Middle Of The Road: Chirpy Chirpy Cheep Cheep (1971)

Youtubessa
Chirpy Chirpy Cheep Cheep on jo muuttunut kuolemattomaksi kännihoilotukseksi (Viil-le Pel-to-nen! Ville Peltonen!), eli laulu jatkaa elämäänsä enemmänkin ideatasolla kuin tiettynä levytyksenä. Tunnetuin versio laulusta on skotlantilaisen Middle Of The Road -yhtyeen tekemä, vaikka siinä hukataankin tämän ääliömäisen renkutuksen potentiaalinen iskevyys miltei tyystin. Sally Carrin lauluääni on ärsyttävän värisevä, ja bändillä on vaikeuksia selviytyä lähes äärimmilleen yksinkertaistetusta sovituksesta. Ne mokaavat jopa taputukset! Lally Stottin alkuperäinen kulkee huomattavasti vakuuttavammin.

Se muutama lause, mitä tässä on tekstiä, kertoo hylätystä linnunpojasta. Aihe on niin pahasti ristiriidassa rallatuksen hilpeyden kanssa, ettei kukaan voi ruveta ajattelemaan, mitä tässä lauletaan. Tämä ilmeisesti aiheuttaa halutun aivot narikkaan -efektin.

Hatunnosto Lally Stottille, joka onnistui säveltämään uuden Ukko Nooan. Middle Of The Roadille pisteet... no, vaikka siitä, että olisi se versio voinut olla vielä huonompi.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 6

Santana: Supernatural (1999)

Kuuntele Spotifyssa
Kun vanha artisti, jonka suuruuden päivät ovat kaukana takana, yrittää kiinnittää nuoremman yleisön huomion, yksi yleinen tapa on tehdä duettoalbumi ajankohtaisempien tähtien kanssa. Lopputulos jää usein musiikillisesti pelkäksi kuriositeetiksi, mutta nuoren ja vanhan tähden yhteistyö yhtäkaikki ylittää uutiskynnyksen. Santanan tapauksessa yhteistyö oli luontevampaa kuin yleensä. Kitaristin albumille vierailevat laulajat sopivat mainiosti. Toisaalta Santanan kaupallinen menestys oli ollut melkein 20 vuotta varsin heikkoa. Supernaturalin nouseminen listaykköseksi ympäri maailman oli täysin odottamatonta.

Albumi alkaa uhmakkaasti ilman vierailevien tähtien tukea esitetyllä kappaleella (Da Le) Yaleo, joka on muistuttaa levyn biiseistä eniten Santanan huippukaudesta 70-luvun alussa. Yhtyeen soitossa on tarttuvaa intoa, ja kappaleen verevyys ja autenttisuus lupaavat albumilta hyvää. Seuraa kaksi tyylikästä aikuisrockesitystä: Dave Matthewsin laulama Love Of My Life ja Everlastin murahtelema Put Your Lights On. Jälkimmäisessä Santana yrittää hetkittäin soittaa grunge-tyylisesti, mikä on albumin harvoja irtiottoja hänen tavaramerkkivinguttelustaan. Vasta neljännessä biisissä Africa Bamba käy selväksi, ettei relevanttia materiaalia riitä albumin täydeltä. Bändin soitto kuulostaa lamaantuneelta ja innottomalta.

Santanan uran pelastanut hitti Smooth nostaa taas tunnelmaa. Rob Thomasin laulusuoritus sai varsinkin naisilta polvet veteliksi, ja on helppo kuulla miksi. Do You Like The Wayssä on kaksi vokalistia, joiden urat ovat menneet sittemmin päinvastaisiin suuntiin: Lauryn Hill ja Cee-Lo. Biisi on mukavan kuuloinen, mutta jää hahmottomaksi. Tässä kohtaa albumi alkaa laahata pahasti. Hip hop -rytminen Maria Maria oli jättihitti, mutta en tajua mikä tässä niin viehätti. Biisin elementit ovat kaikki keskinkertaisia ja keskenään yhteensopimattomia. Loppupuolen ainoana valopilkkuna mainitsen Eagle-Eye Cherryn laulaman notkeasti kulkevan biisin Wishing It Was.

Albumilla on muutama hyvä hetki, joista suurin osa alkupuolella. Kokonaisuutena se on kuitenkin näennäisestä vaihtelevuudestaan huolimatta kovin yksitoikkoinen ja pitkäveteinen. 75-minuuttinen jööti keskitempoista tai hidasta aikuisrockia miedolla salsakastikkeella on minulle aivan liikaa. Ilmeisesti tästä on kuitenkin tykätty, koska Santana ei ole Supernaturalin jälkeen painunut uudestaan unohduksiin.

Parhaat biisit: (Da Le) Yaleo, Love Of My Life, Smooth
Oma arvosana: 4
Lukijoiden arvosana: 5