Bruce Springsteen: Born In The U.S.A. (1984)

Bruce Springsteenkin teki albumillisen radio- ja MTV-ystävällistä poprockia, niin kuin noihin aikoihin myös suunnilleen kaikki muut. Toisin kuin useimmat 80-luvun puolenvälin jättimenestyjät, kuten vaikka Prince ja Dire Straits, Springsteen ei höystänyt albumia hitikkäiden biisien lisäksi kuulijalle haastavammalla materiaalilla. Born In The U.S.A:n jokainen kappale on suoraviivainen ja hittikelpoinen. Tämän albumin biisien perusteella voisi oikeastaan kirjoittaa hitinteko-oppaan. Kyllähän lauluntekijät Jon Bon Jovista Anssi Kelaan ovat tosin muutenkin osanneet ottaa tästä mallia. Jotkin hittikaavan palaset ovat helppoja toteuttaa (kappaleen nimi lauletaan kertosäkeessä niin painokkaasti että ostaja oppii sen kertakuulemalla) ja jotkin hyvin vaikeita (melodian pitää jäädä mieleen).

Springteenin ääni on miellyttävän miehekäs ja tarvittaessa sävykäs, ja E Street Band on mainiosti soittava yhtye. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan kuulosta parhaalta levyltä ikinä. Biisien yksinkertaisuus vaatii sitä, että niiden vähät koukut pitävät otteessaan, mutta useammassakin kappaleessa koukku pettää. Nimibiisi, Darlington County, Working On A Highway ja Glory Days tuntuvat yksitoikkoisilta. Ehkä niiden rempseä meininki viehättäisi keikalla. En tiedä, kun en ole käynyt. Nimibiisihän on aikaisemmin käsitellyn I Will Always Love Youn tapaan esimerkki siitä, että musiikin ja sanoitusten ollessa ristiriidassa musiikki jää voitolle.

Levyn toinen heikkous löytyy soundeista. Albumi kuulostaa vanhemmalta kuin onkaan, enkä nyt tarkoita vain sitä, että suurin osa siitä on äänitetty vuonna 1982. 70-lukulainen rockbändi kasarimausteilla on sellainen yhdistelmä, ettei se ole parantunut vanhetessaan.

Näistä pikku moitteista huolimatta suurin osa levystä on oikein nautittavaa. Emotionaalinen jännite ja tiheä tunnelma välittyvät välillä hyvin tehokkaasti, kuten erityisesti kappaleissa Cover Me ja Downbound Train. I'm On Fire olisi muuten vielä parempi, mutta kappaleen alussa "hey little girl, is your daddy home" on häkellyttävän tökerö sanavalinta, kun selvästikin kysymys on tyttären ja isän sijasta naisesta ja hänen miehestään. Olisiko se ymmärrettävä niin, että himon ja jännityksen vallassa mies voi möläyttää vaikka jotain näin typerää? Muutenhan biisi on erinomainen, myös tekstiltään, jossa luodaan muutamalla lyhyellä lauseella tarina, josta saisi kahden tunnin elokuvan. Aavemaisesti hiljaa valittava kaihoisa syna on mukava piristys ison bändin rymistelyn sijaan.

Parhaat biisit: Cover Me, Downbound Train, I'm On Fire
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 7

Bing Crosby: Silent Night (1935)

Audio

Wikipedia ilmoittaa tämänkin Bing Crosbyn joulusinglen myynniksi saman 30 miljoonaa. Franz Gruber sävelsi Stille Nacht, heilige Nachtin vuonna 1818, ja sitä on versioitu sittemmin aivan uskomattoman paljon. Arvelen Jouluyö, juhlayön olevan eri levytykset yhteenlaskettuna ainakin Suomen äänitehistorian myydyin laulu.

Bing Crosbyn versio on samojen vahvuuksien varassa kuin myöhempi White Christmas: Crosbyn pehmeä baritoniääni, korkeammalta laulettu kuoro-osuus ja hillitty orkestraatio. Silent Night ei kuitenkaan yllä samaan charmikkuuteen. Tempo on erittäin hidas, eikä siihen sovi ollenkaan Crosbyn tulkintatapa. Crosby on koko ajan hieman jäljessä rytmistä, hän aloittaa säkeet myöhässä ja venyttää pitkiä säveliä, mikä voi kuulostaa tyylikkäältä vähänkin nopeammassa tempossa. Tässä se kuulostaa laahaavalta ja ilottomalta.

Oma arvosana: 3
Lukijoiden arvosana:

Bing Crosby: White Christmas (1942)

White Christmas elokuvassa Holiday Inn
Bing Crosby levytti tämän Irving Berlinin sävellyksen John Scott Trotterin orkesterin ja Ken Darbyn kuoron kanssa alun perin vuonna 1942, mutta koska alkuperäinen äänitys kärsi suuren painosmäärän ottamisesta, laulusta levytettiin samalla joukolla uusi alkuperäiselle uskollinen versio vuonna 1947. Tuoreemmilla uudelleenjulkaisuilla soi nimenomaan tämä vuoden 1947 levytys, jonka pohjalta minäkin nyt arvosteluni kirjoitan, vaikka siinä pientä fuskauksen makua onkin. Videolinkiksi taas valitsin pätkän elokuvasta Holiday Inn (1942), jossa Crosby esittää kappaleen duettona Marjorie Reynoldsin kanssa. Reynoldsin osuudet laulaa Martha Mears. Onpas tämä nyt monimutkaista...

Arviot singlen myyntiluvuista liikkuvat enimmäkseen 30-50 miljoonan kieppeillä. Mikä tästä sitten teki niin suositun? Berlinin sävellys on luontevan oloinen. Se ei ole yksitoikkoinen, mutta kuitenkin niin helppo, että sitä voi laulaa kuka tahansa, ja on laulanutkin. Bing Crosby osasi levyttää. Monen tuon ajan laulajan levytyksissä kuuluu jatkuva esiintyminen ilman äänentoistoa, kun taas Crosby oli tottuneempi laulamaan radiossa, elokuvissa ja levyllä verrattain hiljaisella äänellä. Crosbyn fraseeraus on miellyttävästi jazzvaikutteista. Laulun sanoitus jättää tulkinnanvaraa. Menneiden aikojen idyllisistä jouluista voi unelmoida kurjissa oloissa, mikä teki laulusta täydellisen sota-ajan hitin, mutta teksti ei kerro nykyhetkestä mitään, mikä auttoi tekemään laulusta ajattoman. Teksti ei ota myöskään kantaa painottamalla joulun hengellistä tai maallista puolta.

Kuoro-osuuden sentimentaalisuus on kyllä itselleni vähän liikaa. Viattomasti flirttailevaa elokuvaversiota on helpompi kuunnella. Crosbykin kuulostaa siinä rennommalta. Se sentimentaalisuus oli kuitenkin varmasti aikanaan tärkeä syy, miksi singlestä tuli ennennäkemätön hitti. Huoleton elokuvaversio ei olisi ollut tarpeeksi sydämeenkäyvä, mutta minä olisin antanut sille ainakin yhden pisteen enemmän.

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana:

Eagles: Hotel California (1976)

Eagles oli alkanut erkaantua countryvaikutteistaan jo Hotel Californiaa edeltäneellä One Of These Nightsilla. Pehmeän musiikin ja ahdistuneiden sanoitusten liitto oli kuitenkin edelleen bändin punainen lanka. Hotel California, joka näki päivänvalon päivän ennen minua, oli aikaisempia levyjä kunnianhimoisempi teos. Sillä on monta pitkää eeppistä laulua, joista erityisesti nimikappale on noussut raivostuttavan puhkisoitetuksi standardiksi.

Tuntemissani kielissä toteavan lauseen intonaatio on laskeva. Musiikissa on yleisesti vallalla sama kaava; säkeet on tapana lopettaa laskevaan säveleen. Hotel California -biisin juju on tästä tavasta poiketen hieman varioituen toistuva nelitahtinen kitarafraasi, joka loppuu aina nousevaan säveleen. Kuulijalle tulee tarve pysyä varuillaan odottamassa, mitä seuraavaksi tulee. Sanoitus on jätetty ovelasti hieman avoimeksi. Siitä tajuaa kyllä, että noin outo tarina on allegoria jostain, mutta ei ole ilmiselvää, mistä. Kuulijalle jätetään valta päättää mistä biisi oikein kertoo. En halua ehkä enää koskaan kuulla Hotel Californiaa, mutta en osaa myöskään olla ihailematta sitä. Albumiarvostelujeni lopussa olevat "parhaat biisit" olen aina valinnut kuuntelukokemuksen nautinnollisuuden perusteella, joten Hotel California ei mahdu sinne, vaikka onkin kaikin puolin valtavan taitavasti rakennettu teos.

New Kid In Town on levyn biiseistä eniten kantria, mutta samalla myös eniten poppia. Tarttuvia melodia-aiheita on käytetty samaan biisiin ihan naurettavan paljon. Stemmalaulut ja kitarat risteilevät niitä pitkin häkellyttävän kauniisti. Sanoitus lähtee myötäilemään musiikin euforisuutta, mutta niin kuin Eaglesin tapoihin kuuluu, loppu on katkera.

Albumi on kyllä tarkkaan viimeistellyn kuuloinen, mutta idearikkaus ei yllä lopuissa biiseissä ihan aloituskaksikon vertaiseksi. Levy heikkenee loppua kohti biisi biisiltä, joten sen kokonaan kuunteleminen on työlästä. Eagles myös rokkaa parin kappaleen verran ihan vaihtelun vuoksi. Victim Of Love on oikeastaan jopa heviä, mutta Eagles on aika kehno hevibändi. Kevyemmätkin kappaleet käyvät levyn loppua kohti hieman raskassoutuisiksi. Levyn päättävä The Last Resort on yksitoikkoisuudessaan jo turhauttava. Sanoitus on hieno, ja haluaisin pitää biisistä, mutta siinä toistetaan samaa lyhyttä melodianpätkää seitsemän ja puoli minuuttia. Sovituksessa tapahtuu kyllä, elementtejä lisätään ja poistetaan, mutta se ei auta. Melodian jankkaavuus tekee kappaleesta todella tylsän.

Parhaat biisit: New Kid In Town, Life In The Fast Lane, Wasted Time
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 7

Sinkkulista vaihtoon

Myönnetään. Viikon takainen esittelyni Media Trafficin kaikkien aikojen singlelistasta perustui pintapuolisiin vilkaisuihin ja hyväuskoisuuteen. Myöhemmin aloin ihmetellä, miksi 80-luvun singlejä ei löydy kärkipäästä ollenkaan. Huomasin, että koko listalla ei ole yhtään biisiä vuosilta 1980-1986, ja muitakin huomattavia ajanjaksoja puuttuu täysin. Tiedän, ettei luotettavia maailmanlaajuisia myyntitietoja olekaan, mutta tuossa tapauksessa on aika outoa, että listan kokoaja on viitsinyt edes antaa sen julkisuuteen. Jos joku tietää uskottavalta vaikuttavan maailman kaikkien aikojen singlelistan, niin kertokaa ihmeessä. Minä aion käyttää siihen asti sinkkupuolella lähteenäni Wikipediaa.

Whitney Houston: I Will Always Love You (1992)

Video

Tätä biisiä olen ehtinyt jo sivuta arvioidessani Bodyguardin soundtrackia. Markus mainitsi silloin kommenteissa, että kipollinen sokeria tekee joskus hyvää. Itseäni koko kipollisen nieleminen pakkasi ällöttämään, mutta näin pienempänä annoksena kuuntelukokemus on miellyttävämpi. Houston ehtii esitellä neljässä ja puolessa minuutissa komeaa ääntään ihan riittävästi, eikä sovituksen kammottavuus ehdi vielä täysin pilata kaikkea.

Sovitus onkin kutufoneineen kaikkineen niin kliseisen lemmekäs, että erosta kertova sanoitus ei saa yhtään musiikillista tukea. Siksi tätä ei ymmärretäkään erobiisiksi, päinvastoin. Googletuksen perusteella tämä on itse asiassa suosittu häälaulu, ja mikä ettei olisi. Mehän olemme kaikki kuulleet, että puhuessa sanat muodostavat viestinnästä vain (lisää tähän hatusta vetäisty yllättävän pieni kokonaisluku) prosenttia. Siispä sanoituksesta huolimatta ihmiset eivät ajattele tämän laulun käsittelevän eroa, ja vastaanottaja on tietenkin oikeassa. Houstonin versio I Will Always Love Yousta ei käsittele mitään muuta kuin Houstonin lauluääntä.

Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 2,5

Elton John: Candle In The Wind 1997 (1997)

Video

Alkuperäinen, vertailun vuoksi

Alkuperäinen Candle In The Wind vuodelta 1973 on hieno rockballadi, jonka tekstissä nuori fani pohtii, minkälainen oli ja mitä tunsi Norma Jean Baker, todellinen ihminen jonka ulkomaailma näki Marilyn Monroena. Prinsessa Dianalle omistetusta versiosta on riisuttu kaikki rockelementit, ja balladi on keinotekoisesti makeutettu jousisovituksella. Elton Johnin ääni on madaltunut parissakymmenessä vuodessa niin, ettei 70-luvulta tuleva aikamatkaaja tunnistaisi sitä samaksi. Bernie Taupinin häthätää kyhäämästä uudesta sanoituksesta on jätetty pois kaikki henkilökohtaisuus niin kertojan kuin laulun kohteen puolelta. Minä-muodon sijasta puhutaan meistä, ja Diana nähdään myyttisenä prinsessana, eikä ihmisenä joka olisi halunnut elää roolinsa ulkopuolellakin. Alkuperäisen tekstin jotkin lauseet olivat liian osuvia, jotta niitä olisi voinut käyttää Dianan hautajaisissa ("even when you died, the press still hounded you"), joten Diana-versiosta tuli mitäänsanomaton jäykkä ele, ja sitä ostettiin myös yhtälailla eleenä. Ihmiset halusivat muistoesineen, joka osoittaisi heidän osallistuneen historialliseen tapahtumaan, mutta niin kuin muistoesineille käy, single muuttui merkityksettömäksi suruajan mentyä ohi. Elton John on viisaasti jättänyt esittämättä tätä versiota enää hautajaisten jälkeen, eikä tätä ole myöskään julkaistu millään albumilla eikä kokoelmalla. Diana-versio meni tavallaan hautaan Dianan mukana, eikä se ole enää kuin kuriositeetti kaikkien aikojen ostetuimpien singlejen listan kärjessä.

Oma arvosana: 2
Lukijoiden arvosana: 3