittain muzakia ja matkamuistokitschiä, minkä takia kappale ei onnistu olemaan kovinkaan koskettava. Tarttuva se tietysti on. Kyllä tätä voisi laulaa mukana karaokebaarin pöydässä.
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 7
torstai 8. heinäkuuta 2010
James Horner: Music From The Motion Picture Titanic (1997)
Kuuntele jos nyt ihan välttämättä tahdot
Titanicin soundtrack poikkeaa huomattavasti aikaisemmin käsittelemistäni menestyssoundtrackeistä. Muut ovat olleet enemmän tai vähemmän popkokoelmia, mutta tämä on perinteistä soundtrackmusiikkia - eli suurimmaksi osaksi instrumentaalista kvasiklassista maalailua. Klassisesta musiikista tämä ei käy yksinkertaisuutensa ja melodisen popmaisuutensa vuoksi, vaikkakin Titanicin soundtrackiä on sanottu maailman myydyimmäksi klassisen musiikin levyksi, koska sen julkaissut levymerkki on Sony Classical. Paremminkin Titanicin soundtrack muistuttaa new age -musiikkia.
Levyn alkupuoli on aika laimeaa taustamusiikkia, joka olisi muuten mitäänsanomatonta, mutta kammottavien synakuorojen käyttö tekee siitä hieman ärsyttävää. Sitten kun elokuvassa päästään actionin pariin, musiikkikin alkaa osoittaa dramaattisuutta. Osat The Sinking ja Death Of Titanic ovat jyrkkyydessään ja jylhyydessään jopa mielenkiintoista kuultavaa. Lopuksi palataan taas seesteisyyteen, ja siellähän se My Heart Will Go Onkin luuraa. Siitä biisistä on muuten tällä soundtrackillä parempi sovitus kuin Celine Dionin omalla levyllä, mutta täytyy edelleen ihmetellä, kuinka yleisö halusi ostaa tuon biisin niin moneen kertaan eri levyillä.
Pari melodia-aihetta toistuu levyllä useampaan kertaan. Erityisesti My Heart Will Go Onin intro kummittelee todella monessa kohdassa eri instrumenteilla esitettynä tai norjalaisen Sissel Kyrkjebön sanattomana lauluna. Toisteisuus ei ole aina pahasta, mutta nyt se vahvistaa tunnetta siitä, että Titanicin soundtrack ei toimi itsenäisenä taideteoksena, vaan se sopii paremmin säestämään kuvaa.
Parhaat biisit: The Sinking, Death Of Titanic
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
The Mills Brothers: Paper Doll (1943)
Video
Spotify
Keinotekoisesta tyttöystävästä fantasiointi on sen verran häiriintynyttä puuhaa, että aiheen yleisyys popmusiikissa ihmetyttää. Onhan se toki ikivanha idea; jo Kalevalassa Ilmarinen takoi itselleen oman kullan. Aihetta on käsitelty eri näkökulmista. Living Doll ja Glendora keskittyvät pakkomielteisesti nuken upeuden ihasteluun, kun taas Olkinainen kertoo ennen kaikkea miehen vajoamisesta hulluuden syövereihin. Mills Brothers, joka Paper Dollin levytysaikaan koostui kolmesta veljeksestä ja heidän isästään, kuulostaa näihin verrattuna selväjärkiseltä. Paperinukke ei ole laulussa ensisijainen kiinnostuksen kohde, vaan enemmänkin ajatusleikki siitä, miten voisi välttyä uusilta sydänsuruilta. Kappaleen aste asteelta hilpeytyvä tunnelma jättää mielikuvan, että kertojaa itseäänkin alkaa naurattaa koko ajatus. Leuka pystyyn ja kohti uusia naisseikkailuja! Paperinukke on muuten luultavasti kiertoilmaus pornokuvalle, mihin linkattu hauska videokin viittaa sen verran kun tuona aikana on voitu.
Biisi ehtii lyhyestä mitastaan huolimatta käydä läpi kolme erilaista osaa, mikä antaa pienen vihjeen siitä, että The Mills Brothers oli musiikillisesti huomattavasti monipuolisempi yhtye kuin vaikkapa aikalaisensa The Ink Spots. Viimeinen säkeistöhän on sanoiltaan ja melodialtaan sama kuin ensimmäinen, mutta sovitus ja tunnelma ovat aivan erilaisia. Millsit häviävät Ink Spotseille kuitenkin siinä, ettei heidän riveissään ollut samanveroista solistivirtuoosia. Laulu on moitteetonta ja sympaattisen kuuloista, mutta kuitenkin vain ihan kivaa.
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana:
Spotify
Keinotekoisesta tyttöystävästä fantasiointi on sen verran häiriintynyttä puuhaa, että aiheen yleisyys popmusiikissa ihmetyttää. Onhan se toki ikivanha idea; jo Kalevalassa Ilmarinen takoi itselleen oman kullan. Aihetta on käsitelty eri näkökulmista. Living Doll ja Glendora keskittyvät pakkomielteisesti nuken upeuden ihasteluun, kun taas Olkinainen kertoo ennen kaikkea miehen vajoamisesta hulluuden syövereihin. Mills Brothers, joka Paper Dollin levytysaikaan koostui kolmesta veljeksestä ja heidän isästään, kuulostaa näihin verrattuna selväjärkiseltä. Paperinukke ei ole laulussa ensisijainen kiinnostuksen kohde, vaan enemmänkin ajatusleikki siitä, miten voisi välttyä uusilta sydänsuruilta. Kappaleen aste asteelta hilpeytyvä tunnelma jättää mielikuvan, että kertojaa itseäänkin alkaa naurattaa koko ajatus. Leuka pystyyn ja kohti uusia naisseikkailuja! Paperinukke on muuten luultavasti kiertoilmaus pornokuvalle, mihin linkattu hauska videokin viittaa sen verran kun tuona aikana on voitu.
Biisi ehtii lyhyestä mitastaan huolimatta käydä läpi kolme erilaista osaa, mikä antaa pienen vihjeen siitä, että The Mills Brothers oli musiikillisesti huomattavasti monipuolisempi yhtye kuin vaikkapa aikalaisensa The Ink Spots. Viimeinen säkeistöhän on sanoiltaan ja melodialtaan sama kuin ensimmäinen, mutta sovitus ja tunnelma ovat aivan erilaisia. Millsit häviävät Ink Spotseille kuitenkin siinä, ettei heidän riveissään ollut samanveroista solistivirtuoosia. Laulu on moitteetonta ja sympaattisen kuuloista, mutta kuitenkin vain ihan kivaa.
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana:
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Los Del Rio: Macarena (1995)
Video
Macarena-ilmiössä oli mukana epätodennäköisiä aineksia. Espanjalainen duo Los Del Rio oli tehnyt keikkaa jo kymmeniä vuosia saamatta kummoistakaan menestystä edes kotimaassaan. He päätyivät valloittamaan maailman singlelistat hitillä, jonka kertosäe lauletaan espanjaksi. Toisaalta tuo hitti oli aika lähelle sellainen kuin KLF:n vuonna 1988 julkaisema The Manual (How To Have A Number One The Easy Way) opetti. Tarvitaan muodissa oleva tanssibiitti (Bayside Boys remix), pari mukavaa samplea (The Farm ja Yazoo, videoversiossa myös Anne Bancroft), laulutaidoton laulaja (nimettömäksi jäänyt nainen) ja sanoitus jossa ei yritetäkään sanoa mitään kovin fiksua. Videossa esitelty novelty-tanssi oli vielä piste i:n päälle.
Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin biisin yllä leijuu edelleen vahva epäcooliuden löyhkä, mutta siinä on elementtejä joista pidän. Samplevalinnat ovat oikein osuvia, ja rytmissä on ysärihiteille harvinaista kepeyttä. En kylläkään keksi, missä tilanteessa haluaisin kuulla tämän oma-aloitteisesti, saati kuunteluttaa muilla. Harvoin vastaan tulevana vanhana tuttuna Macarena ei silti ole ollenkaan vastenmielinen kohdattava.
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 5
Macarena-ilmiössä oli mukana epätodennäköisiä aineksia. Espanjalainen duo Los Del Rio oli tehnyt keikkaa jo kymmeniä vuosia saamatta kummoistakaan menestystä edes kotimaassaan. He päätyivät valloittamaan maailman singlelistat hitillä, jonka kertosäe lauletaan espanjaksi. Toisaalta tuo hitti oli aika lähelle sellainen kuin KLF:n vuonna 1988 julkaisema The Manual (How To Have A Number One The Easy Way) opetti. Tarvitaan muodissa oleva tanssibiitti (Bayside Boys remix), pari mukavaa samplea (The Farm ja Yazoo, videoversiossa myös Anne Bancroft), laulutaidoton laulaja (nimettömäksi jäänyt nainen) ja sanoitus jossa ei yritetäkään sanoa mitään kovin fiksua. Videossa esitelty novelty-tanssi oli vielä piste i:n päälle.
Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin biisin yllä leijuu edelleen vahva epäcooliuden löyhkä, mutta siinä on elementtejä joista pidän. Samplevalinnat ovat oikein osuvia, ja rytmissä on ysärihiteille harvinaista kepeyttä. En kylläkään keksi, missä tilanteessa haluaisin kuulla tämän oma-aloitteisesti, saati kuunteluttaa muilla. Harvoin vastaan tulevana vanhana tuttuna Macarena ei silti ole ollenkaan vastenmielinen kohdattava.
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 5
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)