Paul Anka: Diana (1957)

Video

Paul Anka oli vasta 15-vuotias levyttäessään ensihittinsä, itse säveltämänsä ja sanoittamansa laulun Diana. Anka ei kuulosta niin nuorelta, vaikka suurin osa myöhemmistä teinipoikatähdistä on laulanut korostetun poikamaisella äänellä. Laulussa onkin kyse siitä, että kertoja yrittää vakuuttaa vanhemmalle rakastetulleen, että heidän ikäeronsa on merkityksetön, joten laulajan on parasta kuulostaa miehekkäältä. Mikä se ikäero sitten mahtaa olla, kun se tuodaan esiin niin tylysti jo avausrivillä "I'm so young and you're so old"? Ei välttämättä kovinkaan suuri; 15-vuotiaan pojan näkökulmasta jo 17-vuotias tyttökin on lähes saavuttamattoman kaukainen.

Biisin riemukkuudesta päätellen suhteelle on ainakin toistaiseksi käynyt hyvin. Kaikki elementit tuntuvat puhkuvan onnea ja pidäkkeetöntä nuorta iloa: naseva saksofoniriffi introssa ja kertosäkeen lopussa, kepeästi laukkaava komppi ja Ankan vaivaton ja heittäytyvä lauluesitys. Väliosassa rynnätään hetkeksi vieläkin kiivaampaan tempoon. Sanoitus on ehkä geneeristä huttua, mutta se esitetään niin vilpittömästi, että lopputulos on aivan vastustamaton.

Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 7

Nirvana: Nevermind (1991)

Deluxe Edition Spotifyssa

Nevermind nosti punkin marginaalista valtavirtaan. Hüsker Dü, Sonic Youth, Mudhoney ja Pixies olivat niitä jättiläisiä, joiden olkapäillä Nirvana sai seistä, eikä jälkeenpäinkään ole täysin ilmiselvää, miksi juuri Nirvana vetosi kymmeniin miljooniin ja edeltäjät eivät. Minusta Nevermindilla on neljä olennaista vahvuutta: Kurt Cobainin vetoavan karhea lauluääni, Dave Grohlin voimallinen ja kekseliäs rumpalointi, simppelin tarttuvat biisit ja Butch Vigin tuottamat selkeäpiirteiset soundit.

Jonkinlainen ajan hengen muutos oli myös osaltaan mahdollistamassa läpimurtoa. Aiemmin samana vuonna Losing My Religion oli noussut suureksi hitiksi, vaikka se kuvasi ahdistusta ja turhautumista vailla selkeää ulkopuolista syytä. 80-luvun ahdistuneissa hiteissä syy oli yleensä ulkopuolella, esimerkiksi yhteiskunnassa tai lähestyvässä maailmanlopussa. 90-luvulla maailma näytti menevän parempaan suuntaan, joten itseinhosta tuli muotia.

Nevermind ei kuitenkaan kuulosta masentuneelta eikä masentavalta levyltä, koska tempot ovat reippaita, soitto energistä ja sanoituksissa on välillä myös pilkettä silmäkulmassa. Muutenkin puutteet ja heikkoudet kääntyvät voitoksi. Cobainin kitaransoiton yksinkertaisuus ja rujous kuulostaa virkistävältä ajan kitaravirtuoosien rinnalla, ja balladien nuhjuisuuden voi tulkita sympaattiseksi kotikutoisuudeksi.

Debyyttialbumi Bleachiä paljolti hallitseva riipivä avantgardismi on joutunut väistymään normaalimman rockin tieltä. Vain CD:n piilobiisiksi häpeillen sysätty Endless, Nameless muistuttaa, että bändin skaalaan kuuluu myös sellainen. Monipuolisuudesta tinkiminen korvattiin sitten seuraavalla albumilla In Uterolla. Nevermind on Nirvanan kolmesta studioalbumista tasalaatuisin ja helpoimmin lähestyttävä, mutta toisaalta myös se, jota kuuntelen vähiten kotona. Tehokas paketti joka tapauksessa.

Parhaat biisit: In Bloom, Drain You, On A Plain
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9