Celine Dion: Let's Talk About Love (1997)

Aikaisemmin käsittelemäni Falling Into You kuulosti vielä oikealta albumilta, mutta Let's Talk About Love on enemmänkin viihdemusiikin kymmenottelu. Dion laulaa yhdessä niinkin erilaisten artistien kanssa kuin Bee Gees, Diana King, Barbra Streisand ja Luciano Pavarotti. Tarkoituksena on tietysti tavoittaa mahdollisimman suuri yleisö. Monipuolisuudessahan ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun Dion ei kuitenkaan ole itse maailman monipuolisin laulaja, suuri osa esityksistä jää kovin teennäisen kuuloisiksi, ja kokonaisuus hajanaiseksi.

Lauluntekijäkrediiteistä löytyy 35 eri nimeä. Ainoa, joka on saanut levylle kaksi biisiään, on riemastuttavasti Corey Hart. Kyllä, sama mies jolla oli tapana pitää aurinkolaseja yöllä. Tuottajiakin on kymmenen. Falling Into Youlla oli vahvoja sävellyksiä, mutta tuotanto oli joissain biiseissä mauton. Nyt levylle ei ole jäänyt tuotannollisia pohjanoteerauksia, mutta sävellysten keskinkertainen taso tekee kuuntelukokemuksesta pitkästyttävän.

Kai tämä on kuitenkin jonkin verran miellyttänyt kohdeyleisöään. Eivät kai näin suuret myyntiluvut voi selittyä vain sillä, että ihmiset pitivät edellisestä levystä ja tällä on mukana Titanicin tunnari? Dionin ääni ainakin on hyvässä kunnossa, ja jos sen kuuleminen riittää, niin sittenhän tämä on passeli.

Parhaat biisit: Immortality, Love Is On The Way, Miles To Go (Before I Sleep)
Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana:

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987)

Appetite For Destructionilla soittaa innokas nuori tuntematon losangelesilainen tukkarockbändi. Musiikki kuulostaa miellyttävän rennolta ja huolettomalta, vaikka sanoituksissa onkin usein aika synkkä ja kyyninen sävy. Levy osoittautui jättihitiksi vasta yli vuosi julkaisemisen jälkeen. Menestyttyään bändi ei kyennytkään tekemään enää yhtään ns. normaalia albumia.

Eihän tässä mitään mullistavan uutta ollut ilmestymisaikanaankaan, mutta biisit ovat suurimmaksi osaksi reippaasti eteenpäin kulkevia ja sisältävät riittävästi ideoita pitääkseen meiningin viihdyttävänä. Ummehtunutkin genre voi tuottaa loistavuutta, kun tekijöillä on tarpeeksi intoa ja luovuutta. Axl Rosen persoonallinen naukuva ääni tekee bändistä helpon erottaa kaltaistensa sankasta joukosta. Kitaristit Slash ja Izzy Stradlin toimivat hyvin yhdessä. Biisejä elävöittävistä nokkelista välilurituksista taitaa vastata lähinnä Slash, joka soitti tosiaan myös viimeksi arvostelemallani levyllä. Bändi ei ole perinteisestä tyylistään huolimatta kopio mistään, ei edes Hanoi Rocksista, vaikka jotkut suomalaiset mielellään väittävätkin niin.

Kiihkeä ja kiusoitteleva Welcome To The Jungle nousee ainoana nappiosumana muiden biisien yläpuolelle. Niissä muissakaan ei ole varsinaisia pohjanoteerauksia, vaan albumi on varsin tasalaatuinen. Tämä taitaa olla paras kuulemani tukkarocklevy.

Parhaat biisit: Welcome To The Jungle, It's So Easy, Mr. Brownstone
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 9

Michael Jackson: Dangerous (1991)

Syksyllä 1991 julkaistiin lyhyessä ajassa paljon menestyslevyjä, jotka tekivät pesäeroa 80-lukuun. Nirvana, U2 ja Metallica määrittelivät omilla tavoillaan miltä 90-luku kuulostaa. Jacksonin Dangerous oli kuitenkin yksi vuoden häkellyttävimmistä ja onnistuneimmista musiikillisista uudistumisista - ja menestynein. Hapuilevan Bad-albumin ja hölmön Moonwalker-elokuvan jälkeen Dangerous oli huima taiteellinen ryhdistäytyminen.

Quincy Jones oli ansaitusti viimein vapautettu tuottajan tehtävistä, ja Jackson otti itse ohjat. Rockbiiseissä häntä avusti Bill Bottrell, pehmeissä balladeissa Bruce Swedien, ja apureista ansiokkain oli tanssibiittiä luomassa ollut Teddy Riley. Uuden soundin löytymistä alleviivataan uhmakkaasti heittämällä heti alkuun peräti kuusi tanssibiisiä, joista suurinta osaa hallitsee kuivakka, nykivä biitti. Jacksonin ääni ei ole yhtä etualalla kuin aikaisemmin, ja melodisia instrumentteja käytetään säästeliäästi. Alkupuolen kappaleiden lievä samankaltaisuus ei puuduta, koska biiseillä on kuitenkin selkeästi omat luonteensa, ja ne ovat järjestään erinomaisia. Uusi rytminen sähäkkyys saa tukea aikaisempaa rohkeammista sanoituksista. Rap-osuudet eivät sinänsä loista, mutta ne toimivat lisäämällä kiihkeyden tuntua. Rytmibiiseistä kohokohdiksi nousevat aggressiivisesti eteenpäin potkiva Jam, haikeansuloinen Remember The Time ja Billie Jeania lainaava vainoharhainen Who Is It.

Loppupuolelle jää joukko hitaampia kappaleita. Balladipuolella tuo uudistuminen ei kuitenkaan kuulu yhtälailla, mutta toki hitureissakin on paljon miellyttävää. Esimerkiksi Give In To Messä Slashin kitara möyrii tyylikkäästi Jacksonin toistaman kertosäkeen alla, eikä sooloilu jää irralleen muusta biisistä niin kuin Beat Itissä. Heal The World on valju variaatio We Are The Worldistä. Mahtipontisen Will You Be Theren ja Keep The Faithin gospelsävyt viehättävät, varsinkin kun laulujen merkityksen voi helposti ymmärtää maalliseksi. Pienimuotoinen Gone Too Soon olisi passeli päätösbiisi, mutta kun CD:lle kerran mahtuu, lopussa tulee levyn toinen turhake Dangerous. Levyllä on ihan riittämiin korkeatasoista ja kiinnostavaa musiikkia. Ilman nimibiisiä ja Heal The Worldiä tämä olisi täyden kympin albumi.

Parhaat biisit: Jam, Remember The Time, Who Is It
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9