Video
Vanhojen biisien alkuperäisversioiden metsästäminen on joskus hankalaa puuhaa, ja jos sellainen löytyy, se voi rahista ja kohista sietämättömästi. Olen jo pari kertaa käyttänyt eri syistä hieman uudempaa versiota. Nyt käytän taas, mutta tällä kertaa siitä syystä, että tämä versio on niin älyttömän hyvä, ettei tätä voi jättää salaisuudeksi. Kaikki muutkin kuulemani versiot ovat kyllä erinomaisia.
If I Didn't Care levytettiin alunperin vuonna 1939, ja siitä tuli doo-wop-yhtye The Ink Spotsin ensimmäinen suuri hitti ja yhtyeen tavaramerkkilaulu. Yhtyeen tenori laulaa sooloa, ja basso esittää puheosuuden. Kappaleessa on ovelan hiipivä tunnelma säkeiden viimeisten sävelten venytyksen ja sanattoman taustalaulun ansiosta. Lopuksi solisti huipentaa biisin korkeilla sävelillä.
Linkittämässäni versiossa The Ink Spots esiintyy eri kokoonpanossa kuin alkuperäislevytyksellä, mutta tämä porukka esittää biisin aivan nappiin. Tenorin ääni ja tulkinta ovat aivan huippua, mutta olennaisin ero alkuperäiseen on rap-osuudessa, jonka möreä eläytyvä lausunta ei jää tässä suvantovaiheeksi, vaan on itsessäänkin biisin huippuhetkiä. Muutaman kuuntelukerran jälkeen, kun malttaa kiinnittää huomiota muuhunkin kuin loistaviin vokalisteihin, säestyksestä huomaa tyylikkään jazzpianon.
Ilman tätä blogia en olisi törmännyt The Ink Spotsiin vieläkään, mutta nyt tämä hieno yhtye nousi kerralla suosikkieni joukkoon. En ole tajunnut kuunnella edes mitään tämäntyylistä. Myöhempiä mustia lauluyhtyeitä olen kyllä kuunnellut paljonkin. Olen nyt aivan ihastuksissani. Tämä on kuolematon klassikko!
Oma arvosana: 10
Lukijoiden arvosana:
perjantai 26. maaliskuuta 2010
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Zager & Evans: In The Year 2525 (Exordium & Terminus) (1968)
Video
60-luvun merkittävimmän hittiduon jälkeen tuleekin käsittelyyn ehkä vähäpätöisin. Zager & Evansin single ei herättänyt julkaisuvuotenaan juuri mielenkiintoa, mutta miehitetyn kuulennon lähestyessä se nousikin valtavaksi hitiksi. Kappale on musiikillisesti hyvin yksinkertainen renkutus, jossa ei ole käytännössä muuta kuin kertosäe. Huomio kiinnittyy siis sanoitukseen. Tarina menee karkeasti näin:
2525: Mahtaako ihminen olla enää elossa?
3535: Pilleri hoitaa ajattelun ja puheen ihmisen puolesta.
4545: Ihminen ei enää tarvitse hampaita eikä silmiä.
5555: Fyysisen työn suorittavat koneet.
6565: Koeputkihedelmöitys on keksitty.
7510: Jumala miettii, olisiko maailmanlopun aika.
8510: Sama kuin edellinen.
9595: Sama kuin 2525.
Lopuksi ihmiskunnan iäksi ilmoitetaan kymmenentuhatta vuotta.
Tämän on pakko olla vitsi. Kukaan ei pysty keksimään tosissaan näin idioottimaista dystopiaa. Lyhyt teksti on tungettu täyteen aivopieruja. Ei tämä kyllä vitsinäkään ole erityisen hauska, mutta kyllä siitä parit naurut irtoaa. Laulaja vielä näyttää ja vähän kuulostaakin Martti Servolta. Pisteet nauruista.
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:
60-luvun merkittävimmän hittiduon jälkeen tuleekin käsittelyyn ehkä vähäpätöisin. Zager & Evansin single ei herättänyt julkaisuvuotenaan juuri mielenkiintoa, mutta miehitetyn kuulennon lähestyessä se nousikin valtavaksi hitiksi. Kappale on musiikillisesti hyvin yksinkertainen renkutus, jossa ei ole käytännössä muuta kuin kertosäe. Huomio kiinnittyy siis sanoitukseen. Tarina menee karkeasti näin:
2525: Mahtaako ihminen olla enää elossa?
3535: Pilleri hoitaa ajattelun ja puheen ihmisen puolesta.
4545: Ihminen ei enää tarvitse hampaita eikä silmiä.
5555: Fyysisen työn suorittavat koneet.
6565: Koeputkihedelmöitys on keksitty.
7510: Jumala miettii, olisiko maailmanlopun aika.
8510: Sama kuin edellinen.
9595: Sama kuin 2525.
Lopuksi ihmiskunnan iäksi ilmoitetaan kymmenentuhatta vuotta.
Tämän on pakko olla vitsi. Kukaan ei pysty keksimään tosissaan näin idioottimaista dystopiaa. Lyhyt teksti on tungettu täyteen aivopieruja. Ei tämä kyllä vitsinäkään ole erityisen hauska, mutta kyllä siitä parit naurut irtoaa. Laulaja vielä näyttää ja vähän kuulostaakin Martti Servolta. Pisteet nauruista.
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Simon & Garfunkel: Simon and Garfunkel's Greatest Hits (1972)
Tämä Simon & Garfunkel -kokoelma oli lajissaan ensimmäinen, mutta ei todellakaan viimeinen. Vaikka duo erkaantui jo vuonna 1970, ja isot hitit mahtuisivat ihan hyvin yhdelle LP:lle, heidän tuotannostaan on julkaistu aina vain uusia kokoelmia - yhden, kahden, kolmen ja viiden CD:n laajuisia. Miksei julkaistaisi, kun ne käyvät hyvin kaupaksi.
Simon and Garfunkel's Greatest Hits ei koostu ihan täsmälleen suurimmista hiteistä. Listasijoitusten perusteella yhdeksän suurinta hittibiisiä on kyllä mukana, mutta niistäkin Homeward Bound on liveversiona ja The Boxer albumiversiona. Lisäksi tässä on pari merkittävää albumiraitaa ja kolme vähemmän tunnettua laulua livenä. Biisivalinnoilla on haluttu selvästi korostaa duon herkkää runopoikameininkiä. Hittien ulkopuolelta on valittu erityisen lyyrisiä esityksiä, kun taas suurimmat poisjätetyt hitit Hazy Shade Of Winter, At The Zoo ja Fakin' It olisivat kokoelman linjaan verrattuna aika rytmikkäitä kappaleita.
Valittu biisilista on kyllä oikein toimiva, koska Simon ja Garfunkel ovat vahvimmillaan nimenomaan herkissä lauluissa. Yritykset rokata kuulostavat aina jotenkin hinteliltä. Myös liveversioiden mukanaolo tuntuu perustellulta. Erityisesti Kathy's Song toimii paljon paremmin kuin studiossa. Tuhansien ihmisten edessä esitettynä laulu kuulostaa paradoksaalisesti paljon intiimimmältä.
Paul Simonin ensimmäiset haparoivat askeleet kohti maailmanmusiikkia, El Condor Pasa ja Cecilia, eivät vakuuta. Ne onkin sysätty kokoelman loppuun kuin häpeillen. Muuten taso pysyy korkeana, ja muutamassa kohdin musiikki koskettaa syvästi. Scarborough Fair/Canticle nousee kohokohdaksi. Sen polyfoninen äänipunos on yhtä aikaa äärimmäisen perinteinen sekä erittäin kokeellinen, ja lopputulos on huimaavan kaunis.
Parhaat biisit: Scarborough Fair/Canticle, Bridge Over Troubled Water, Kathy's Song
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Teixeirinha: Coracao De Luto (1967?)
Video
Teixeirinha (1927-1985) oli suosittu muusikko Brasiliassa, mutta ulkomailla melko tuntematon. Sen takia onkin vaikea uskoa, että tämä single olisi myynyt lähellekään Wikipediassa ilmoitettua 25 miljoonaa. Yksi selitys arvion suuruudelle voisi olla se, että Teixeirinha levytti tämän hittinsä moneen kertaan. Alkuperäinen levytys on vuodelta 1960, mutta sitä en löytänyt, joten kuuntelin tätä elokuvaversiota, joka on lähteestä riippuen joko vuodelta 1966 tai 1967. Spotifysta taas löytyy vielä modernimman kuuloinen esitys. Olen nyt uskovinani, että näiden versioiden yhteenlaskettu myyntimäärä voisi ehkä ollakin erittäin suuri.
Teixeirinha ei kuulosta olevan varsinainen kultakurkku, mutta folkbiisissä ei tarvitse ollakaan. Tulkinta on uskottavan kuuloista, ja kielitaidotonkin arvaa, että sydänsuruista tässä lauletaan. Yksinkertaista biisiä värittävät säkeistöjen lopussa naislaulajat, jotka toistavat viimeisen säkeen, ja heidän jälkeensä vuoron saavat steelkitara ja ehkä ksylofoni, joiden soittama koukku on toimiva siirtymä seuraavaan säkeistöön.
Biisissä ei ole mitään perustavanlaatuista vikaa, mutta en minä osaa tästä oikein innostuakaan. Brasiliassa tehtiin suunnaton määrä loistavaa musiikkia 60-luvulla, eikä ole mikään ihme, että tunnemme niistä täällä kaukaisessa Suomessa monta muuta kappaletta paljon paremmin kuin Coracao De Luton.
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 3
Teixeirinha (1927-1985) oli suosittu muusikko Brasiliassa, mutta ulkomailla melko tuntematon. Sen takia onkin vaikea uskoa, että tämä single olisi myynyt lähellekään Wikipediassa ilmoitettua 25 miljoonaa. Yksi selitys arvion suuruudelle voisi olla se, että Teixeirinha levytti tämän hittinsä moneen kertaan. Alkuperäinen levytys on vuodelta 1960, mutta sitä en löytänyt, joten kuuntelin tätä elokuvaversiota, joka on lähteestä riippuen joko vuodelta 1966 tai 1967. Spotifysta taas löytyy vielä modernimman kuuloinen esitys. Olen nyt uskovinani, että näiden versioiden yhteenlaskettu myyntimäärä voisi ehkä ollakin erittäin suuri.
Teixeirinha ei kuulosta olevan varsinainen kultakurkku, mutta folkbiisissä ei tarvitse ollakaan. Tulkinta on uskottavan kuuloista, ja kielitaidotonkin arvaa, että sydänsuruista tässä lauletaan. Yksinkertaista biisiä värittävät säkeistöjen lopussa naislaulajat, jotka toistavat viimeisen säkeen, ja heidän jälkeensä vuoron saavat steelkitara ja ehkä ksylofoni, joiden soittama koukku on toimiva siirtymä seuraavaan säkeistöön.
Biisissä ei ole mitään perustavanlaatuista vikaa, mutta en minä osaa tästä oikein innostuakaan. Brasiliassa tehtiin suunnaton määrä loistavaa musiikkia 60-luvulla, eikä ole mikään ihme, että tunnemme niistä täällä kaukaisessa Suomessa monta muuta kappaletta paljon paremmin kuin Coracao De Luton.
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 3
tiistai 16. maaliskuuta 2010
USA For Africa: We Are The World (1985)
Video
Suuren tähtikaartin yhteistyönä syntyvät hyväntekeväisyyssinglet ovat hyvästä tarkoituksesta huolimatta harvoin, jos koskaan, hyvää musiikkia. USA For Africa pääsi harvinaisen lähelle. Michael Jacksonin ja Lionel Richien yhteistyönä syntynyt sävellys on kyllä jokseenkin laimeahko, vaikkakin erinomaisesti yhteislauluun sopiva. Sanoitustakaan ei voi kehua poikkeuksellisesta inspiraatiosta, mutta siinä onnistutaan välttämään pahimmat tökeryydet, toisin kuin Do They Know It's Christmasissa.
Se, mikä We Are The Worldissä on oikeasti hienoa, on laulaminen. Suuresta laulajamäärästä huolimatta eri äänet tuntuvat jotenkin sopivan yhteen, ja tulkinta etenee johdonmukaisesti hillitystä alusta lopun revittelyyn. Esim. Lionel Richiellä ja Tina Turnerilla olisi ollut varmasti palkeissa varaa puhkua osuutensa voimallisemminkin, mutta kappaleen alussa ei ole vielä sen aika. Dionne Warwick lisää sitten vähän voimakkuutta, ja Bruce Springsteen laulaa jo melko lailla täysiä. Sitten päästään Michael Jacksonin aloittamaan väliosaan, joka on sävellyksellinen kohokohta. Kappaleenhan voisi feidata neljään minuuttiin, kun koko kuoro on ehtinyt laulaa kertosäkeen pariin kertaan, mutta pari herkkua on vielä tarjolla. Loppupuolta nousee hallitsemaan Springsteenin ja Stevie Wonderin innoittunut duetto, jolle annetaan aikaa lähes minuutti. Ray Charles luotsaa biisin vielä kunnialla satamaan.
Komeiden äänien suuresta määrästä huolimatta lopputulos voi olla aika kamala, kuten hyväntekeväisyysversiossa Perfect Daystä, mutta tässä yhteispeli tosiaan toimii. Moitittavaakin löytyy. Taidokkaille lauluesityksille on annettu mahdollisimman paljon tilaa sillä, ettei soittopuolella tunnu tapahtuvan juuri mitään muuta kuin että rummut iskevät koko ajan hieman voimakkaammin. Eniten vikaa taitaa kuitenkin olla itse formaatissa. Tai sitten minussa. Arvostan enemmän kuin tykkään.
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 6
Suuren tähtikaartin yhteistyönä syntyvät hyväntekeväisyyssinglet ovat hyvästä tarkoituksesta huolimatta harvoin, jos koskaan, hyvää musiikkia. USA For Africa pääsi harvinaisen lähelle. Michael Jacksonin ja Lionel Richien yhteistyönä syntynyt sävellys on kyllä jokseenkin laimeahko, vaikkakin erinomaisesti yhteislauluun sopiva. Sanoitustakaan ei voi kehua poikkeuksellisesta inspiraatiosta, mutta siinä onnistutaan välttämään pahimmat tökeryydet, toisin kuin Do They Know It's Christmasissa.
Se, mikä We Are The Worldissä on oikeasti hienoa, on laulaminen. Suuresta laulajamäärästä huolimatta eri äänet tuntuvat jotenkin sopivan yhteen, ja tulkinta etenee johdonmukaisesti hillitystä alusta lopun revittelyyn. Esim. Lionel Richiellä ja Tina Turnerilla olisi ollut varmasti palkeissa varaa puhkua osuutensa voimallisemminkin, mutta kappaleen alussa ei ole vielä sen aika. Dionne Warwick lisää sitten vähän voimakkuutta, ja Bruce Springsteen laulaa jo melko lailla täysiä. Sitten päästään Michael Jacksonin aloittamaan väliosaan, joka on sävellyksellinen kohokohta. Kappaleenhan voisi feidata neljään minuuttiin, kun koko kuoro on ehtinyt laulaa kertosäkeen pariin kertaan, mutta pari herkkua on vielä tarjolla. Loppupuolta nousee hallitsemaan Springsteenin ja Stevie Wonderin innoittunut duetto, jolle annetaan aikaa lähes minuutti. Ray Charles luotsaa biisin vielä kunnialla satamaan.
Komeiden äänien suuresta määrästä huolimatta lopputulos voi olla aika kamala, kuten hyväntekeväisyysversiossa Perfect Daystä, mutta tässä yhteispeli tosiaan toimii. Moitittavaakin löytyy. Taidokkaille lauluesityksille on annettu mahdollisimman paljon tilaa sillä, ettei soittopuolella tunnu tapahtuvan juuri mitään muuta kuin että rummut iskevät koko ajan hieman voimakkaammin. Eniten vikaa taitaa kuitenkin olla itse formaatissa. Tai sitten minussa. Arvostan enemmän kuin tykkään.
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 6
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
The Beatles: Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band (1967)
Levyn kansi kertoo jo kaikessa räikeydessään ja yksityiskohtien paljoudessaan, mistä on kysymys. Tähän levyyn käytettiin ennennäkemätön määrä rahaa ja henkilötyövuosia, mihin oli kolme pääsyytä. Ensiksikin The Beatles oli tuottanut EMI:lle niin paljon rahaa, että kaikki ideat oli taloudellisesti mahdollista toteuttaa. Toiseksi heillä riitti ideoita. Kolmanneksi, bändillä ei ollut muutakaan tekemistä, sillä he olivat lopettaneet keikkailun edellisenä syksynä. Kannessa on keskellä uusi Beatles viiksineen ja värikkäine univormuineen, ja heidän vieressään poseeraa vanha Beatles tummissa puvuissa ja kravateissa osoittamassa muutoksen rajuutta.
Sgt. Pepper toteuttaa kannen lupaaman yltäkylläisyyden täydellisesti neljässä Lennonin ja yhdessä Harrisonin säveltämässä kappaleessa. Lucy In The Sky With Diamondsissa värisevä-ääninen mellotron johdattaa psykedeeliseen ihmemaahan. Being For The Benefit Of Mr. Kite! sisältää huimaa samplesekoilua. Good Morning Good Morning on energinen rockbiisi, jota värittää torvien lisäksi liuta eläinten ääniä. Noita kolmea Lennon-kappaletta yhdistää lastenkirjoista (miksihän ei lastenmusiikista?) tuttu ihmeen tuntu ja mielikuvituksen rikkaus, ja levyn päättävässä A Day In The Lifessa sama viaton ihmetys on siirretty upeasti aikuisten arkimaailmaan. Harrisonin vahvasti intialaisvaikutteisessa Within You Without Youssa ei ole käytetty lainkaan länsimaisia soittimia tai sävelasteikkoa, mutta hämmästyttävän nopeasti hankitun intialaisen musiikin tuntemuksen ansiosta tuloksena on täysin luonteva, kiehtova ja kaunis sävellys. Tältä osin Sgt. Pepper on kympin levy.
Valitettavasti suurin osa levyn biiseistä on Paul McCartneyn sävellyksiä. Niistä jokainen olisi voinut olla Beatles-levyllä vaikka vuonna 1965. Kehitystä on tapahtunut ainoastaan sovituksissa. Kyllähän niistäkin osa hieman riemastuttaa, esimerkiksi Getting Better soul- ja Beach Boys -vaikutteineen, mutta enimmäkseen ne tuntuvat vain ihan kivoilta täytebiiseiltä seuraavaa Lennonin tai Harrisonin keksimää ällistyttävyyttä odotellessa. Mikään kappale ei vaikuta kuitenkaan varsinaiselta hudilta eikä muutenkaan puhkikuluneelta, mitä auttaa sekin, ettei albumilta lohkaistu yhtään singleä. Samoissa sessioissa äänitetyt singlebiisit Strawberry Fields Forever ja Penny Lane olisivat kyllä sulautuneet saumattomasti albumikokonaisuuteen.
Lähes kaikkia levyn kappaleita yhdistää kirkassilmäinen optimistisuus, jota ei pahemmin löydy muista samana vuonna julkaistuista rockin kaanoniin päätyneistä levyistä.
Parhaat biisit: Being For The Benefit Of Mr Kite!, Within You Without You, A Day In The Life
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 8
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Bill Haley And His Comets: Rock Around The Clock (1954)
Audio
Eihän tämä tietenkään ollut ensimmäinen rock'n'roll-levytys, eikä Bill Haleyn ensimmäinen rock'n'roll-levytys, eikä edes alkuperäinen versio tästä biisistä, mutta tämä oli kaupallinen läpimurto. Jättimenestys tuli vasta reippaasti singlen julkaisun jälkeen. Tuskin tästä olisi tullut kummoistakaan hittiä, ellei tämä soisi elokuvassa Blackboard Jungle. Onhan tässä kyllä paljon vetoavia elementtejä: varsin svengaava backbeat, hauskat instrumentaaliosuudet (15 sekuntia on täysin riittävä kitarasoolon pituus) ja sanoitus, jossa luvataan tanssia (tai rakastella) loputtomiin.
Bill Haley on kuitenkin karismattomimpia vokalisteja, mitä tämän blogin parissa on tullut vastaan. Hänen laulusuorituksessaan ei ole tippaakaan sitä kiihkoa ja vimmaa, että kuulija voisi uskoa hänen todella aikovan tanssia (tai rakastella) kellon ympäri. Hän onnistuu silti tärkeimmässä, eli laulu on rytmisesti napakkaa. Haley korostaa sopivasti sanoja "rock" ja "clock" ja kuulostaa hymyilevän laulaessaan, mikä riittääkin siihen, ettei laulusuorituksen keskinkertaisuus pilaa bändin svengiä.
Youtubessa on tästä kappaleesta myös saman yhtyeen esittämiä liveversioita, joita yhdistää se, että kaikissa on hieman nopeampi tempo kuin singlellä. Nopeampana biisi toimiikin paremmin.
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 4
Eihän tämä tietenkään ollut ensimmäinen rock'n'roll-levytys, eikä Bill Haleyn ensimmäinen rock'n'roll-levytys, eikä edes alkuperäinen versio tästä biisistä, mutta tämä oli kaupallinen läpimurto. Jättimenestys tuli vasta reippaasti singlen julkaisun jälkeen. Tuskin tästä olisi tullut kummoistakaan hittiä, ellei tämä soisi elokuvassa Blackboard Jungle. Onhan tässä kyllä paljon vetoavia elementtejä: varsin svengaava backbeat, hauskat instrumentaaliosuudet (15 sekuntia on täysin riittävä kitarasoolon pituus) ja sanoitus, jossa luvataan tanssia (tai rakastella) loputtomiin.
Bill Haley on kuitenkin karismattomimpia vokalisteja, mitä tämän blogin parissa on tullut vastaan. Hänen laulusuorituksessaan ei ole tippaakaan sitä kiihkoa ja vimmaa, että kuulija voisi uskoa hänen todella aikovan tanssia (tai rakastella) kellon ympäri. Hän onnistuu silti tärkeimmässä, eli laulu on rytmisesti napakkaa. Haley korostaa sopivasti sanoja "rock" ja "clock" ja kuulostaa hymyilevän laulaessaan, mikä riittääkin siihen, ettei laulusuorituksen keskinkertaisuus pilaa bändin svengiä.
Youtubessa on tästä kappaleesta myös saman yhtyeen esittämiä liveversioita, joita yhdistää se, että kaikissa on hieman nopeampi tempo kuin singlellä. Nopeampana biisi toimiikin paremmin.
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 4
tiistai 2. maaliskuuta 2010
Elvis Presley: It's Now Or Never (1960)
Video
Eduardo di Capuan vuonna 1898 säveltämä O Sole Mio oli ehtinyt olla jo aikaisemmin iso hitti myös USA:ssa, ainakin Tony Martinin laulamana nimellä There's No Tomorrow. It's Now Or Never oli Elviksen pyynnöstä kirjoitettu uusi sanoitus, jossa säkeistöissä jutellaan romanttisia, ja kertosäkeessä keskitytään There's No Tomorrow'takin suoremmin painostamaan naista seksiin välittömästi.
Säkeistöt ovat Elviksen hiljaisen ja pehmeän lauluäänen ja korkealta soitetun pianon välistä dialogia, kun taas kertosäkeessä Elvis laulaa voimakkaasti, ja häntä säestävät The Jordanairesin taustalaulut ja mandoliini. Alleviivataanko soitinnuksen ja laulutavan vaihtamisella sanoituksen antamaa vinkkiä siitä, että säkeistössä ja kertosäkeessä voi olla kyse kahdesta eri asiasta? Esittääkö piano naisen roolia? Kerrotaanko säkeistöissä, mitä mies todella puhuu ihastukselleen, ja laulaako kertosäkeen sisäinen ääni, joka ajattelee, että jos tuo ei nyt heti anna niin lähden?
Joka tapauksessa kokonaisuus toimii, varsinkin Elviksen kauniin äänen ansiosta. Hän ei esitä oopperalaulajaa eikä rocklaulajaa, vaan eläytyy hienosti romanttiseen tunnelmaan. Jotkin sovitusratkaisut ovat saattaneet olla kliseisiä jo tuohon aikaan, ja ovat sitä varmasti nyt, kuten mandoliini italialaisessa sävelmässä ja hirvittävä cha cha cha -lopetus, mutta Elvis on parhaassa vedossaan, millä esitys saa kaiken muun anteeksi.
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana:
Eduardo di Capuan vuonna 1898 säveltämä O Sole Mio oli ehtinyt olla jo aikaisemmin iso hitti myös USA:ssa, ainakin Tony Martinin laulamana nimellä There's No Tomorrow. It's Now Or Never oli Elviksen pyynnöstä kirjoitettu uusi sanoitus, jossa säkeistöissä jutellaan romanttisia, ja kertosäkeessä keskitytään There's No Tomorrow'takin suoremmin painostamaan naista seksiin välittömästi.
Säkeistöt ovat Elviksen hiljaisen ja pehmeän lauluäänen ja korkealta soitetun pianon välistä dialogia, kun taas kertosäkeessä Elvis laulaa voimakkaasti, ja häntä säestävät The Jordanairesin taustalaulut ja mandoliini. Alleviivataanko soitinnuksen ja laulutavan vaihtamisella sanoituksen antamaa vinkkiä siitä, että säkeistössä ja kertosäkeessä voi olla kyse kahdesta eri asiasta? Esittääkö piano naisen roolia? Kerrotaanko säkeistöissä, mitä mies todella puhuu ihastukselleen, ja laulaako kertosäkeen sisäinen ääni, joka ajattelee, että jos tuo ei nyt heti anna niin lähden?
Joka tapauksessa kokonaisuus toimii, varsinkin Elviksen kauniin äänen ansiosta. Hän ei esitä oopperalaulajaa eikä rocklaulajaa, vaan eläytyy hienosti romanttiseen tunnelmaan. Jotkin sovitusratkaisut ovat saattaneet olla kliseisiä jo tuohon aikaan, ja ovat sitä varmasti nyt, kuten mandoliini italialaisessa sävelmässä ja hirvittävä cha cha cha -lopetus, mutta Elvis on parhaassa vedossaan, millä esitys saa kaiken muun anteeksi.
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)