Nirvana: Nevermind (1991)

Deluxe Edition Spotifyssa

Nevermind nosti punkin marginaalista valtavirtaan. Hüsker Dü, Sonic Youth, Mudhoney ja Pixies olivat niitä jättiläisiä, joiden olkapäillä Nirvana sai seistä, eikä jälkeenpäinkään ole täysin ilmiselvää, miksi juuri Nirvana vetosi kymmeniin miljooniin ja edeltäjät eivät. Minusta Nevermindilla on neljä olennaista vahvuutta: Kurt Cobainin vetoavan karhea lauluääni, Dave Grohlin voimallinen ja kekseliäs rumpalointi, simppelin tarttuvat biisit ja Butch Vigin tuottamat selkeäpiirteiset soundit.

Jonkinlainen ajan hengen muutos oli myös osaltaan mahdollistamassa läpimurtoa. Aiemmin samana vuonna Losing My Religion oli noussut suureksi hitiksi, vaikka se kuvasi ahdistusta ja turhautumista vailla selkeää ulkopuolista syytä. 80-luvun ahdistuneissa hiteissä syy oli yleensä ulkopuolella, esimerkiksi yhteiskunnassa tai lähestyvässä maailmanlopussa. 90-luvulla maailma näytti menevän parempaan suuntaan, joten itseinhosta tuli muotia.

Nevermind ei kuitenkaan kuulosta masentuneelta eikä masentavalta levyltä, koska tempot ovat reippaita, soitto energistä ja sanoituksissa on välillä myös pilkettä silmäkulmassa. Muutenkin puutteet ja heikkoudet kääntyvät voitoksi. Cobainin kitaransoiton yksinkertaisuus ja rujous kuulostaa virkistävältä ajan kitaravirtuoosien rinnalla, ja balladien nuhjuisuuden voi tulkita sympaattiseksi kotikutoisuudeksi.

Debyyttialbumi Bleachiä paljolti hallitseva riipivä avantgardismi on joutunut väistymään normaalimman rockin tieltä. Vain CD:n piilobiisiksi häpeillen sysätty Endless, Nameless muistuttaa, että bändin skaalaan kuuluu myös sellainen. Monipuolisuudesta tinkiminen korvattiin sitten seuraavalla albumilla In Uterolla. Nevermind on Nirvanan kolmesta studioalbumista tasalaatuisin ja helpoimmin lähestyttävä, mutta toisaalta myös se, jota kuuntelen vähiten kotona. Tehokas paketti joka tapauksessa.

Parhaat biisit: In Bloom, Drain You, On A Plain
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

Kesha: Tik Tok (2009)

Video

Keshan debyyttisingle Tik Tok on musiikillisesti melko tavanomaista tanssihuttua, mutta suorasukaisesti känni-iltaa ylistävä sanoitus taas on tyyliltään enemmänkin miespuolisilta rokkareilta ja räppäreiltä kuultua. Kumpikaan puoli ei loista omaperäisyydellään, mutta yhdistelmä on uusi. Popparityttöjen odotetaan bailaamisesta kertovissa lauluissa kertovan tanssimisesta ja suukottelusta, ei aamusta asti dokaamisesta ja kähminnästä. Toisaalta ei tällainen voi enää 2000-luvulla olla kenenkään mielestä kovin provokatiivista. Keshan artikulaation ja sävelkorkeuden suhteen huoleton laulutapa sopii biisiin, mutta eihän se kovin hyvältä kuulosta.

Sanoituksessa moni kohta kuulostaa epäloogiselta tai merkitykseltään hämärältä. Erityisesti, kun aamuolo on kuin P. Diddyllä ja kundien pitäisi näyttää Mick Jaggerilta, pitäisi tietää millainen olo P. Diddyllä on, ja tarkoitetaanko sitä miltä Jagger näytti 60-luvulla vai nyt. Videossa Jagger-kohdassa Kesha lähtee karseaviiksisen miehen matkaan, mutta se ei paljon asiaa selvennä, koska Jaggerilla ei ole tietääkseni ollut viiksiä.

Ehkä täytyisi olla itsekin kännissä osatakseen arvostaa tätä teosta.

Oma arvosana: 3
Lukijoiden arvosana: 2

Black Eyed Peas: I Gotta Feeling (2009)

Video
Black Eyed Peas on liukunut pikkuhiljaa hip hopista kohti tanssipoppia. I Gotta Feeling on David Guettan luomine kepeine rytmeineen ehkä yhtyeen popein single. Kappale on luotu varta vasten soimaan etkoilla, kun juodaan vielä viimeistä siideriä ennen diskoon lähtöä. Tuo joskus illan onnellisimmaksi huipuksi jäävä hetki sisältää kaikki mahdollisuudet, mutta ei vielä huolta jonoista, tungoksesta, ohareista ja epämiellyttävistä seuraan tuppautujista. I Gotta Feeling vahvistaa tuota onnen tunnetta rohkaisevalla hokemalla "tonight's gonna be a good night", jonka taustalla soivat kevyet staccatosoinnut antavat odottaa mahtavaa huipennusta. Biisi ei kuitenkaan ikinä varsinaisesti huipennu. Huipennuksen virkaa tekevät huudahdukset eivät ole kyllin tarttuvia, eikä musiikki jaksa nousta innostavammaksi. Kun taas palataan alusta tuttuun hokemaan, huomataan että a-osaksi luultu osa olikin kertosäe. Aivan kuin iltaan kohdistetut odotuksetkin olisivat hieman lässähtäneet.

Biisi jättää kuitenkin persoonallisuudellaan ja positiivisuudellaan mukavan olon. Minua aina ärsyttänyt Fergie ei pääse paljoakaan ääneen. Laulusolistina toimii autotunen avustuksella will.i.am. Autotune ei ärsytä minua yhtä paljon kuin Fergie, joten ratkaisu on onnistunut.

Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 5

Metallica: Metallica (1991)

Näin talvipäivänseisauksen iltana on hyvä kokoontua kuusen ympärille laulamaan "Exit light! Enter night!" Metallican nimikkoalbumi (tai nimetön albumi) on muodostunut vaikutukseltaan luultavasti merkittävimmäksi 90-luvun rocklevyksi. Nirvanan, Pearl Jamin, Red Hot Chili Peppersin, Oasiksen ja Rage Against The Machinen perilliset katosivat kuvioista melko nopeasti, mutta Metallican tyyliä matkitaan edelleen ahkerasti. Lehtimäen yläasteella vuonna 1991 Metallica-fanit olivat kuitenkin pettyneitä. Uusi levy olikin "ihan poppia" eikä sellaista nopeaa riffitykitystä johon oli totuttu.

Levyn kolme ensimmäistä biisiä esittelevät uuden Metallica-formaatin. Siihen kuuluu vain yksi riffi per biisi, ja se riffi möyrii matalalla. Laulu on aikaisempaa melodisempaa, mutta kuitenkin edelleen pääasiassa rytminen elementti. Merkittävä oivallus on, että keskitempo kuulostaa raskaammalta kuin nopea. Kappaleiden koukut perustuvat yleensä painokkaaseen poikkeamiseen muuten melko tasaisesta rytmistä. Biisien rakenteet ja pituudet sopivat likimain normaalin rockbiisin muottiin. Tuo formaatti toimiikin, mutta kävisi tietysti koko albumin mitassa puuduttavaksi.

Formaatista poiketaan kahdella melodisemmalla kappaleella: Unforgiven ja Nothing Else Matters. Niissä toistetaan edellisen albumin One-hitissä hyväksi havaittua särötöntä kitarannäppäilyä. Unforgiven on näistä onnistuneempi lähinnä siksi, että James Hetfieldin lauluääni ei taivu ilmaisemaan Nothing Else Mattersin sanoituksen kuvaamaa tunnetilaa. Hetfield osaa kuulostaa katkeralta ja vihaiselta, mutta kun hänen pitäisi kuulostaa herkältä, hän vaikuttaa lähinnä uhkaavalta. Lisäksi Nothing Else Matters kompastelee heviballadikliseisiin siinä missä Unforgiven onnistuu olemaan omaperäisellä tavalla dramaattinen. Kumpikin olisi tehokkaampi minuutin-pari tiiviimpänä.

Albumin pohjanoteeraus on Don't Tread On Me, joka nostattaa karvat pystyyn alun mauttomalla West Side Story -lainalla ja on muuten mitäänsanomaton. Nothing Else Mattersin jälkeen seuraa vielä kolme formaattibiisiä, jotka ovat vähintään kelvollisia, mutta hyvät ideat alkavat olla harvemmassa kuin albumin alussa. The God That Failed erottuu tässä seurassa edukseen. Levyn päättävä The Struggle Within muistuttaa kiivaalla tempollaan ja vauhkona poukkoilevalla kitarasoolollaan vanhasta Metallicasta.

Yleisvaikutelma on positiivinen, jos niin voi sanoa näin läpeensä synkästä levystä. Hyviä biisejä on monta ja suurin osa muistakin onnistuu jotenkin perustelemaan mukanaolonsa. Ideoita ei heitellä kuulijan korville mitenkään kasapäin, mutta se yksi suuri idea bändin suunnanmuutoksesta on oikein toimiva, ainakin tämän albumin verran. Metallicahan ei ole päässyt tämän jälkeen lähellekään samaa tasoa laulunkirjoituspuolella, eivätkä myöhemmät kokeilut muuttaa bändin yleissoundia ole oikein toimineet, mutta tämän albumin hyvä maine jaksaa näköjään kantaa bändiä vuosikymmeniä.

Parhaat biisit: Enter Sandman, Wherever I May Roam, The God That Failed
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana:

The Monkees: I'm A Believer (1966)

Video
Monkees ei ollut ihan samassa mielessä oikea bändi kuin englantilaiset esikuvansa, mutta väliäkö hällä, kun musiikki toimi. I'm A Believer oli lähtöisin tuolloin vielä tuntemattoman Neil Diamondin kynästä, liidiä lauloi Monkeesin rumpalia näytellyt Micky Dolenz, ja soittajina oli vähän ketä sattui. Monkees-miehet saattoivat kyllä hyvinkin selvitä itse nerokkaan simppelien kitara- ja urkukoukkujen soittamisesta.

Oli esittäjinä keitä hyvänsä, biisi ja sovitus ovat itsessään niin vetäviä, ettei esityksessä voi mennä pahasti pieleen. Haikeahkon säkeistön ja riehakkaan kertosäkeen välinen kontrasti on mainio, ja hiljalleen mukaan hiipivät taustalaulut johdattavat hienosti osasta toiseen. Kertosäkeeseen voisi tietysti toivoa vielä lisää voimaa, mutta toisaalta revittelyn jääminen lievästi liian hennoksi sopi kilttien poikien imagoon.

Itse kyllä tykkään enemmän The Four Topsin miehekkäämmästä versioinnista.

Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6

Middle Of The Road: Chirpy Chirpy Cheep Cheep (1971)

Youtubessa
Chirpy Chirpy Cheep Cheep on jo muuttunut kuolemattomaksi kännihoilotukseksi (Viil-le Pel-to-nen! Ville Peltonen!), eli laulu jatkaa elämäänsä enemmänkin ideatasolla kuin tiettynä levytyksenä. Tunnetuin versio laulusta on skotlantilaisen Middle Of The Road -yhtyeen tekemä, vaikka siinä hukataankin tämän ääliömäisen renkutuksen potentiaalinen iskevyys miltei tyystin. Sally Carrin lauluääni on ärsyttävän värisevä, ja bändillä on vaikeuksia selviytyä lähes äärimmilleen yksinkertaistetusta sovituksesta. Ne mokaavat jopa taputukset! Lally Stottin alkuperäinen kulkee huomattavasti vakuuttavammin.

Se muutama lause, mitä tässä on tekstiä, kertoo hylätystä linnunpojasta. Aihe on niin pahasti ristiriidassa rallatuksen hilpeyden kanssa, ettei kukaan voi ruveta ajattelemaan, mitä tässä lauletaan. Tämä ilmeisesti aiheuttaa halutun aivot narikkaan -efektin.

Hatunnosto Lally Stottille, joka onnistui säveltämään uuden Ukko Nooan. Middle Of The Roadille pisteet... no, vaikka siitä, että olisi se versio voinut olla vielä huonompi.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 6

Santana: Supernatural (1999)

Kuuntele Spotifyssa
Kun vanha artisti, jonka suuruuden päivät ovat kaukana takana, yrittää kiinnittää nuoremman yleisön huomion, yksi yleinen tapa on tehdä duettoalbumi ajankohtaisempien tähtien kanssa. Lopputulos jää usein musiikillisesti pelkäksi kuriositeetiksi, mutta nuoren ja vanhan tähden yhteistyö yhtäkaikki ylittää uutiskynnyksen. Santanan tapauksessa yhteistyö oli luontevampaa kuin yleensä. Kitaristin albumille vierailevat laulajat sopivat mainiosti. Toisaalta Santanan kaupallinen menestys oli ollut melkein 20 vuotta varsin heikkoa. Supernaturalin nouseminen listaykköseksi ympäri maailman oli täysin odottamatonta.

Albumi alkaa uhmakkaasti ilman vierailevien tähtien tukea esitetyllä kappaleella (Da Le) Yaleo, joka on muistuttaa levyn biiseistä eniten Santanan huippukaudesta 70-luvun alussa. Yhtyeen soitossa on tarttuvaa intoa, ja kappaleen verevyys ja autenttisuus lupaavat albumilta hyvää. Seuraa kaksi tyylikästä aikuisrockesitystä: Dave Matthewsin laulama Love Of My Life ja Everlastin murahtelema Put Your Lights On. Jälkimmäisessä Santana yrittää hetkittäin soittaa grunge-tyylisesti, mikä on albumin harvoja irtiottoja hänen tavaramerkkivinguttelustaan. Vasta neljännessä biisissä Africa Bamba käy selväksi, ettei relevanttia materiaalia riitä albumin täydeltä. Bändin soitto kuulostaa lamaantuneelta ja innottomalta.

Santanan uran pelastanut hitti Smooth nostaa taas tunnelmaa. Rob Thomasin laulusuoritus sai varsinkin naisilta polvet veteliksi, ja on helppo kuulla miksi. Do You Like The Wayssä on kaksi vokalistia, joiden urat ovat menneet sittemmin päinvastaisiin suuntiin: Lauryn Hill ja Cee-Lo. Biisi on mukavan kuuloinen, mutta jää hahmottomaksi. Tässä kohtaa albumi alkaa laahata pahasti. Hip hop -rytminen Maria Maria oli jättihitti, mutta en tajua mikä tässä niin viehätti. Biisin elementit ovat kaikki keskinkertaisia ja keskenään yhteensopimattomia. Loppupuolen ainoana valopilkkuna mainitsen Eagle-Eye Cherryn laulaman notkeasti kulkevan biisin Wishing It Was.

Albumilla on muutama hyvä hetki, joista suurin osa alkupuolella. Kokonaisuutena se on kuitenkin näennäisestä vaihtelevuudestaan huolimatta kovin yksitoikkoinen ja pitkäveteinen. 75-minuuttinen jööti keskitempoista tai hidasta aikuisrockia miedolla salsakastikkeella on minulle aivan liikaa. Ilmeisesti tästä on kuitenkin tykätty, koska Santana ei ole Supernaturalin jälkeen painunut uudestaan unohduksiin.

Parhaat biisit: (Da Le) Yaleo, Love Of My Life, Smooth
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 5