Céline Dion: Falling Into You (1996)

Yhteen aikaan en voinut sietää Céline Dionia, mutta nythän tämä levy kuulosti aika kivalta. Ehkä en ole enää nuori vihainen mies, vaan leppoisa varhaiskeski-ikäinen. Dionin musiikin ytimenä on hänen vahva, puhdas ja taipuisa äänensä, joka on sillä tavalla ajaton, että tuolla äänellä olisi ollut suuri tähti yhtä hyvin vaikka 1940-luvulla. Kovin monesta nykytähdestä ei voi sanoa samaa.

Falling Into You kuulostaa kyllä hyvinkin 90-lukulaiselta. Soundipolitiikka tökkii pahiten rytmikkäämmissä yritelmissä. Popreggae Make You Happy on vielä nipinnapin siedettävä, mutta River Deep, Mountain High on sössitty totaalisesti. Declaration Of Love on taas suhteellisen onnistunutta retrosoulia. Voimaballadeissa Dion on vahvimmillaan. Juustoiset sovitukset ja Dionin itsetietoinen, hieman yliyrittävä äänenkäyttö tuntuvat jotenkin kuuluvan niissä asiaan. Levyn avausbiisi on Jim Steinmanin massiivinen teos It's All Coming Back To Me Now, jossa riittää nyansseja ja tunteen paloa melkein kahdeksaksi minuutiksi. All By Myself ei ole sävellyksenä aivan yhtä upea, mutta Dionin laulusuoritus on siinä poikkeuksellisen heittäytyvä. Joissain kappaleissa vaivaava kalseus ja inhimillisyyden puute jää siinä taakse.

Sovituksissa on läpi koko levyn paljon yksityiskohtia, jotka eivät kuitenkaan nouse etualalle kilpailemaan huomiosta laulusolistin kanssa. Suurimman osan aikaa tuo runsaus toimii kiinnostavuuden lisääjänä, mutta välillä säestys on ylituottamisen takia isoa mössöä.

Harvoin sovitukset ovat armeliaasti vähäeleisempiä. Seduces Me on tällaisista esityksistä mieleenjäävin omituisen synkeän eroottisen virityksensä ansiosta. Levyn loppupuolella on enemmän tusinaviihteeksi jäävää täytettä, eikä 76 minuutin kesto tunnu perustellulta.

Parhaat biisit: It's All Coming Back To Me Now, Seduces Me, All By Myself
Oma arvosana: 5
Lukijoiden arvosana: 6

Pink Floyd: The Wall (1979)

Tällaisia teoksia on tapana kutsua hölmösti rockoopperoiksi, vaikka kyse on vain siitä, että levyllä olevat laulut muodostavat jotenkuten yhtenäisen tarinan. Minä en kyllä keksi sopivampaakaan nimitystä. Keksiikö joku muu? Tarinahan menee niin, että rocktähti Pinkillä on ollut traumaattinen lapsuus ja hajonnut avioliitto, joiden seurauksena hän eristäytyy maailmasta päänsä sisälle "muurin taakse". Hän hallusinoi olevansa natsijohtaja, joka joutuu sitten oikeudenkäyntiin, jossa hänen muurinsa määrätään revittäväksi alas. Teoksen kirjoittaja Roger Waters teki Pinkistä oman alter egonsa, ja käsiteltävät teemat ovat melko lailla samoja kuin The Whon Tommyssa.

Avausbiisi In The Flesh? lähtee liikkeelle hitaana mahtipontisena hardrockina. Alkupuolta hallitsee kuitenkin eniten monena variaationa toistuva Another Brick In The Wall. Ykkösosan pahaenteinen rytmikäs kitaran nakutus on hyvin tehokas. Sama jatkuu myös The Happiest Days Of Our Livesin alussa, ja pian siirrytäänkin ABITW:n kakkososaan, siihen diskohtavaan lapsikuorolliseen hittiversioon. Tarvitsee sitä koulutusta tai ei, kappaleessa on yhdistetty näennäisesti täysin yhteensopimattomia elementtejä varsin toimivasti. Upea balladi Mother heti sen perään tuntuu jo ässäbiisien tuhlaukselta.

The Wall eteneekin sen jälkeen vaihtelevamman tasoisella biisimateriaalilla. Onneksi nämä laulut ovat aika lyhkäisiä ja vaihtuvat sen verran usein, ettei pääse kyllästymään. Joitain erikseen nimettyjä väliosia ei voi edes biiseiksi kutsua. Waters laulaa känisevällä äänellään suurimman osan kappaleista, mikä toimii välillä ihan hyvin, mutta esimerkiksi Don't Leave Me Now'ssa tuo ääni kuulostaa tuskastuttavan epävireiseltä.

Seuraava huippukohta on kaunis Comfortably Numb, jonka sanoitus on hieno dialogi, jonka osapuolet eivät tavoita toisiaan. Sitä seuraa vielä In The Fleshin toisesta versiosta, Run Like Hellistä ja Waiting For The Wormsista koostuva hardrockrypistys, ja vaikka tämän perään odottaisi hienoa loppuosuutta, sitä ei saada. The Trial on pelkästään omituinen. Hyvät musiikilliset ideat loppuivat kesken.

Aikaisemmin arvostelemani Dark Side Of The Moon on hallitumpi ja kauniimpi kokonaisuus, mutta tylsempi. The Wallin musiikki poukkoilee eri genrejen välillä, isojen ja pienten sovitusten välillä, ja kauniin ja ruman välillä. Sanoitukset ovat kaikessa outoudessaan ja epäkorrektiudessaan lähes kaiken aikaa kiinnostavia, ja niin halutessaan niistä löytää jopa mustaa huumoria. Hyviä pop- ja rockbiisejä on riittävästi pitämään kokonaisuuden helposti nautittavana.

Parhaat biisit: Another Brick In The Wall (part 1), Mother, Comfortably Numb
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

The Beatles: 1 (2000)

Myydyin 2000-luvulla julkaistu levy sisältää 60-luvun musiikkia. Tämän vuoden myydyimmät artistit ovat Michael Jackson ja The Beatles. Voidaan päätellä, että uusi musiikki on huonompaa.

Tämä oli ensimmäinen kunnollinen yhden cd:n Beatles-kokoelma, joten tälle oli ymmärrettävästi kysyntää. Levylle kelpasivat vain USA:n ja/tai Britannian singlelistan ykköset, ja niillä 27 biisillä cd täyttyikin mukavasti. Myöhemmin on julkaistu ainakin Elviksen, Michael Jacksonin ja Mariah Careyn (oikaisu: #1's julkaistiin 1998) ykköshittikokoelmat. Kappaleet on järjestetty alkuperäisen julkaisupäivän mukaan, mikä ei ole kaikissa tapauksissa sama kuin missä järjestyksessä niistä tuli ykkösiä, tai missä järjestyksessä ne äänitettiin.

Kronologinen järjestys tekee kokoelmasta kertomuksen The Beatlesin, popmusiikin ja koko kulttuurin valtavasta muutoksesta muutaman vuoden aikana. Ensimmäiset biisit, Love Me Do ja From Me To You, ovat vielä selkeästi oman aikansakin parhaimmistoon verrattuna aika köykäisiä esityksiä, mutta She Loves Youn pökerryttävistä lauluharmonioista lähtien kokoelman alkupuoli pursuaa edelleen varsin tuoreen kuuloisia, kirkassilmäisiä ja innostuneita kahden minuutin pophelmiä.

Vuoden 1965 murrosvaiheessa kahden minuutin pop on viety huippuunsa (Help!) ja on tullut aika etsiä erilaisia tyylejä (Yesterday, We Can Work It Out). Paperback Writer ja Eleanor Rigby menettävät hieman hienoudestaan siinä, että niiden välissä on kokoelman ärsyttävin renkutus Yellow Submarine. Kun oltaisiin pääsemässä Beatlesin mielenkiintoisimpaan kauteen, biisit ovatkin aika tylsiä verrattuna siihen, mitä kaikkea hienoa yhtye silloin teki. Vuoden 1967 musiikkia edustavat Penny Lane, All You Need Is Love ja Hello, Goodbye. Vuodelta 1968 mukana ovat Lady Madonna ja pitkästyttävä Hey Jude. Eiväthän nuokaan nyt huonoa musiikkia ole, mutta ei niistä myöskään ole kertomuksen huipentumaksi.

Finaaliksi kuullaan kuusi kappaletta, jotka on äänitetty Beatlesin viimeisenä toimintavuotena 1969. Niistä erityisesti ainoa mukaan päässyt Harrison-biisi Something ja Lennonin hieno funkrockblues Come Together kohentavat kokoelman ilmettä. Loppuun vielä kaksi siirappista McCartneyn balladia ja se on ohi.

Tätä kokoelmaa kuunnellessani en saanut yhtään löytämisen iloa, mutta iloisia jälleennäkemisiä kyllä tuli. Osaa biiseistä taas ei tarvitsisi kuulla enää koskaan. Nyt kun kaikki albumit ovat helposti saatavilla, miten olisi sellainen kokoelma, jolla olisi kaikki albumeilta puuttuvat biisit? Sitä minä jaksaisin kuunnella. Beatlesin yksinkertaiset luontevat melodiat häilyvät aika usein nerokkuuden ja typeryyden rajapinnalla, ja liika tuttuus painaa jotkut niistä pinnan alle.

Parhaat biisit: Help!, Paperback Writer, Come Together
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6

Bob Marley And The Wailers: Legend (1984)

Kokoelma kattaa Bob Marleyn uran viimeiset vuodet 1973-80, eli sen ajan kun hän teki kansainvälisiä hittejä. Biisijärjestys on valittu niin, että alussa kuullaan monta harmitonta laulua, joissa ei käsitellä uskontoa, politiikkaa, rikollisuutta tai ganjaa. Tarkoituksena on tietysti antaa Marleysta helposti lähestyttävä kuva. Marley oli kuitenkin rastafari, eli todella suvaitsemattoman ja naurettavan tiukkasääntöisen uskonnon harjoittaja. Tämä antaa oman säväyksensä varsinkin kokoelman loppupuolella kuultaviin saarnaaviin sanoituksiin. "Emancipate yourselves from mental slavery", Marley kehottaa, mutta hän itse kuoli 36-vuotiaana, koska kieltäytyi syöpäleikkauksesta uskonnollisista syistä. Sanoitukset nostattavat välillä muutenkin kulmakarvoja. I Shot The Sheriff säästyi Cop Killerin aikaansaamalta kohulta luultavasti siksi, koska turvallinen Eric Clapton versioi sen tuoreeltaan.

Bob Marleyn kyky säveltää tarttuvia lauluja ja The Wailersin pehmeä groove tekevät musiikista kuitenkin miellyttävää kuultavaa. Musiikillinen paletti yltää Could You Be Lovedin vauhdikkaasta diskoskasta Redemption Songin nuotiokitarafiilistelyyn. Marleyn käheä ääni ei veny kovin laajalle alalle, mutta hänen karismaattinen tulkintansa pitää otteessaan. Bändi on tehokkaimmillaan luodessaan Exodukseen hypnoottisia rytmejä.

Parhaat biisit: Could You Be Loved, Satisfy My Soul, Exodus
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 7,5

Shania Twain: Come On Over (1998)

Jätin Come On Overin muutaman viikon ajaksi odottamaan vuoroaan. En oikein osannut päättää mitä tehdä sen kanssa. Samalla nimellä on julkaistu kaksi eri levyä, tai toisin sanoen levystä on julkaistu eri maissa erilaiset versiot. Alkuperäinen kantrilevy ilmestyi Pohjois-Amerikassa vuonna 1997, mutta Suomessa suunnattomasti tutumpi ja helpommin saatavilla oleva on seuraavana vuonna julkaistu kansainvälinen popimpi versio, jonka minäkin otin arvosteltavaksi juuri siksi. Alkuperäistä on kyllä myyty maailmalla enemmän. Siltä on muuten lohkottu 12 singleä, lieneekö ennätys?

Shania Twain on kirjoittanut levyn kappaleet yhteistyössä silloisen miehensä Mutt Langen kanssa. Lange on levyn tuottaja, niin kuin myös aikaisemmin lyttäämäni Back In Blackin. Hänen tuottamiaan levyjä tai vähintään biisejä täytyy kuunnella tämän projektin parissa vielä ainakin sellaisilta artisteilta kuin Celine Dion, Bryan Adams, Def Leppard ja Britney Spears. Puistatus.

Twain laulaa periaatteessa ihan oikein, ja sovitukset menevät enimmäkseen oppikirjan mukaan kohdalleen, mutta kaikki on kovin kovin ennalta arvattavaa. Ammattitaitoa kyllä löytyy, mutta taiteellisista ansioista ei voi oikeastaan puhua. Come On Over on yksi mitäänsanomattomimmista levyistä mitä olen eläissäni kuullut. Balladit soljuvat läpi yhtä vahvalla tunteella kuin papilla hautajaisissa, ja vauhdikkaampien biisien reippaus on puhelinmyyjän reippautta. Linjasta poikkeavat eniten "eurooppalaisittain" sovitetut hitit Man! I Feel Like A Woman ja That Don't Impress Me Much. Edellinen erottuu lähinnä hölmöjen soundiensa takia, jälkimmäinen siksi, että kappaleessa lausutaan (tietenkin halveksivasti) sana "scientist". Korviinpistävä poikkeus levyllä, jonka sanoitukset on muuten koottu yhden ja kahden tavun sanoista, jotka opetetaan apukoulun englannin kurssin ensimmäisen lukukauden aikana.

Parhaat biisit: When, Come On Over
Oma arvosana: 1
Lukijoiden arvosana: 3