maanantai 28. syyskuuta 2009

Alanis Morissette: Jagged Little Pill (1995)


90-luvun puolessavälissä tämä albumi ei meinannut lähteä listoilta ja radiosta kulumallakaan. Yliannostus oli väistämätön. On miellyttävä yllätys, että pitkästä aikaa uudelleen kuunneltuna tämä kuulostaa tuoreelta ja sympaattiselta. Se tuoreus välittyy nimenomaan Morissetten rennosti heittäytyvästä tulkinnasta. Soittopuoli on suurimman osan ajasta tasaisen turvallista poprockia ja jää ehkä viisaasti taka-alalle. You Oughta Know'hun tuovat terävyyttä siinä vierailevat Flea ja Dave Navarro, puolet silloisesta Red Hot Chili Peppersistä, mutta muuten muusikot eivät pahemmin revittele. Komppi tulee vuoroin koneen kuuloisista rummuista ja vuoroin rumpujen kuuloisesta koneesta, enkä ihan totta osaa aina sanoa kumpi on kysymyksessä.

Levylle on jätetty Morissetten demolaulut sellaisinaan, epäpuhtaine sävelineen, hengitysäänineen ja ulvahduksineen. Mitenkähän paljon huonompi levystä olisikaan tullut, jos Morissette olisi käsketty laulamaan mahdollisimman puhtaasti, tai jos lauluista olisi hiottu autotunella henki pois? Lauluäänen persoonallisuus tässä on se, joka erotti tämän tusinatavarasta. Jotkut maneerit kyllä välillä ärsyttävät, varsinkin se usein lauseen lopussa toistuva vingahdus, jossa ääni nousee hetkeksi oktaavia korkeammalle ja sitä seuraa äänekäs uloshengitys. Kuunnelkaa vaikka Hand in My Pocket. Myös Morissetten taitamaton huuliharpunsoitto toistuu aivan liian monessa kappaleessa. Nämäkin kauneuspilkut kuitenkin lisäävät henkilökohtaisuuden tuntua, joka on sanoitusten päiväkirjamaisuuden takia oleellista. Tässä henkilökohtaisuudessa on ehkä albumin suorin yhteys 90-luvun vaihtoehtorockiin.

Kaikki biisit on merkitty Morissetten ja Glen Ballardin yhdessä kirjoittamiksi. En tiedä, mikä oli työnjako, mutta olisi helppo uskoa, että Morissette on ollut luova osapuoli ja Ballard kokeneena kehäkettuna olisi viimeistellyt biisit popmuottiin sopiviksi. Kappaleista hieman yli puolet on sellaisia, että niitä huomaa hyräilevänsä mielessään päiväkausia. Loput ovat mukiinmenevää täytettä.

Parhaat biisit: All I Really Want, You Oughta Know, Forgiven
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 5,5

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Dire Straits: Brothers In Arms (1985)


Vuosina 1983-86 ns. vakavia rockmuusikkoja siirtyi yksi toisensa jälkeen popimpaan suuntaan - Bowie, Springsteen, Collins jne. Oli ajan hengen mukaista tehdä musiikkivideokelpoisia hittejä. Dire Straits liittyi joukon jatkoksi Brothers in Armsilla, kun Mark Knopfler oli ensin saanut rohkaisua pophitin tekoon Private Dancerin menestyksen myötä. Edelliselle albumille oli mahtunut vain viisi biisiä, tälle sopi sentään jo yhdeksän. Hittihakuisin biisi Money For Nothing yritti sekä syödä kakun että olla nyrpistelevinään sille ylimielisesti matkan päästä, kun biisissä vieraileva Sting lauloi falsetissa "I want my MTV". Money For Nothingin pitkä dramaattisesti tihentyvä intro on levyn kohokohta. Kuulija huijataan uskomaan että tulossa on juuri ihan kohta pian jotain ylimaallista. Mitä sieltä tuleekaan? Historian banaalein kitarariffi. Tämä kappale kiteyttää levyllä vallitsevan jaon kunnianhimoiseen ja matalaotsaiseen.

Levyn alkupuolella painottuu matalaotsaisuus. Knopfler kyllä tietää, että hän ei voi kirjoittaa lauluja itselleen samaan tapaan kuin Tina Turnerille. Koukku on oltava jossain muualla kuin laulusuorituksessa. So Far Awayn koukku soitetaan kitaralla, Walk Of Lifen uruilla, Your Latest Trickin saksofonilla, mutta jokainen biisi kärsii siitä, ettei niissä ole tuon koukun lisäksi muuta kiinnostavaa, ja se ainoa idea muuttuu toiston jatkuessa yhdentekeväksi muzakiksi. Why Worryssä ei ole koukkua lainkaan, ja se jatkuu CD:llä kahdeksan ja puoli minuuttia. Hyih. Kuuntelen levyä CD:ltä, mutta olisin varmasti pitänyt enemmän LP-versiosta, jolla levyn alkupuolen neljä pahimmin junnaavaa tylsistelyä on pätkitty minuuttikaupalla lyhyemmiksi. Kehuja on kuitenkin annettava siitä, etteivät biisit muistuta toisiaan, vaikka itseään toistavatkin.

Neljä viimeistä kappaletta ovat levyn parhaat. Soundit, jotka edustivat omana aikanaan omassa tyylissään studiotaiteen uusinta huippua, kuulostavat nykyään kovin vanhentuneilta, ja tuovat hetkittäin mieleen jopa ruotsinlaivan orkesterin, mutta sävellyksissä on pontta. Synkät mietteliäät sodanvastaiset teokset on sovitettu huolella, ja niissä on riittävästi ideoita perustelemaan kestonsa.

Minullahan ei ole tunnetusti mitään popmusiikkia vastaan, mutta se ei vain tunnu olevan Dire Straitsin laji. Pop ei missään tapauksessa tarkoita kuulijan tylsistyttämistä yhden typerän riffin loputtomalla toistamisella. Loppupuolen taiteellisemmat kappaleet ovat helpommin kuunneltavia, koska niissä tarjotaan koko ajan uutta kuunneltavaa.

Parhaat biisit: Ride Across The River, The Man's Too Strong, Brothers In Arms
Oma arvosana: 6
Lukijoiden arvosana: 7

torstai 17. syyskuuta 2009

AC/DC: Back In Black (1980)


Olin luullut, että AC/DC:n tekstit ovat yksinkertaisia, eikä niiden merkitystä tarvitse kummemmin analysoida. Olin väärässä. Parin kuuntelukerran ja tekstien lukemisen jälkeen huomasin ällistyksekseni, että Back In Blackin kappaleissa Shoot To Thrill ja Let Me Put My Love Into You hekumoidaan raiskaamisella. Aluksi vain ihmettelin, miksi irtoseksistä puhuttaessa täytyy käyttää koko ajan väkivaltaisia metaforia, mutta kohdat "women with too many pills" ja varsinkin "don't struggle, don't fight" selvensivät, että kysymys on nimenomaan raiskaamisesta. Jos joku muu ymmärtää nuo sanoitukset toisin, kertokoon perustelunsa minulle.

Kyllähän joidenkin minunkin suosikkibändieni, esimerkiksi Radiopuhelimien, teksteissä on aika julmia asioita, mutta niitä käsitellään eri sävyyn. AC/DC:n sävy tuntuu olevan "olen kova jätkä ja mulla on hyvä meininki". Minulle ei tule tästä hyvä meininki, enkä pysty oikein iloitsemaan tämän levyn harmittomammistakaan rivouksista. No, eivät ne kaikki muutkaan ihan harmittomia ole.

Back In Black -biisistä olen pitänyt, koska siinä on aika funky riffi, jossa kitara jää odottamaan rummuniskua vähän samaan tapaan kuin The Metersin Cissy Strutissa. Riffi on otollista sämpläysmateriaalia, ja sitä onkin lainattu ainakin biiseihin Rock Hard ja Rocked By Rape (niinpä!). Kun Back In Blackin kuulee Let Me Put My Love Into Youn jälkeen, sen viehätys pyyhkiytyy täysin.

En kannata taiteen sensuuria, enkä vastusta sitäkään että monet pitävät tästä levystä, mutta minulle tämä ei anna kuin pahan mielen. Minun ei onneksi tarvitse tätä enää kuunnellakaan. Haistakaa paska, AC/DC.

Parhaat biisit: ihan sama
Oma arvosana: 0
Lukijoiden arvosana: 9

lauantai 12. syyskuuta 2009

Fleetwood Mac: Rumours (1977)


Samoin kuin aikaisemmin puheenaiheena ollut Bee Gees, myös Fleetwood Mac oli aallonpohjassa 70-luvun alkupuolella. Bee Geesin nosti sieltä disko, Fleetwood Macin nostivat uudet jäsenet Lindsey Buckingham ja Stevie Nicks. Kun näiden lisäksi myös bändissä pitempään ollut Christine McVie oli hyvä laulaja ja lauluntekijä, ja rytmiryhmänä olivat bändin nimessä mainitut Mick Fleetwood ja John McVie, kokoonpano loksahti kohdalleen. Tuleeko mieleen monta bändiä, joissa on ollut yhtä aikaa kolme erinomaista laulusolistia ja lauluntekijää? Minä keksin kaksi: The Beatles ja Fleetwood Mac.

Rumours oli tämän kokoonpanon toinen albumi. Sen särkynytsydäminen, hetkittäin folk- ja kantrivaikutteinen poprock piti levyn 31 viikkoa USA:n listaykkösenä. Jokainen kolmesta lauluntekijästä kirjoitti levylle vähintään yhden mestariteoksen. Stevie Nicksin Dreams on niin pehmeä kuin softrock vain voi, mutta samalla kirpeä ja haikea. Nicksin eläytyvä ääni saa tukea kauniista taustalauluista ja säästeliäästi käytetystä kitarasta. Fleetwood rummuissa pitää kokonaisuuden ryhdikkäänä. Buckinghamin Go Your Own Way on erikoisempi tapaus. Säkeistöt laulaa Buckingham itse anelevaan sävyyn ja rummuilla paino osuu poikkeuksellisesti neljännelle tahdinosalle. Kertosäkeessä Nicks vastaa tylysti suorastaan hilpeän kuuloisena ja rytmi on vaihtunut suoraviivaiseksi. Christine McVien laulut ovat levyn optimistisimpia, ja niistä tehoaa parhaiten kaunis riisuttu pianoballadi Songbird.

Levyn useimmat muutkin laulut ovat erittäin onnistuneita. Muusikkous näyttäytyy nyt hyvässä mielessä kekseliäinä koristeina palvelemassa lauluntekotaidetta, eikä virtuositeetti nouse hetkeksikään itsetarkoitukselliseksi. Helppo kuunneltavuus ei tarkoita tyhjänpäiväisyyttä kuin aivan hetkittäin.

Parhaat biisit: Dreams, Go Your Own Way, The Chain
Oma arvosana: 9
Lukijoiden arvosana: 9

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Michael Jackson: Bad (1987)


Michael Jackson kirjoitti, esitti ja osaksi myös tuotti Badin lauluja musiikkihistorian suurimpien odotusten paineessa. Siitä tulikin Thrilleriä suurempi menestys esimerkiksi Isossa-Britanniassa. Levyn kannessa näkyvä rockimpi imago myös osittain kuuluu musiikissa, mutta Thrillerin mallin mukaan tässäkin pyritään tarjoamaan jokaiselle jotakin.

Nimibiisin tiukka säksätys ja mehukkaat kitara- ja kosketinmausteet ansaitsisivat seurakseen paremman kertosäkeen. Speed Demoninkaan kertosäe ei ole niin ihmeellinen, mutta siinä säksätyksellä rakennettu jännite ei sentään raukea tyhjiin. The Way You Make Me Feel ja Man In The Mirror ovat levyn vapautuneimmin iloiset hetket, eikä niitä pääse juurikaan pilaamaan sekään, että olen joistain soundi- ja sovitusratkaisuista hieman eri mieltä. Peräkkäin kuultava kolmikko Liberian Girl, Just Good Friends ja Another Part Of Me sen sijaan kuulostavat olevan suorastaan ajastaan jäljessä, tai ainakaan vuodet eivät ole kohdelleet niitä hyvin. Liberian Girlin suloinen melodia kärsii vielä moneen kertaan toistuvista riimeistä girl-world ja jopa girl-girl. Olisihan niitä muitakin rimmaavia sanoja olemassa, niin kuin vaikka pearl ja curl. Sinänsä loistava artisti Stevie Wonder vieraili 80-luvulla niin monen muunkin levyillä, ettei Just Good Friendsissä kuultava lauluosuus onnistu sykähdyttämään. Onneksi ei ollut huuliharppua.

Bad kuitenkin paranee loppua kohti. Viimeinen balladi I Can't Stop Loving You tulee poikkeuksellisesti jo neljänneksi viimeisenä biisinä, ja siinä Jackson duetoi Siedah Garrettin kanssa. Albumin avaussingleksi valittu laulu on levyn melodisesti hienoin. Loppuun jää särmikäs kolmikko. Dirty Diana on Jacksonin uran paras rockbiisi. Vimmaisen "come on" -huudahduksen (ei siis shamon) jälkeen saapuva hyytävä suvanto tehoaa yllätyksellisyydellään. Smooth Criminalissa nerokas bassokuvio luo pohjan, jonka päälle kaikki muut instrumentit laulua myöten vahvistavat sen rytmiä. Leave Me Alonen melodinen harmonialaulu on jyrkässä ristiriidassa armottomasti hakkaavan rytmin kanssa, mikä on varsin viehättävää.

Edellisten ja seuraavien levyjen mahtavuuteen tässä ei ylletä kuin hetkittäin, mutta myöskään ei ole sorruttu jäljittelemään itseä eikä muita. Joka ainoa kappale on omalla tavallaan ansiokas teos, mutta joidenkin potentiaali jää täydellisesti hyödyntämättä.

Parhaat biisit: I Just Can't Stop Loving You, Dirty Diana, Smooth Criminal
Oma arvosana: 7
Lukijoiden arvosana: 6,7

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Led Zeppelin: IV (1971)


Levyn avaava Black Dog koostuu laulun ja soiton vuorottelusta. Kun Robert Plantin ääntä päästään kuulemaan sellaisenaan, aluksi huomio kiinnittyy erityisesti siihen. Plant kuulostaa aina vähänkin korkeissa sävelissä siltä kuin hän ponnistelisi kykyjensä äärirajoilla, vaikka puristaa kurkustaan hetkeä myöhemmin aina vain korkeampaa ääntä. Tuo joka kappaleessa toistuva maneeri luo musiikkiin jännitettä, kun taas Jimmy Pagen vaivattomasti luritteleva kitara sekä Jonesin ja Bonhamin jykevä rytmiryhmä luovat vakautta. Black Dogin lisäksi Misty Mountain Hop ja Four Sticks leikittelevät mielenkiintoisilla rytmiratkaisuilla, mutta tälle bändille ne eivät aiheuta mitään vaikeuksia. Suurimmassa osassa kappaleista kuullaan vain näitä neljää muusikkoa. Vain kahdessa biisissä on mukana vierailija.

The Battle Of Evermoressa Plant saa duettoparikseen Fairport Conventionin Sandy Dennyn. Aavemainen folk-kappale kulkee Pagen muka ensimmäistä kertaa soittaman mandoliinin varassa. Sanoitus on kummaa fantasiasoopaa. Stairway To Heaven on äänestetty monta kertaa maailman parhaaksi biisiksi, mutta minuun se ei ole koskaan tehnyt suurta vaikutusta. Ei teininäkään, kun kuuntelin Led Zeppeliniä innoissani. Kaikki levyn sanoitukset ovat varsin naiiveja (paitsi Memphis Minnien vuonna 1929 kirjoittama When The Levee Breaks), mutta Stairway To Heavenin ympäripyöreä mystisyys menee taas vaivaannuttavan puolelle. Sävellyksenähän se on ihan hyvä. When The Levee Breaks on hidas, raskaasti tömähtelevä ja majesteettisesti vyöryvä blues, joka muodostaa komean finaalin tälle albumille.

Suurin osa levyn sävellyksistä on yksinkertaisia aihioita, joita toistetaan ja toistetaan. Erinomainen bändi saa lähes kaikki kappaleet silti elämään säkenöivästi soittamalla, ja parhaat biisit ovat erittäin mukaansatempaavia, mutta välillä on myös tyhjän pullistelun tuntua. Vaikka tätä heavy metaliksi kutsutaankin, tämä on varsin kaukaista sukua nykymetallille. Enemmänkin tämä kuulostaa nykynäkökulmasta perinnetietoiselta blues- ja folkrockilta. Aikalaisbändi Black Sabbathiin verrattuna tämä ei ole kovinkaan raskasta. Led Zeppelin oli kuitenkin suurimmassa osassa rockia kuuntelevaa maailmaa 70-luvun alun suosituin hevibändi, paitsi Suomessa. Täällä se oli Uriah Heep.

Parhaat biisit: Black Dog, Misty Mountain Hop, When The Levee Breaks
Oma arvosana: 8
Lukijoiden arvosana: 8,5